Kimmo Kinnunen muistelee Atlantan olympialaisia – ”Kävin kiireesti peittelemässä jäljet, eikä tulosta kerrottu edes Helille”

Julkaistu:

50-vuotias
Kimmo Kinnusen ja Seppo Rädyn omintakeinen huumori meni joiltakin yli hilseen omassa joukkueessakin.
Keihäsmiehet Kimmo Kinnunen ja Seppo Räty olivat yleisurheilumaajoukkueen luottomiehiä 1990-luvulla.

Kaksikko oli kuuluisa myös omintakeisesta huumoristaan, sekä tv-haastatteluissa että myös joukkueen sisällä.

– Sepon kanssa oli helppo reissata, hän oli aina auttavainen ja reilu kaveri. Hänen legendaariset letkautuksensa kevensivät tunnelmaa monta kertaa, lankalauantaina 50 vuotta täyttävä Kinnunen muistelee.

Kaikille kaksikon jutut eivät uponneet.

– Jotkut eivät ymmärtäneet pikkupoikahuumoriamme. Yleensä nämä tosikot eivät koskaan nousseet myöskään palkintopallille, hän jatkaa.

– Toiset nauroivat vatsat kipeinä. Halusimme Sepon kanssa, että kaikilla on hauskaa. Sanotaan näin, että se oli meidän tapamme purkaa omia arvokisapaineita. Sitten kun vakavoitumisen aika koitti, niin kaikki keskityimme omaan tekemiseemme.

Se keskittyminen tuotti myös tulosta. Kinnunen poimi työnsä tuloksia Tokion MM-kisoissa 1991, jolloin hän voitti kultaa ja Räty hopeaa.

Kinnusen villit tuuletukset ovat jääneet monille hyvin mieleen.

– Se oli pienen pojan unelmien täyttymys. Päätin 15-vuotiaana olla maailman paras, ja se oli urani punainen lanka, Kinnunen sanoo.

– Häviäminen teki tiukkaa jo pienempänä. Monet itkut tuli lapsena itkettyä, jos voittoa ei tullutkaan.


Unelman siemen kylvettiin jo varhain. Kinnusen perhealbumissa on kuva 2-vuotiaasta Kimmosta keihäs kädessä. Lapsena hän viskoi pikkuveljensä Jarkon kanssa tuhansia heittoja, aluksi risukeihäillä.

Kun isä oli keihään ME-mies ja olympiamitalisti, Äänekosken Kanervakadun (myöhemmin Keihästie) kotitalon vieraslista ei ollut ihan tavanomaisimmasta päästä. Jorma Kinnusen vieraana kävivät usein mm. Janis Lusis, Pauli Nevala, Juha Väätäinen, Mikko Ala-Leppilampi, Seppo Hovinen, Kalevi ”Häkä” Häkkinen, Hannu Siitonen ja viihdealalta Leo Lastumäki ja Erkki Liikanen.

– Minut hyväksyttiin pikkupoikana saunan pukuhuoneen nurkkaan kuuntelemaan ja oppimaan isojen miesten tarinoita. Sieltä jäi itämään, miten hienoa ja haastavaa urheilu on.

Ensimmäisiä muistoja isänsä kisoista Kinnusella on vuodelta 1977, jolloin myös edellisvuoden olympiavoittaja, Unkarin Miklos Németh, oli heittämässä Äänekoskella.

Yksi uran parhaista muistoista on seuraavalta vuodelta, jolloin sekä isä että poika kilpailivat samoissa kisoissa Vilppulassa. Kimmo heitti alle 10-vuotiaiden poikien sarjassa SE:n 49,84.


Isä lopetti pian aktiiviuransa ja alkoi valmentaa poikiaan, samalla tulisieluisella tavallaan, jolla oli uraansakin suhtautunut.

– Välillä kuului varmasti naapuriin asti, kun otimme sanallisesti yhteen esimerkiksi perusharjoittelun merkityksestä tai impulssiaskeleen pituudesta. Isä oli äärimmäisen kunnianhimoinen ja jyrkkä mielipiteissään, mutta sisältä ”Pappa” on erittäin herkkätunteinen, Kinnunen kuvailee.

Uran lähtökohta ei välttämättä ollut helpoin, kun isä oli kaikkien tuntema ”Äänekosken pikkujättiläinen”.

– Pikkuhiljaa kasvoin henkisesti asian yläpuolelle, sen jälkeen oli helpompaa. Oman aikansa se vei.

Kinnunen oli yksi Suomen luotettavimmista arvokisakävijöistä. Kuusissa arvokisoissaan hän selvisi aina loppukilpailuun ja arvokisadebyyttiään (Soul 1988, 10:s) lukuun ottamatta aina myös kahdeksan parhaan joukkoon.

Leo Pusasta tuli hänelle 1990-luvulla yhä merkittävämpi tausta-apu, lopulta virallisestikin valmentaja. Atlantan olympiakisoissa Heli Rantasella täydennetty kolmikko oli tekemässä viimeistelyharjoitusta.

– Heli heitti minun 800 gramman keihäälläni 60,90. Kävin kiireesti peittelemässä jäljet, eikä tulosta kerrottu edes Helille. Siinä vaiheessa meille oli Leksan kanssa epäselvää vain se, kuka tulee finaalissa toiseksi, Kinnunen muistelee.


Hänen omista tärkeimmistä olympialoppukilpailuistaan (1992, 1996) jäi vähän jossiteltavaa.

– Itselleni oli tärkeää, että viimeinen kaksiviikkoinen ennen arvokisoja tehtiin täydellisesti, olin todellinen pilkunviilaaja. Barcelonassa ja Atlantassa tein typeriä pieniä omia mokia, ja keskittyminen herpaantui.

– Olympiamitali jäi saamatta, mikä harmittaa edelleen hieman. Toisaalta urheilu on ollut minulle vain se elämän toiseksi paras asia perheen jälkeen.

– En koskaan ajatellut urani aikanakaan, että se olisi ammatti vaan sitä samaa leikkiä, jota jo lapsena rakastin yli kaiken.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt