Miten Suomesta tuli kestävyysjuoksun suurvalta? - Yleisurheilu - Ilta-Sanomat

Miten Suomesta tuli kestävyysjuoksun suurvalta?

Estejuoksija Jouko Kuha aloitti suomalaisen kestävyysjuoksun nousun aallonpohjasta maailman eliittiin. Kuvassa Kuha vie joukkoa Italia-maaottelussa Olympiastadionilla 1967.

Estejuoksija Jouko Kuha aloitti suomalaisen kestävyysjuoksun nousun aallonpohjasta maailman eliittiin. Kuvassa Kuha vie joukkoa Italia-maaottelussa Olympiastadionilla 1967.

Lasse Virén juoksi 40 vuotta sitten Münchenin olympia­laisissa toista kertaa peräkkäin kaksi kultamitalia. Virénille ja muiden 1970-luvun suomalais­tähdille raivasi tietä Jouko Kuha, unohdettu ME-mies.

Julkaistu: 23.7.2016 11:00

»Jos maitolasinkin pyydät, voin julistaa sinut ammattilaiseksi.»

Suomen Urheiluliiton toiminnanjohtaja Armas Valste aloitti tapaamiseen maan parhaan kestävyysjuoksijan Jouko Kuhan kanssa tylysti. Elettiin syksyä 1966, ja takana olivat suomalaisen yleisurheilun ensimmäiset mitalittomat arvokisat, Budapestin EM-kilpailut. Pahin pettymys oli kestävyysjuoksijoiden epäonnistu­minen jättimäisellä Nep-stadionilla.

Ensimmäinen suomalainen juoksijasankari Hannes Kolehmainen oli kuollut saman vuoden tammikuussa. Kesällä järjestetyt Hanneksen muistokisat uhkasivat jäädä koko suomalaisen kestävyysjuoksun viimeiseksi matkaksi. Vielä 1920–30-luvuilla Suomi oli maailman johtava kestävyysjuoksumaa, mutta sotien jälkeen sinivalkoiset värit eivät enää dominoineet olympia- ja EM-kisojen kestävyysmatkoja. 1960-luvulla juoksijoiden taso heikkeni entisestään: maailman kärki karkasi kylmäverisiltä suomalaisravureilta. Samaan aikaan yhteiskunnallinen ilmapiiri kääntyi huippu-urheilua vastaan. Median kiinnostus kohdistui entistä enemmän uusiin lajeihin, kuten jääkiekkoon ja moottori­urheiluun.

Jouko Kuha juhli voittoa ja Suomen ennätystä Ruotsi-ottelussa 1967.

Estejuoksija Kuha ilmoitti EM-kisojen jälkeen lopettavansa juoksemisen, mikäli ei saa taloudellista tukea ulkomailla harjoitteluun. Valsteen reaktio ei ollut rohkaiseva.

»Eihän sellaisen ihmisen kanssa voi keskustella. Söin ruoan pois ja ilmoitin, että asiat on keskusteltu päätökseen ja kerroin lopettavani», Kuha muistelee.

Suomalainen kestävyysjuoksu oli haudan partaalla. Kuhan uhkaus oli akuutti, koska Ruotsi-ottelu oli ovella syyskuussa 1966. Parin päivän päästä Kuhan työpaikalla Kaipolan tehtaalla sosiaalipäällikkö pyysi juoksijan puheilleen. SUL:n puheenjohtaja Jukka Uunila oli soittanut ja sanonut stipendi­asian olevan kunnossa, mikäli Kuha saapuu Ruotsi-maaotteluun. Siitä alkoi suomalaisen kestävyys­juoksun vallankumous.

Vuonna 1965 puheenjohtajaksi valittu Uunila tajusi Budapestin EM-kisojen jälkeen, että nyt pitää tehdä jotain radikaalia. Uunila myös toimi, ja tulokset olivat hurjia. Kymmenen vuoden päästä Lasse Virén juhli kahta kultamitalia Montrealin olympiakisoissa, ja Suomen kestävyysjuoksun taso kesti vertailun minkä tahansa maan kanssa.

Urheilusanomat selvittää, kuinka tämä ihme tehtiin. Tarinan pääkertoja on Jouko Kuha, lentävien suomalaisten uuden tulemisen unohdettu tienraivaaja.

KUHA oli mukana EM-kisoissa 1966 eikä juossut huonosti. Kokkolassa varttunut juoksija paransi alkuerässään Suomen ennätystä (8.36,2), muttei selviytynyt loppukilpailuun.

»Olin erässäni viides, mutta tuolloin finaaliin ei otettu yhtään juoksijaa ajan perusteella», 76-vuotias Kuha valottaa.

Kuha on edelleen tiukassa kunnossa, eikä liikakiloja ole kertynyt kroppaan ainuttakaan. Nuorena hän pelasi jalkapalloa ja aloitti juoksemisen kilpailumielessä vasta 15-vuotiaana. Hän asui suurperheiden taloissa: vanhemmilla ei ollut varaa ylimääräisiin menoihin.

»Jääkiekkoa en voinut pelata, koska ei ollut rahaa teroituttaa luistimia jatkuvasti.»

Urheilun pikkujättiläisestä hän oli lukenut suomalaisten suurjuoksijoiden sankari­teoista.

»Pentti Karvosen EM-kulta estejuoksussa 1954 innosti lenkkeilemään.»

Valmentajaa Kuhalla ei ollut nuorena – eikä myöhemminkään.

»Mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle. Mikko Ala-Leppilammella oli montakin valmentajaa, mutta eihän siitä mitään tullut, koska ei Mikko niitä uskonut, vaan harjoitteli oman päänsä mukaan.»

Kokkolassa hän nousi maaottelutason juoksijaksi. Oman tiensä kulkija halusi tosin määrätä itse kilpailuohjelmansa. Vuonna 1963 hän ei olisi halunnut lähteä Pohjola–Balkan-otteluun.

»En ollut mikään kympinjuoksija, mutta minut pakotettiin mukaan maaotteluun, koska olin juossut alle puolen tunnin ensimmäisenä suomalaisena sitten 1950-luvun lopun.»

Vuonna 1963 hän muutti Jämsän Kaipolaan, josta ylioppilasmerkonomille löytyi työpaikka Yhtyneiltä Paperitehtailta.

»Siellä Juuso Walden piti hyvää huolta työntekijöistä.»

Kuha ei paapomista tarvinnut. Hänet tunnettiin aktiiviaikoinaan askeettisena erakkona, jonka kämppää koristivat vain sänky ja tuoli. Televisiolle tai radiolle ei ollut käyttöä. Asiat olivat Kaipolassa muuten kunnossa, mutta kylmät talvet estivät laadukkaat vauhtiharjoitukset. Lisäksi angiina pilasi useana vuonna kilpailukauden.

Jouko Kuha viihtyi uransa aikana askeettisissa oloissa ilman ylimääräisiä viihdykkeitä.

»Estejuoksuennätykseni parani vain sekunnin verran. Tuumin, että ei kannata jatkaa tähän malliin. Siihen kuluu kaikki aika ja raha. Jos haluan maailman huipputasolle, minun pitää lähteä lämpimiin oloihin harjoittelemaan.»

TALVELLA 1965 hän oli valmis pistämään kaiken yhden kortin varaan ja teki Uunilalle tarjouksen. »Antakaa minulle 2 000 markkaa, jotta voin harjoitella talven lämpimässä.» Kuha lupasi maksaa summan liitolle takaisin, mikäli kesällä ei synny uutta Suomen ennätystä. Uunila katsoi ehdotuksen amatöörisääntöjen vastaiseksi eikä suostunut kauppaan.

Kuha päätti myydä autonsa päästäkseen Espanjaan harjoittelemaan. Samalla jäivät haaveet akateemisesta urasta, sillä hän ei ottanut vastaan opiskelupaikkaa Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisessä tiedekunnassa.

»Opiskelijat istuvat iltaisin kapakassa, se on heidän lähes ainoa huvinsa – pyttymäinen ilmapiiri», Kuha perusteli aikanaan valintaansa.

Kuha oli vieraillut vuodenvaihteessa 1964–65 Sao Paulon uudenvuodenyön juoksussa, jossa hän oli päässyt tutustumaan belgialaisen Gaston Roelantsin harjoitteluun.

»Se oli tehokasta touhua, joka ei onnistunut Suomen jäisillä teillä. Täällä pystyi luomaan pohjakunnon, mutta huippukunnon rakentamiseen tarvittiin pitävä pinta tossun alle», Kuha oivalsi.

Treenatessaan talven Barcelonan lähistöllä Kuha pysyi terveenä. Kesällä 1965 hän juoksi SE:n 8.37,6 ja pääsi kauden päätteeksi »palkintomatkalle» Méxicoon. Näissä ensimmäisissä esikisoissa oli mahdollisuus tutustua tulevan olympiakaupungin olosuhteisiin. Korkea ilmanala ei tuntunut hyvältä.

»Olin niin huonovointinen, etten pystynyt juoksemaan ollenkaan. Kokkolalainen pyöräilijä Esko Hautamäki sairastui niin pahasti, että joutui viettämään seuraavan talven keuhkoparantolassa.»

Hautamäen ura loppui siihen reissuun.

VUODEN 1966 EM-kisojen jälkeen Kuha antoi uhkavaatimuksensa. Kuha muistuttaa, että hän ei ollut itsekäs, vaan yritti parantaa urheilijoiden asemaa suhteessa järjestelmään.

»Olympiastadionilla järjestettiin 1950–60-luvuilla kymmeniä maaotteluja, joissa oli valtavasti katsojia. Rahat eivät menneet urheilijoille, vaan SUL:lle, joka sijoitti niitä liikehuoneistoihin. Pidin oikeutettuna vaatia stipendiä varakkaalta liitolta.»

Hän ehti jopa harkita Ruotsiin muuttamista ennen kuin Uunila järjesti leirirahat. Tammikuussa 1967 Kuha meni SUL:n toimistolle hakemaan matkalippuja.

»Olimme sopineet kolmesta kuukaudesta, mutta liput olivat vain kahdeksi kuukaudeksi.»

Kuha törmäsi Valsteeseen ja muistutti miehen sanasta.

»Jos sovitaan kolme kuukautta, se on kolme kuukautta.»

Seuraavana päivänä liput olivat kunnossa, ja omapäinen juoksija pääsi lähtemään Kanariansaarille. Lippuihin sisältyi majoitus pienessä hotellissa.

»Kaksi sadan pesetan ruokakuponkia päivittäin ja seitsemän markkaa päivärahaa, mikä ei ollut iso summa.»

 Hänen huonekaverinaan oli irlantilainen kirjailija, joka oli varsin viinaanmenevä ja oksenteli pitkin kämppää.

Kuhalla oli oma huone, mutta Kanarialla vierailleella juoksijakollegalla Matti Vuorenmaalla oli huonompi tuuri.

»Hänen huonekaverinaan oli irlantilainen kirjailija, joka oli varsin viinaanmenevä ja oksenteli pitkin kämppää.»

Kuhalla oli mutkaton tapa lähestyä paikallisväestöä, joten hän tuli ihmisten kanssa toimeen maailman joka kolkassa. Kanarialla hän sai hyvän ystävän siivoojasta.

»Pyjamani oli siivoojan mielestä niin kulahtanut, että hän vei sen eräänä päivänä pois. Seuraavana päivänä oli uusi pyjama tilalla.»

Lämpimässä treenaaminen teki ihmeitä. Kesällä 1967 Kuha voitti Ruotsi-ottelun SE-ajalla 8.29,8, joka oli maailmantilaston kakkostulos. Vuoden urheilija -äänestyksessä hän sijoittui toiseksi painija Eero Tapion jälkeen. Ulkomailla harjoittelua oli kritisoitu voimakkaasti, mutta kauden 1967 menestyksen jälkeen SUL oli valmis maksamaan mukisematta Kuhan talviharjoittelun. Lokakuussa 1967 hän matkusti jälleen Méxicoon ja kilpaili esikisoissa. Korkeaan paikkaan sopeutuminen vei jälleen voimat, eikä Kuha pärjännyt vuoristo-oloissa.

Seuraavalla harjoituskaudella Kuha eli vielä eksoottisemmassa ympäristössä. Hän matkusti vuodenvaihteessa Brasiliaan osallistuakseen jälleen Sao Paulon uudenvuodenyönjuoksuun.

»Minun oli tarkoitus viettää lopputalvi 1968 Kanarialla, mutta suunnitelmat muuttuivat, kun perillä selvisi, että paluulentoni ei tulisikaan Kanariansaarten kautta.»

Kuha jäi Brasiliaan, jossa hän ystävystyi maassa pitkään asuneen taiteilija Ville Virkkilän kanssa. Virkkilä oli töissä Sao Paulossa, mutta perheellä oli vapaa-ajan asunto Penedossa. Kuha sai asua siellä, jotta talo pysyisi kunnossa.

LÄMPIMÄSSÄ harjoittelu tuotti jälleen tulosta. Kuha juoksi vajaan kuukauden sisällä neljä Suomen ennätystä kesällä 1968. Hänellä oli nimissään 3 000 metrin (7.56,6), 5 000 metrin (13.47,8) ja 10 000 metrin (29.07,0) SE:t. Ennätysorgioiden huipentuma oli 3 000 metrin esteiden maailmanennätys Tukholman stadionilla 17. heinäkuuta.

»Tiesin pystyväni ME-aikaan, koska vuoden 1967 ennätysjuoksussa vauhdinjako ei ollut optimaalinen.»

Eikä se ollut sitä ME-juoksussakaan. Ruotsalainen Jan-Erik Karlsson veti ensimmäisen kilometrin, mutta vauhti oli liian verkkaista. Eikä toinenkaan kilometri enteillyt ennätyksen kaatumista väli­ajan ollessa 5.43. Sitten Kuha alkoi kiristää tahtia.

»Kaksi kierrosta ennen maalia vilkaisin stadionin tulostaululle ja näin kellon näyttävän 6.15.»

Kierrosta myöhemmin taululla seisoi 7.21. Kun viimeinen ovaali kulki rennosti 63 sekuntiin, uusi maailmanennätys oli tosiasia. Päätöskilometri taittui ajassa 2.41, joten kellot seisahtuivat aikaan 8.24,2. Suomalaisen puoliskot olivat 4.17,2 ja 4.07,0 eli vauhdinjako oli hyvin poikkeuksellinen ennätysjuoksuun.

