Antti Ruuskanen ei enää piiloudu Tero Pitkämäen selän taakse: Oli pakko tehdä irtiotto! - Yleisurheilu - Ilta-Sanomat

Pois Pitkämäen varjosta – Antti Ruuskasen askelmerkit kohti MM-kultaa

Antti Ruuskanen kiskaisi 2. elokuuta Kalevan kisoissa ennätyksensä 88,98.

Julkaistu: 13.8.2015 11:00

Lupsakkana savolaisena tunnettu Antti Ruuskanen paljastaa Urheilusanomien henkilökuvassa itsestään uusia puolia. Nousu huipulle vaati kipeitäkin irtiottoja, ja boheemin urheilijan maine kätkee taakseen millintarkan ja suunnitelmallisen keihäänheittäjän.

Keskustapuolueen juureva puoluesihteeri Seppo Kääriäinen kuopaisi vuonna 1983 yleisurheilumies Urho Kekkosen kotipirtin Lepikon torpan pihalta mukaansa multaa. Hän vei tätä pohjoissavolaisen Pielaveden maaperää mukaansa Kremliin Neuvostoliiton-vierailulla ja kehaisi, ettei Suomesta jalompaa tuliaista voisi saadakaan.

Vuosi myöhemmin pielavetiselle maitotilalle syntyi poikavauva, Antti Ruuskanen. Hän on nyt, runsas 30 vuotta myöhemmin, Suomessa Pielaveden symboli, Lepikon torpan kultaa. Kekkosta tämä asetelma tuskin haittaisi, sillä Ruuskanen on syrjäyttänyt Suomen epävirallisen kuninkaan puhtaasti ansioillaan ja vielä UKK:n lempiurheilumuodossa.

Kun Ruuskasen uraan perehtyy, paljastuu kiinnostavia asioita. Hän on vain yhden kerran päässyt yrittämään mitalia sekä EM- että olympiakisoissa ja onnistunut 100-prosenttisesti. Tähän ei ole pystynyt edes Tero Pitkämäki. Pekingissä Ruuskanen kuitenkin yrittää suurmenestystä MM-kisoissa jo neljännen kerran. Toistaiseksi käsi on haronut tyhjää, kun taas Pitkämäki otti MM-kultaa jo toisella yrittämällään 2007.

Arvokilpailuissa kaksikko on edustanut Suomea samaan aikaan viidesti, ja kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti Ruuskanen johtaa kisaa 3–2. Kiinaan miehet matkustavat tasaveroisina voittajakandidaatteina.

Valistuneiden arvioiden mukaan Pitkämäki on todennäköisempi mitalisti, mutta Ruuskanen potentiaalisempi voittaja. Ruuskanen ja Pitkämäki ovat joka tapauksessa rutinoituneina kilpailijoina ja ammattimaisina arvokisoihin valmistautujina vahvoja mitaliehdokkaita 26. elokuuta.

Euroopan mestari Antti Ruuskanen ja pronssimies Tero Pitkämäki valittiin Pekingiin jo viime vuoden puolella.

EDELLISEN KERRAN Suomi otti kaksi arvokisamitalia yleisurheilun arvokisoissa yhdessä lajissa 1991, kun Kimmo Kinnunen voitti Tokiossa MM-kultaa ja Seppo Räty oli kolmas. Sittemmin Kinnunen on keskittynyt auttamaan suomalaisia keihäänheittäjämiehiä, Räty enemmän arvostelemaan heitä.

»Kimmo heitti Tokiossa ennätyksensä, kun voitti kultaa. Minä tein seuraavana suomalaisena miehenä saman, kun voitin Zürichissä EM-kultaa. Arvokilpailu ei ole helpoin foorumi siihen temppuun, ja se merkitsi minulle hyvin paljon», Ruuskanen tilitti vuoden takaisia tuntojaan Pekingin MM-kisojen viimeistelyleirin alla.

Hän lähti Hongkongiin leireilemään levollisena useastakin syystä. Kuortaneen Eliittikisoissakin kaikki meni suunnitelmien mukaan. Täysvauhtisessa heittoharjoituksessa ison yleisön edessä keihäs lensi hieman yli kauden perustason, 87,46, mutta ei enempää.

 Elimistö oli taas kerran viisaampi kuin mies.

»Ysikymppinen ennen MM-kisoja kasvattaisi liikaakin odotuksia. Paras on sellainen tuntuma, että kropasta lähtisi vaikka mitä, mutta sitä ei ihan vielä saa irti.»

