Tänään tulee kuluneeksi 50 vuotta hetkestä, jolloin urheilumaailma kohahti nuoren amerikkalaisen esiteltyä uuden korkeushyppytekniikan. Richard ”Dick” Fosbury oli 21-vuotias opiskelija Oregonin yliopistosta, eikä hän lukeutunut Meksikon olympiakisojen korkeushypyn ennakkosuosikkien joukkoon.
Ihmeellistä nuoren miehen hyppäämisessä oli tekniikka. Korkeushypyssä oli totuttu tekniikoihin, joissa rima ylitetään jalat edellä ja kasvot rimaa kohti. Käytössä olivat olleet ulkojalka, sisäjalka, saksityyli ja kierähdys, jolla Valeri Brumel oli hypännyt voimassa olleen maailmanennätyksen 228. Siperiassa syntynyt Brumel teki ennätyksen Lenin-stadionilla Moskovassa puoluejohtaja Nikita Hrustshevin silmien edessä 21. heinäkuuta 1963.
Hrustshev ei ollut paikalla Azteca-stadionilla 20. lokakuuta, eikä jättimäisellä areenalla ollut tungosta, koska harvalla meksikolaisella oli varaa kalliisiin pääsylippuihin. Katsomoon päätyneet pääsivät todistamaan historiallista tapahtumaa, sillä miesten korkeushypyn voitti urheilija, joka käytti vallankumouksellista tekniikkaa.
Valmentaja vastusti
Fosbury oli alkanut kokeilla riman ylittämistä selkä edellä jo lukion ensimmäisellä luokalla. 1960-luvun alussa korkeus- ja seiväshyppypaikoilla alastulo tapahtui vielä purukasaan tai pehmeään hiekkaläjään. Pilviensilpojat kävivät korkealla mutta palasivat maan pinnalle joko jalat tai kädet edellä.
Medfordin lukion urheilukentälle hankittiin vaahtomuovista valmistetut patjat, joita kutsuttiin pitkään superlon-patjoiksi. Niiden korkeus oli yksi jaardi eli noin 91 senttiä, minkä ansiosta hyppääjä putosi alas huomattavasti lyhyemmän matkan kuin aikaisemmin. Ennen kaikkea paiskautuminen alastulokasaan oli merkittävästi pehmeämpi.
Méxicon olympiafinaalin voittotulos 224 jäi Dick Fosburyn ennätykseksi.
Fosbury alkoi jalostaa itsekeksimää tekniikkaansa, vaikka koulun valmentaja kehotti pitäytymään kierähdystyylissä. Vuonna 1964 Medford Mail-Tribune -lehdessä julkaistiin kuva, jonka alapuolella luki Fosbury flops over bar. Itse jutussa Fosburyn hyppäämistä verrattiin kalan mätkähtämiseen (flop) veneessä. Uudesta tekniikasta käytettiinkin Suomessa pitkään nimitystä mätkähdystyyli.
Yliopistossa Fosburyn valmentaja Berny Wagner yritti saada suojattiaan palaamaan vanhaan tekniikkaan. Huimapään liideltyä riman yli omalla tyylillään 208, joka murskasi Oregonin State Universityn ennätyksen, valmentaja luopui jääräpäisyydestään. Hän alkoi kuvata Fosburyn hyppyjä kaitafilmikameralla ja jalostaa tämän hyppytekniikkaa. Kaudella 1967 opiskelijapoika ei vielä mahtunut maailman 50 parhaan hyppääjän joukkoon tuloksellaan 210, mutta seuraavana vuonna alkoi tapahtua.
Ennätys olympiafinaalissa
Helmikuussa 1968 Fosburyn kuva oli yleisurheilun raamatun Track&Field Newsin kannessa hyvän hallimenestyksen ansiosta. Tuohon aikaan tieto ei levinnyt maanosasta toiseen kovin nopeasti. Niinpä amerikkalaisen sensaatiomainen tekniikka pysyi piilossa suurelta yleisöltä.
Kunnes olympiakaupungissa Méxicossa räjähti. Olympiafinaalissa Fosbury selvitti ensimmäisellään 222, joka oli hänen ennätyksensä. Myös maanmies Edward Caruthers ylitti saman korkeuden. Seuraavasta korkeudesta 224 Caruthers teki kolme turhaa yritystä, mutta oudolla tekniikalla hypännyt Fosbury ponnisti yli metrin päästä patjakasasta ja leijui kolmannellaan riman yli.