Suomessa uutinen otettiin vastaan hämmästyneenä. Tampereen Hämeenpuistossa miesjoukko aloitti spontaanisti Porilaisten marssin ennätyksen kunniaksi. Suu loksahti auki maailmallakin. Entinen ennätysmies Roealants oli ihmeissään.

»En voi ymmärtää. Se on liian uskomatonta. Minä tunnen miehen ja olen aina antanut hänelle turpaan», belgialaisen kerrotaan päivitelleen.

Kuha ei ole koskaan viihtynyt kapakoissa, joten ennätystä ei juhlittu sen kummemmin. Arki koitti nopeasti, sillä seuraavana päivänä hän juoksi Ron Clarken tähdittämässä 5 000 metrin kilpailussa SE:n.

Kuhan ME oli viimeinen murskaradalla juostu este-ennätys. Sekin meinasi jäädä ratifioimatta, koska Kuhan kilpailu­numerossa komeili öljy-yhtiö BP:n mainos.

»Vuoden 1963 PM-kisoissa olin kääntänyt mainoksen piiloon, mikä ei miellyttänyt järjestäjiä. Nyt en kääntänyt ja taas tuli sanomista.»

Amatöörisääntöjä tulkittiin todella pedantisti, mutta Kuhan onneksi ruotsalaisjärjestäjät tukivat ennätyksen hyväksymistä, vaikka IAAF oli ollut hylkäämisen kannalla.

Kuhan ME-juoksu oli palauttanut sinivalkoiset värit juoksijoiden aateliston joukkoon. Silti hänen urotekonsa ei ole koskaan saanut ansaitsemaansa huomiota. Hän on Lasse Virénin ohella viimeinen suomalainen kestävyysjuoksija, joka on yltänyt olympiamatkalla maailmanennätykseen.

KUHA ja Juha Väätäinen harjoittelivat omien näkemystensä mukaan, mutta muiden suomalaisjuoksijoiden ohjelmat noudattivat uusiseelantilaisen Arthur Lydiardin periaatteita. Lydiard oli valmentanut maanmiehiään voittoihin ja ennätyksiin, ja häntä pidettiin yhtenä maailman johtavista kestävyys­juoksu­valmentajista.

Lydiard luennoi kesällä 1965 Maailmankisojen yhteydessä Helsingissä. Uunila innostui fanaattisesta pikkumiehestä ja aloitti neuvottelut valmentajasopimuksesta. Ne kariutuivat Meksikon tehtyä paremman tarjouksen, mutta keväällä 1967 hän oli valmis saapumaan Suomeen. Vuosipalkka oli hurja (395 000 nykyeuroa), ja lisäksi hän sai tulkikseen ja autonkuljettajakseen Eero Uotilan. Odotukset olivat kovat.

Uusiseelantilainen valmentaja Arthur Lydiard ehti parissa vuodessa jättää ison perinnön suomalaiseen kestävyysjuoksuun.

Suomalaiset olivat suosineet intervalliharjoittelua unkarilaisen Mihaly Igloin hengessä. »Artturi» vannoi määrän nimeen. Lydiardin oppien varaan rakennettiin suomalainen valmennuslinja, joka perustui pitkän talven kestävään peruskuntoharjoitteluun. Sen päälle rakennettiin yksi kuntohuippu, joka ajoitettiin kauden pääkilpailuun.

Valtavat juoksumäärät olivat aluksi shokki monelle juoksijalle. Vauhtiakin pidettiin, ja esimerkkiä näytti Lydiard itse. Ensimmäisellä Kuortanejärven yhteislenkillä vain kaksi maaottelutason juoksijaa pysyi lähes 50-vuotiaan valmentajan vauhdissa. Lydiardilla ei ollut henkilökohtaisia valmennettavia, mutta hän loi pohjan, jonka perusteella suomalaiset valmentajat treenauttivat suojattejaan. Poppamies viipyi Suomessa vain kaksi vuotta, ja hänen työnsä jäi kesken. Siinäkin ajassa hän ehti jättää perinnön, jonka arvo tajuttiin vasta 1970-luvun menestysvuosina.

Suomessa asuessaan 1967–69 Lydiard joutui lehdistön hampaisiin ja sai ankaraa kritiikkiä, kun tuloksia ei saatu saman tien. Myös radioselostajat Pekka Tiilikainen ja Paavo Noponen arvostelivat SUL:n ratkaisua turvautua ulkomaalaiseen valmentajaan.

»Valitettavasti lehdistö pyrki hävittämään ohjelmaani kylvämällä epäilyksiä juoksijoiden ja valmentajien mieliin», Lydiard kirjoitti vuonna 1971 Juoksija-lehdessä.

Suomessa haluttiin uskoa perinteen voimaan eikä tieteelliseen valmennukseen. Kun Lydiard oli pitänyt Lahdessa ensimmäisen luentonsa, seurasi pitkä hiljaisuus. Lopulta salista kuului kysymys: »mitä tarkoittavat aerobinen ja anaerobinen?»

