Kolumni: Jorma Kinnunen kuului Pauli Nevalan ja Seppo Rädyn kanssa ”velikullat”-osastoon

Julkaistu:

Kolumni
Tuomas Manninen muistelee suomalaisia keihäänheittäjiä.
Jorma Kinnunen oli olympiahopeamitalisti, mutta ennen kaikkea muuta hänet muistetaan ME-kaaresta 92,70, Tampere, Ratina, 18.6.1969. Teijo Piilonen löysi muistokirjoitukseensa (IS 27.7.) sympaattisen sitaatin Kinnuselta itseltään: ”Olympiakisoissa eivät kaikki maailman parhaat ole välttämättä paikalla. Voi olla, ettet saa mitalia, jos sairastut. Tai joudut boikottiin. ME:tä ei kukaan boikotoi. ME:tä ei voi ohittaa muuten kuin heittämällä pitemmälle.

Kinnunen muistetaan myös lempinimestä ”Äänekosken pikkujättiläinen”. Ennen oli kaikki paremmin, kuten, että urheilijoilla oli lempinimiä. Tänään olisi ammatillinen itsemurha keksiä lempinimet vaikkapa yleisurheilumme tulikuumaa laavaa edustavalle kolmikolle Korte, Hurske, Neziri. Mieli tekisi. Tosin tulee mieleen Siiri ”Äitee” Rantanen, jonka koko identiteetti typistettiin yhteen ainoaan ahtaaseen ja vain naisille luotuun kategoriaan.

***

Harvemmin Kinnunen muistetaan hänen toiseksi parhaasta tuloksestaan: Helsinki 1970: 90,00. Se oli ysikymppisten ysikymppinen, maailman kaunein ysikymppinen, absoluuttinen, täydellinen.

Nythän on viime aikoina huolestunein äänenpainoin kyselty, missä on seuraava suomalainen ysikymppinen? Tuleeko enää ikinä? Onko alkuvoimainen suomalainen ysikymppinen sukupuutossa, muuttumassa mytologiaksi, kuten yksisarvinen.

Minulle tärkeitä keihäänheittäjiä on kaksi: Kinnunen ja Hannu Siitonen. Heidän jälkeensä kiinnostukseni yleisurheiluun haaleni. Siitonen heitti kesällä 1973 vanhan keihäsmallin viimeisen SE-tuloksen 93,90. Harmi, että teutoni Klaus Wolfermann oli toukokuussa venyttänyt ME:n lukemiin 94,08. Kinnusen ME:n oli jo kesällä 1972 ylittänyt lättiläinen Janis Lusis (93,80). Käytän kansallisia lempinimiä, kuten ennen oli tapana. Urheilukieli ei ollut täysin korrektia, mutta eläväistä se oli.

Lätti ja teutoni, nuo ilonpilaajat! Olin ikäni vuoksi missannut Pauli Nevalan Tokion olympiakullan. Meksikossa Lusis jätti Kinnusen hopealle, Münchenissä Wolfermann vei kullan kahden sentin erolla Lusisiin (90,48–90,46). Nenän mitalla.

***

Suomalaisen keihäänheittäjän brändi oli ennen Pitkämäkeä olla värikäs tyyppi, töräyttelijä, kuten Nevala ja Seppo Räty. Töräytys on ääni, joka lähtee, kun torvisoittokunta lämmittelee soittimiaan ennen kuin aletaan soittaa nuoteista. Myös elefantit töräyttelevät, mutta tarvitsevat siihen kärsän.

Kinnunen kuului Nevalan ja Rädyn kanssa ”velikullat”-osastoon, mutta johtuiko viiksistä, että hän tuntui vähemmän särmikkäältä, tunteellisemmalta, enemmän pilkettä, vähemmän katkeraa pahantuulisuutta eli persua. Persu on siis ominaisuus, kuten ”olla munaa”, ”olla potkua”, ”olla sisua” jne.

ME-miestemme ääripäät ovat 5-kertainen ME-mies Jonni Myyrä (63,29–68,55), joka kavalsi rahat Savitaipaleen kunnalta, kun hänen sahansa meni konkurssiin sahaamatta tukin tukkia, ja 1o-kertainen ME-mies Matti Järvinen (71,57–77,23), jolle myönnettiin talousneuvoksen arvonimi. Järvisen lempinimi oli ”Maailman Matti”, mutta se oli Myyrä, joka pakeni Pariisin olympialaisista USA:han.

Eikä ikinä palannut.

Ja vielä...

1-kertainen ME-mies Soini Nikkinen (83,56) oli velikultaosastolla omassa sarjassaan. Hänen kerrottiin olleen kerran Unkarissa niin humalassa, että erehtyi ottamaan vauhdin kohti katsomoa. Yritys pysäytettiin taklaamalla. Keihään värikkyys pitäisi saada palautettua jonnekin Tero Pitkämäen ja Nikkisen puoliväliin.