Fosbury keräsi katseita paitsi korkeilla hypyillään, mutta ennen kaikkea oudolla tekniikallaan.
Hopeamitalisti Ed Caruthers onnittelee Dick Fosburya olympiavoitosta.
Fosburyn (etualalla) parrasvaloihin tuoma floppaus valtasi nopeasti jalansijaa korkeushypyn vallankumouksellisena tekniikkana. Vuoden 1972 Münchenin olympialaisissa 40 kilpailijasta jo 28 oli opetellut uuden tyylin.
Onnistuneen suorituksen jälkeen amerikkalainen riemuitsi maltillisesti, mutta viestintätaidot olivat hallussa. Hän näytti tv-kameralle voitonmerkkiä, mikä jäi ihmisten mieliin kotimaassa. Tulos 224 jäi Fosburyn uran parhaaksi tulokseksi.
Valaiseva artikkeli
Mutta oliko Fosbury ensimmäinen selkä edellä riman ylittänyt hyppääjä? Näin luultiin 2000-luvulle asti, mutta juuri vuonna 2000 asiaan saatiin lisävalaistusta, kun Track&Field News ryhtyi selvittämään asiaa. Kokeneen yleisurheilutoimittajan Jon Hendershottin artikkelista kävi ilmi, että samankaltaista tyyliä oli nähty Pohjois-Amerikassa muuallakin kuin Fosburyn lukion kentällä.
Kanadassa nuori Debbie Brill asui syrjäisessä Aldergroven pikkukaupungissa Brittiläisessä Kolumbiassa ja harrasti korkeushyppyä jo 10-vuotiaana. Hän aloitti hyppyharjoittelun 1960-luvun alussa vallitsevilla hyppytavoilla, koska purukasaan ei voinut oikein muuten pudota.
– Selkä edellä putoaminen olisi ollut liian itsetuhoista, Brill sanoi vuonna 2014.
Debbie Brill aloitteli omaa ”taivutustyyliään” samoihin aikoihin kuin Fosbury.
Vaahtomuovipatja auttoi
Kun Brillin koulun kentälle ilmestyi vaahtomuovipatja 1960-luvun puolivälissä, 12-vuotias tyttö innostui kokeilemaan uutta metodia. Hän päätti hypätä tavalla, joka tuntui kaikkein luonnillisimmalta. Niinpä hän juoksi kaareutuvan vauhdin, ponnisti ulommaisella jalalla, nosti lonkat ylös ja käänsi kroppansa ilmassa. Silmät katsoivat taivaaseen. Koululainen oli löytänyt oman tiensä.
– Jos minulla olisi ollut valmentaja, olisin tuskin päätynyt tähän. Kun sain käyttää omaa mielikuvitustani, kaikki oli mahdollista, Brill on muistellut.
Kun tytön vanhemmat ilmoittivat hänet lähistöllä toimivaan urheiluseuraan, sen toiminnanjohtaja Pete Swensson ei vastustanut erikoisen hyppytekniikan käyttämistä. Näin Brill bend (Brill-taivutus) tuli jäädäkseen.
Brill voitti sisäratojen MM-pronssia uransa loppupuolella talvella 1985.
Suuren yleisön tietoisuuteen Brill tuli vasta 1970-luvulla, jolloin hän kilpaili aikuisten sarjassa. Hänen uransa jatkui pitkään, ja kanadalainen nähtiin myös veteraanisarjojen kilpailuissa. Vuonna 1982 Brill hyppäsi sisäratojen ME:n 199, mikä jäi hänen parhaaksi tuloksekseen.
Hämmästyttävä arkistolöytö
T&FN:n jutun todellinen helmi oli Bruce Quanden tarina, johon liittyi kuva toukokuulta 1963. Missoulian-lehden toimittaja Rial Cummings oli törmännyt erikoiseen kuvaan vuonna 1998 käydessään läpi lehden vanhoja vuosikertoja. Vuonna 1963 lehdessä oli painettu kuva, jossa lukiopoika Quande ylittää riman selkä edellä.
– Kuva hätkähdytti, joten minun oli pakko kaivaa Quande esiin ja kirjoittaa hänen tarinansa, Cummings kertoi T&FN:n jutussa.
Kyseinen foto oli napattu Montanan osavaltion lukioiden mestaruuskilpailuissa 24. toukokuuta 1963. Cummingsin haastattelussa Quande sanoi päätyneensä vallankumoukselliseen tekniikkaan sattumalta. Hänen päälajinsa oli pituushyppy.
– Päätin juosta korkeuspaikalla samanlaisen suoran vauhdin kuin pituudessa ja kääntyä sitten muutamaa askelta ennen vinoon, Quande valaisi innovaationsa taustaa.
Pituuden ja korkeuden yhdistäminen ei ollut mikään uusi keksintö. Yhdysvaltalainen William Byrd Page hyppäsi jo 1880-luvulla tekniikalla, jolla pyrittiin mahdollisimman korkealle ja pitkälle.
Kun Ilta-Sanomien kuvatoimittaja Henna Dalman etsi kuvia Quandesta, hän törmäsi Yhdysvaltain arkistoista vielä vanhempaan kuvaan kuin Cummings vuonna 1998. The Montana Standard-Post -lehti julkaisi 21. toukokuuta 1962 uutisen koululaiskilpailuista, joissa Quande sijoittui viidenneksi.
The Montana Standard-Post julkaisi 21. toukokuuta 1962 artikkelin, joka käsitteli Bruce Quandea ja tämän uutta tekniikkaa.
Jutun kuvituksena ei ollut minkään lajin voittaja, vaan juuri Quande, jonka erikoista hyppytekniikkaa ihmeteltiin. ”Istuuko hän riman päällä vai seisooko hän päällään?” toimittaja arvuutteli.
Näin voitaneen julistaa, että Quande on nykyisen floppityylin keksijä.
Olkapäävamma lopetti uran
Myös Quanden tapauksessa valmentajakunta oli konservatiivista ja tuomitsi nuorukaisen kekseliäisyyden.
– Lukiossa valmentaja käski minun kierähtää kilpailuissa, mikä lisäsi entisestään haluani käyttää omaa tekniikkaani harjoituksissa.
Ehkä valmentajat muistelivat ajanjaksoa 1921–35, jolloin IAAF:n säännöissä luki, että pää ei saanut ylittää rimaan ennen jalkoja eikä se saanut olla rimanylityshetkellä pakaroiden yläpuolella.
Quande jatkoi lukiosta St. Olafin yliopistoon Minnesotaan. Hän joutui aina välillä hyppäämään kentillä, joissa ei ollut vaahtomuovipatjoja. Nuorukainen oli loukannut olkapäänsä pelatessaan amerikkalaista jalkapalloa, ja lääkäri kehotti välttämään hyppäämistä purukasaan. Quanden ura päättyi alle 20-vuotiaana, ja hänen ennätyksekseen jäi kuusi jalkaa eli 183 senttiä.
Kun Fosbury häikäisi Méxicossa lokakuussa 1968, Quande oli armeijassa. Kuusi viikkoa aiemmin hän oli ollut kavereidensa kanssa seuraamassa olympiakarsintoja South Lake Tahoen vuoristokentällä. Syynä ei ollut kuitenkaan korkeushyppy.
– En nähnyt Fosburyn hyppyä, mutta sen sijaan pelasin lippupalloa pikajuoksijoiden John Carlosin, Charlie Greenen ja Larry Questadin kanssa, Quande kertoi T&FN:ssä.
Hän sanoi kuulleensa jotain epämääräistä Fosburyn tekniikasta mutta keskittyneensä enemmän opintoihin kuin yleisurheilun seuraamiseen. Siksi Cummingsin yhteydenotto tuli täytenä yllätyksenä.
Kuvassa Méxicon olympialegendat Dick Fosbury (kultaa korkeudessa), Lee Evans (kultaa 400 metrillä) ja Tommie Smith (kultaa 200 metrillä).
Sinivalkoiset pioneerit
Entä Suomi? Oliko täällä hyppääjiä, jotka uskalsivat uhmata rimaa selkä edellä? Parhaimmillaan 198 senttiä hypännyt Kalervo af Ursin oli kovan luokan hyppääjä 1940-luvulla ja myöhemmin merkittävä valmentajafiguuri. Hän harjoitteli sotien jälkeen hyppäämällä laiturilta veteen.