Suomalaista juoksuhistoriaa perinpohjaisesti tutkinut Erkki Vettenniemi antaa kirjassaan esimerkin Lydiardin armottomasta luonteesta. Kun suomalaisjuoksijat jäivät kesän 1968 maaottelussa jäännös­pisteille, valmentaja ei sanoja säästellyt.

»Mitä Uudessa-Seelannissa tehdään huonosti juosseille hevosille? Ne ammutaan. Onneksi olemme nyt Suomessa», Lydiard sanoi puolivakavissaan.

Lydiard lähti Suomesta katkerana maaliskuussa 1969 yhdessä nuorikkonsa, entisen olympiavoimistelija Eira Lehtosen kanssa. Jo aikaisemmin hän oli lausunut profeetalliset sanat.

»Jos oppejani noudatetaan lähtöni jälkeen, juoksutasonne kohoaa jälleen. Onhan teillä juoksijoita enemmän kuin missään muualla maailmassa.»

Urheilukirjoittaja Urho Salo on todennut entisen suutarin epäonnistuneen valmentajana.

»Mutta valmentajien kouluttajana ja juoksuinnostuksen levittäjänä Lydiard jätti Suomen urheiluun lähtemättömän jäljen.»

Pitkän linjan juoksuvalmentaja Kari Sinkkonen antaa SUL:n historiateoksessa tunnustusta uusiseelantilaiselle.

»Häneltä saimme tiedon ja linjan, joka perustui kovaan, kurinalaiseen työhön ja tavoitteiden valintaan.»

VUODEN 1968 olympiakisoissa suomalainen kestävyysjuoksu kynti yhä syvällä. Juoksijoita oli mukana vain kaksi. Pentti Rummakko keskeytti maratonilla, ja nuori Pekka Vasala jäi 1 500 metrillä alkuerässään häntäpäähän. Kesällä ME:n juossut Kuha oli paikkakunnalla, mutta ei osallistunut kisoihin.

»Minut valittiin heinäkuussa kisoihin, mutta kun sairastuin loppukesästä, en nähnyt osallistumista viisaana.»

Kuha tiesi, ettei hänellä olisi mahdollisuuksia Méxicon korkeudessa. Häntä haukuttiin lehdissä maanpetturiksi. Kuha kuitenkin matkusti kisapaikalle aloittaakseen harjoittelun seuraavaa kautta varten. Sekään ei ollut kaikkien mieleen.

»Vasemmistolehtien mukaan oli turha tuhlata yhteiskunnan rahoja lähettämällä Kuha Méxicoon harjoittelemaan.»

 Vietin syksyn Méxicossa ja Väli-Amerikan vuorilla, josta matkustin sitten Norsunluurannikolle kilpailemaan.

Kuha tosiaan asui ja treenasi olympiakaupungissa kisojen aikana.

»Vietin syksyn Méxicossa ja Väli-Amerikan vuorilla, josta matkustin sitten Norsunluurannikolle kilpailemaan.»

Kuhan aloittamaa etelänleiritystä jatkoi Juha Väätäinen. Hän oli opiskellut Alamosassa Yhdysvalloissa 1966–67, mutta lähti pari vuotta myöhemmin vielä oudompiin paikkoihin. Kuhan ME-juoksun jälkeen SUL oli valmis panostamaan myös Väätäisen leiritykseen ulkomailla.

Piippolan kasvatti oli siirtynyt keskimatkoilta pidemmille etapeille ja nousi kansainväliseksi nimeksi kesällä 1969. Ateenan EM-kisoissa hän ei startannut anemian takia, mutta myöhemmin löytyivät tehokkaat keinot hemoglobiinin nostamiseksi tärkeillä hetkillä.

Talvella 1970 Väätäinen treenasi Kuhan jalanjäljillä Penedossa. Hän lähetti Brasiliasta kirjeitä SUL:n toimistoon. »Olen kärsinyt aika lailla molempien jalkojen akillesjännevioista, kuumeesta ja munuaistulehduksesta. Muuten on kyllä mennyt hyvin paitsi että joku saatanan sontiainen vei ruokarahat eli 140 dollaria ja puolet yksinäisen asunnon irtaimistoa. Lisäksi olin vähällä hukkua lähellä virtaavaan loistavan kauniiseen jokeen, mikä tulvii aina tropiikin kaatosateen jälkeen.»

Väätäisen tiedettiin sanoneen: Ei ole väliä, kuinka kovaa juoksee kunhan juoksee paljon.

»Osa uskoi sen», Kuha naureskelee ja sanoo Väätäisenkin harjoitelleen todellisuudessa järkevästi.

Kuha ei treenannut älyttömiä määriä: 6 000–6 500 kilometriä vuodessa eli vähemmän kuin moni muu 1970-luvun juoksija, esimerkiksi Pekka Päivärinta ja Kaarlo Maaninka.

Helsinki oli saanut järjestettäväkseen vuoden 1971 EM-kilpailut, joihin Väätäinen tähtäsi. Hän oli juossut jo 1970 kympillä SE:n 28.19,6, joka oli maailmantilaston kakkosaika. Talvella 1971 hän keräsi kilometrejä jälleen Penedossa ja myöhemmin myös Ranskan vuoristossa Font Romeussa. Korkean paikan leirillä saatiin punasolujen osuus kasvamaan veressä, mikä tiesi kovempaa vauhtia radalla.

Juha Väätäinen voitti Helsingin EM-kilpailujen 10 000 m juoksun vuonna 1971. Maalisuoralla DDR:n Jurgen Haase jäi toiseksi.

Kotikisoissa Väätäisen taktiikka onnistui täydellisesti. 10 000 metrillä 30-vuotias konkari hyydytti matkalla ennakkosuosikki Dave Bedfordin ja tyrmäsi 53,8 sekunnin viimeisellä kierroksellaan puolustavan mestarin DDR:n Jürgen Haasen. Kotiyleisö huusi villinä, kun Suomi oli palannut voittokantaan arvokisoissa. 5 000 metrin Euroopan mestaruuden Väätäinen nappasi suorastaan helposti 50 000 katsojan riemuksi.

UUSI kansansuosikki oli syntynyt, mutta nuoremmat kolkuttivat ovella. 22-vuotias Lasse Virén epäonnistui Helsingissä kympillä, mutta väläytti vitosella juoksemalla seitsemänneksi. Maileri Pekka Vasala oli hakenut kokemusta jo kaksista arvokisoista ja kukistanut kesällä 1971 Kipchoge Keinon SE-ajalla 3.38,6. Kotiyleisön edessä hän hermoili ja jäi yhdeksänneksi. Pohjaa oli kuitenkin rakennettu yhdessä valmentaja Sinkkosen kanssa.

Talvella 1972 Brasiliassa harjoitteli iso joukko suomalaisia, kun Kuhan seurana Penedossa juoksentelivat Väätäinen, Virén ja Seppo Tuominen. Olympiakevään sensaatio koettiin Bostonissa, kun Olavi Suomalainen voitti legendaarisen maratonin. Silti hän ei mahtunut Suomen kolmikkoon Münchenin olympiareitille.

Samoin kävi Kuhalle esteissä.

»Juoksin kesäkuussa 8.32,0 eli paremmin kuin koskaan siihen aikaa kaudesta.»

Sitten alkoi akilles jälleen vaivata, eikä kutsua kisajoukkueeseen tullut. Neljä vuotta aikaisemmin Kuha oli ollut ainoa kansainvälisen tason juoksijamme.

Kesällä 1972 Virén, Vasala sekä estejuoksija Tapio Kantanen parantelivat Suomen ennätyksiä ja hakivat virettä olympiaradalle. Müncheniin valmistautuminen huipentui Virénin kahden mailin ME-juoksuun Oslon Bislettillä. Saksanmaalla nähtiin sitten loistava suomalaisjuhla, kun Virén voitti kaatumisestaan huolimatta kympin ME-ajalla 27.38,4 ja vitosen kisojen päätöspäivänä. Vasalan kukistettua Keinon 1 500 metrin loppukiritaistelussa pian Virénin toisen voiton jälkeen suomalaisten riemulla ei ollut rajoja. Kantanen oli juossut 3 000 metrin esteissä pronssimitalin, mutta hän jäi kultamitalistien varjoon.

Pekka Vasala voitti 1500 metrin olympiakultaa Münchenissa 1972.

Kisojen jälkeen Virén paransi 5 000 metrin ME-aikaa. Ensimmäisen kerran 30 vuoteen molempien pitkien ratamatkojen maailmanennätykset olivat Suomessa. Maailmalla ihmeteltiin lentävien suomalaisten paluuta. Amerikkalaisessa Track & Field News -lehdessä vihjattiin suomalaisten hakeneen vauhtia verensiirtojen avulla. Urheilulääkäri Pekka Peltokallio muistutti veritankkauksen olevan sallittu keino, jolla tasoitetaan vuoristossa harjoittelevien kenialaisten ja merenpinnantasolla treenaavien suomalaisten veriarvojen eroja.

Tapio Kantanen taisteli pronssia esteissä Münchenin kisoissa.

Väätäinen tähdensi harjoittelun merkitystä menestyksen takana.

»Olipa mitä tököttejä tahansa vaikka kuinka paljon, ilman harjoittelua ei mies liiku», Julma-Juha tokaisi.

MÜNCHENIN kultapäivien jälkeen maassa syntyi valtava juoksubuumi, kun kansalaiset ryntäsivät pururadoille ja kuntopoluille. Kestävyysjuoksusta tuli laji, jota lapset kokeilivat ensimmäisenä lajina. Suomalaisjuoksijoiden riemujuhla jatkui seuraavina vuosina.

Pekka Päivärinta voitti maastojuoksun MM-kultaa 1973.