Laiturin päähän oli asetettu naru, jonka hän ylitti selkä edellä. Siitä syntyi ”ursiinina” tunnettu tekniikka, jota uskaliaat kokeilivat myös kuivalla maalla.
Toinen suomalaispioneeri on Hugo Pitkälä, jonka uraa kirjailija Sakari Issakainen kuvaa romaanissaan Mitä pilvet puhuvat (2009). Kyseessä on siis keksitty hahmo, mutta kuvaus on hyvin kiinnostavaa. Pitkälä on syntynyt samoihin aikoihin kuin Fosbury, ja tarinassa on runsaasti samankaltaisuuksia Pohjois-Amerikan tapahtumiin.
Pitkälää valmensi renkimies Otto Hyyppä, joka luki vinttikamarissaan Suomen Urheilulehteä ja ideoi maailmaan kaikkea uutta. Innokas urheilumies alkoi valmentaa talon Huuko-pojasta korkeushyppääjää. Kylähullu uskoi uuteen hyppytapaan, jossa rima ylitettiin selkä edellä vanhan kierähdys- tai ulkojalkatyylin sijasta.
– Kesällä Roomassa kaikki kierähtivät, Hugo esitti epäilynsä.
Elettiin siis vuotta 1960.
– Mutta tyyli muuttuu, usko pois, Otto vakuutti.
– Ja se on siulle etu. Sinä tosiaan olet Heinäsirkka, etkä ollenkaan niin kuin nämä vahvajalkaiset voimatyypit. Kun miun tyyli tulee, ne sellaiset katoaa ihan muihin lajeihin.
Kokkolasta kuuluu kummia
Issakaisen kirja on fiktiota, mutta faktaakin on tarjolla. Siirretäänpä katse Kokkolaan, jossa tapahtui kummia 1960-luvun puolivälissä. Vuonna 1965 Työväen urheiluliiton parhaat naishyppääjät tulivat Keski-Pohjanmaalta.
Ykspihlajan Reiman 17-vuotias Tuula Satokangas hyppäsi elokuussa 1965 Jyväskylässä tuloksen 157, joka oli TUL:n tyttöjen ennätys. Vielä korkeammalle kurotti Kokkolan Työväen Urheilijoita edustanut Anna-Maija Aikionniemi, joka hyppäsi samana suvena TUL:n naisten ennätyksen 158.
Hämmästyttävää kyllä, kumpikin käytti tekniikkaa, jossa rima ylitettiin selkä edellä. Kokkolalaisen urheilun tervaskanto Erkki Juhola muistaa kaksikon hypyt.
– Kyllä he käyttivät samanlaista tekniikkaa, joka tuli myöhemmin yleiseen käyttöön, Juhola sanoo.
Fosburyn olympiavoiton jälkeen TUL-lehti julkaisi kuvan (yläpuolella), jossa Aikionniemi ylittää riman samalla tekniikalla kuin kuuluisaksi tullut amerikkalainen. Suomalaisen korkeushypyn historiassa Kokkolan naiset ovat jääneet marginaaliin. Vielä jää selvittämättä, miten he päätyivät omintakeiseen hyppytekniikkaansa.
Päivitys klo 22.35: Korjattu jalka jaardiksi toisen väliotsikon jälkeen toisessa kappaleessa.
Vuoden 1968 Méxicon olympialaiset, miesten korkeuden finaalin tulokset:
1. Dick Fosbury, USA 224 2. Ed Caruthers, USA 222 3. Valentin Gavrilov, Neuvostoliitto 220 4. Valeri Skvortsov, Neuvostoliitto 216 5. Reynaldo Brown, USA 214 6. Giacomo Crosa, Italia 214 7. Gunther Spelvogel, Länsi-Saksa 214 8. Lawrie Peckham, Australia 212 9. Robert Sainte-Rose, Ranska 209 9. Ingomar Sieghart, Länsi-Saksa 209 11. Luis Maria Garriga, Espanja 209 12. Ahmed Senoussi, Tshad 209 13. Miodrag Todosijevic, Jugoslavia 206