Pekka Päivärinta voitti maastojuoksun MM-tittelin keväällä 1973. Samana kesänä Suomi kohtasi juoksumaaottelussa Kenian ja hävisi vain pisteellä. Aina uteliasta lääkäri Peltokalliota kiinnosti vierailijoiden fysiologia, ja hän kutsui kuusi kenialaisjuoksijaa verikokeisiin Meilahden sairaalaan.

Sinivalkoinen kestävyysjuoksu oli ollut miesten puuhaa, mutta vähitellen naisetkin pääsivät mukaan. Nina Holmén juoksi MM-maastoissa hopeaa 1974 ja voitti kesällä 3 000 metrin EM-tittelin Roomassa. Naiset juoksivat tuolloin arvokisoissa ensi kertaa 1 500 metriä pidemmän matkan. Miesjuoksijoiden osalta Rooman kisat olivat pettymys, vaikka vammoista toipunut Virén venyi 5 000 metrillä pronssille ja Markku Taskinen nappasi yllätyspronssin 800 metrillä.

Nina Holmén otti EM-kultaa Roomassa 1974.

ENTÄ päähenkilömme Kuha. Mitä hänelle oli tapahtunut syksyn 1968 jälkeen?

»Akillesjännevamma pilasi kauden 1969 lähes kokonaan, joten Ateenan EM-kisat jäivät käymättä.»

Talvella 1969–70 hän asui kolme kuukautta Heidelbergissä talossa, joka oli ollut Hitlerin varusteluministerin Albert Speerin koti. Ennakkoluuloton nomadi tähtäsi Helsingin EM-kisoihin 1971, mutta akillesjänne alkoi vaivata uudelleen kesällä 1971. Leikkauspöytä kutsui jälleen kauden jälkeen, eikä SUL myöntänyt hänelle stipendiä syksyllä 1971.

»Vaikka ME-juoksustani oli kulunut vain kolme vuotta.»

Hän koki tulleensa kaltoin kohdelluksi. Kuha oli pioneerina raivaamassa tietä stipendijärjestelmälle, joka käynnistyi virallisesti 1970, mutta jäi itse ensimmäisessä jaossa pienemmälle rahoitukselle ja toisella kerralla kokonaan ulkopuolelle. Vallankumous oli syönyt lapsensa.

»En ollut hyvissä väleissä liiton johtoon, mikä vaikutti asiaan. Olin tilastoissa kolmella matkalla ensimmäinen, joka ei saanut stipendiä. Muutama minua heikomman ajan juossut pääsi stipendi­urheilijoiden joukkoon.»

Kauden 1972 päätteeksi SUL antoi hänelle 1 000 markan korvauksen, joka oli pikemmin symbolinen kuin taloudellisesti merkittävä. Samana vuonna Kuha siirtyi Kaipolan tehtaalla täyspäiväiseksi työntekijäksi, jolloin palkka tuplaantui.

Lokakuussa 1973 hän muutti Vantaalle.

»Olin asunut kymmenen vuotta Kaipolassa ja se paikka oli nähty.»

Juokseminen jatkui KU-58:n riveissä – ja ulkomailla treenaaminen. Lokakuussa 1973 hän otti äkkilähdön Ateenaan, jossa hän päätti osallistua samaan aikaan juostulle maratonille.

»Alussa hölkkäsin, mutta sitten aloin juosta ja voitin kisan ylivoimaisesti.»

Aika oli muuten 2.32.26 eli kovempi kuin kauden 2016 kärkitulos Suomessa heinäkuun puolivälissä.

Kuha oli hylännyt unelmat arvokisoissa menestymisestä, mutta otti urheilusta kaiken irti. Ateenan jälkeen hän matkusti Keniaan treenaamaan ja vietti lopputalven Espanjassa.

»Siellä minulla oli hyvät oltavat, koska espanjalaiset arvostivat ME-miehen statusta ja maksoivat asumisen sekä kulut.»

Kuha asui kuukauden päivät Vigossa Javier Alvarez Salgadon luona. Celta Vigoa edustanut espanjalainen oli juossut kympin 28.01,4 Münchenin esikisoissa.

Jouko Kuha Kalevan kisoissa 1975.

Myös Kuhalla on Celta Vigon verryttelyasu, sillä hän edusti – ensimmäisenä ulkomaalaisena – seuraa talvina 1974 ja 1975. Kesällä 1975 Kuha juoksi Ruotsi-ottelussa 35-vuotiaana esteet 8.33,47, muttei tähdännyt enää olympiakisoihin.

MONTREALIN kisoissa 1976 Kantanen jäi niukasti mitalipallin ulkopuolelle, vaikka juoksi SE:n 8.12,60. Vasala oli lopettanut, mutta Virén loisti jälleen oikealla hetkellä. Myrskylän suuri vaikenija oli lisännyt ohjelmaansa maratonin, joten edessä oli valtaisa urakka. 10 000 metrillä hän hallitsi tilannetta mestarillisesti jättäen Portugalin Carlos Lopesin 600 metriä ennen maalia.

Lasse Virén kukisti Carlos Lopesin ja muut kilpakumppanit myös Montrealin kisojen kympillä.

Kovempaan prässiin suomalainen joutui suorituksensa jälkeen, kun Kansainvälisen olympiakomitean työvaliokunta halusi kuulustella Viréniä kunniakierroksen tapahtumista. Virén oli riisunut piikkarinsa heti maaliin tultuaan ja esitteli niitä päänsä päällä usean minuutin ajan. Virén toimi Tiger-merkin maahantuojana Suomessa, joten kyse oli tuskin sattumasta. USA:n korkeushyppääjä Dwight Stones tiesi Virénin saaneen tempauksestaan 30 000 dollarin bonuksen japanilaiselta kenkävalmistajalta. Juoksijaa kuulusteluissa avustaneen Magnus Ståhlbergin mukaan Virén esiintyi komitean edessä niin vakuuttavasti, ettei KOK sulkenut tätä kisoista, vaan tyytyi antamaan varoituksen.

Tämä tuuletus saattoi Lasse Virénin hetkeksi vaikeuksiin.

Vitosen kisassa Virén ei ollut suosikki, koska mukana oli monta ex-maileria. Heidän kirivoimansa piti olla ylivertainen.

»En itsekään uskonut voittavani. Minä ajattelin koko ajan, että joku menisi ohi ja tekisi jotain ratkaisevaa. Kun ketään ei tullut, ajattelin että vauhti riittää niille. Päätin pitää huolta, että ohi ei mennä eikä rinnalle päästä», Virén sanoi kisan jälkeen.

Suomalainen tylsytti kiritykkien parhaan aseen tasaisesti kiihtyvällä vauhdillaan eikä päästänyt loppusuoralla ketään edelleen. Neljäs kultamitali oli tosiasia. Virén oli tehnyt tempun, johon edes Paavo Nurmi ei ollut pystynyt eli voittamaan molemmat kestävyysmatkat kaksissa kisoissa peräkkäin.

Vain päivää myöhemmin (31.7.) sankari oli jälleen lähtöviivalla.

»Mikäli Virén selviäisi kolmannen kerran mitaleille kuuden päivän aikana, fy­sio­logian oppikirjat joutaisi repiä», ennakoi lääkäri Helmer Kvist.

Virén palautui hämmästyttävällä tavalla ja juoksi debyyttimaratonillaan viidenneksi ajalla 2.13.11.

Vaikka suomalaisten käyttämät menetelmät puhuttivat maailmalla, Virénin kolossaalista saavutusta ihailtiin. Sveitsiläinen juoksulehti Spiridon pohti myrskyläläisen salaisuutta.

»Emme kiellä mahdollisuutta, etteikö Virén tuntisi joitakin erityisiä harjoitusmenetelmiä tai elämäntapoihin liittyviä seikkoja. On kuitenkin otettava huomioon, että nykyään ei juoksussa enää riitä pelkkä jalkojen käyttö. On kyettävä käyttämään myös päätä.»

Sitä Virén osasi käyttää harjoitellessaankin. Kuhan mukaan juoksija tulkitsi valmentaja Rolf Haikkolan piirtämiä ohjelmia varsin väljästi.

»Ei Lasse kovin tarkasti niitä noudattanut, vaan sovelsi tuntemuksiensa mukaan.»

HEINÄKUUSSA 1976 Suomi oli miesten kestävyysjuoksun ykkösmaa. Vuoden 1966 aallonpohjasta oli noustu uskomattoman nopeasti. Iso kiitos muutoksesta kuului yksinäiselle tienraivaajalle.

»Kantanen ja Virén ovat myöntäneet ajatelleensa, että jos minä pystyin juoksemaan ME:n, niin kyllä hekin», Kuha paljastaa.

Jouko Kuha sai opetusministeriön myöntämän Pro Urheilu -palkinnon vuonna 2009.

 Ilman Jouko Kuhaa suomalainen kestävyysjuoksu olisi pitkään ollut pelkkää harmaata syksyä.

Nuorempi kaarti sai kerätä hedelmät hänen aloittamastaan työstä. Kun Kuha palkittiin 2009 Pro Urheilu -palkinnolla, Väätäinen luonnehti hänen merkitystään seuraavasti.

»Ilman Jouko Kuhaa suomalainen kestävyysjuoksu olisi pitkään ollut pelkkää harmaata syksyä.»Urheilusanomat 29 / 2016

Lähteet: Jouko Kuhan haastattelu. Matti Hannus: Kultaiset kentät (1999). Urho Salo: Urheilija Suomessa (1981), Sadan vuoden olympiadi (2007), Suomi voittoon – kansa liikkumaan, Suomen yleisurheilun 100 vuotta (2006). Kari Ilmarinen (toim.): Sinkkonen – suuren suomalaisen 1970-luvun juoksun dokumentti (1989). Erkki Vettenniemi: Suomalaisen kestävyysjuoksun historia (2014).

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?