Kun Ruuskanen voitti Zürichissä ennätyksellään 88,01, Pitkämäki sanoi jo pitkään vaistonneensa, että mies piilottelee pitkää heittoa. Jos sama temppu onnistuu nyt, jälki on jo jääkylmää, sillä Porin Kalevan kisoissa Ruuskanen hilasi ennätysmerkkiään 97 senttiä eteenpäin.

Menestys perustuu yleisurheilussa lähes aina perustasoon ja sen kehittymiseen. Lievästi sattumaltakin voi joskus menestyä, kuten yllätysvoittaja Keshorn Walcott Lontoon olympiakisoissa, mutta Ruuskanen ei rakenna tavoitteitaan pilvilinnojen varaan. Hän on tällä kaudella jo nyt heittänyt kolmesti parhaaksi kilpailutuloksekseen yli 86 metriä, kun se koko uralla oli ennen tätä kautta onnistunut yhteensä neljästi.

Ja kuluvaan kauteen mahtuu sentään kuukauden kilpailutauko Turun Paavo Nurmi Gamesin jälkeen. Lähentäjät ja selkä vihoittelivat, joten Ruuskanen ja valmentaja Jarmo Hirvonen päättivät lähteä tauolle.

»Elimistö oli taas kerran viisaampi kuin mies. Tuli tärkeä varoitussignaali ja sen kautta hyvää aikaa tehdä perusharjoittelua kesken kauden», Ruuskanen sanoo.

Antti Ruuskasen lupsakan ulkokuoren alta pursuaa vimmaa ja systemaattisuutta.

RUUSKANEN TARRAUTUU Pekingissä mahdollisuuksiinsa kaikella lupsakan ulkokuoren alta pursuavalla vimmallaan ja systemaattisuudellaan. Jotta se on käynyt mahdolliseksi, hänen on ensin täytynyt opetella kipeästi luopumista ja irrottautumista.

Ensimmäinen valmentaja, tekniikkaguru Tenho Raatikainen kuoli vuonna 2000. Häntä seurannut, Ruuskasen fysiikan ja ominaisuudet kohdilleen piiskannut Antero Puranen sai väistyä Aki Parviaisen tieltä 2010. Viime syksynä lähti EM-kullan jälkeen monien yllätykseksi Parviainen, vaikka Ruuskanen olisi mielellään pitänyt valmentajansa. Kyse ei ollut rahasta tai viileistä väleistä; Parviainen katsoi, ettei yrittäjänä ehdi enää valmentaa kuin puolivaloilla. Sellaisilla taas ei voi tehdä töitä tavoitteellisessa huippu-urheilussa.

 Oli kipeä paikka kertoa Anterolle, että homma loppuu. Kuin avioero.

Lontoon olympiakisoihin 2012 Ruuskanen kaipasi kipeästi Parviaista ja Hirvosta tuekseen. Duo lupasi mennä, mutta ilmoitti kisakylään, ettei tulekaan. Psykologinen kovettaminen Parviaisen tapaan suututti urheilijan, mikä oli tarkoituskin.

»Oli kipeä paikka kertoa Anterolle, että homma loppuu. Kuin avioero. Mutta olin polkenut paikoillani ja oli pakko ajatella, että saan vain tämän yhden urheilu-uran. Antero voi vielä löytää uudenkin motivoituneen urheilijan», Ruuskanen muistelee tasapaksun kauden jälkeisiä tapahtumia viiden vuoden takaa.

»Minun lopettamisestani tehtiin turhan iso numero. Antti oli jo valmis urheilija siitä katsannosta, mitä minä pystyin hänelle antamaan. Nyt hän korjaa enää hedelmiä», Ruuskaselle ennen kaikkea kilpailemista opettanut Parviainen sanoo.

Ruuskasen huonoa omaatuntoa syksyllä 2010 ei ainakaan lievittänyt se, että asian raskaasti ottaneen Purasen poika menehtyi tapaturmaisesti hieman myöhemmin.

»Yksi irtiotto pitää vielä mainita. Katselin vuosia Pitkämäen Teroa syystäkin ylöspäin ja otin oppia. Tero suhtautui rimppakinttuiseen Savon poikaan hienosti. Mutta jossain vaiheessa tajusin, että jos haluan Teron rinnalle ja ohi, on tehtävä omia harjoituksia ja omia leirejä ja etsittävä oma juttu. Niin paljon kuin Terosta pidänkin. Hänen hartioidensa takaa löytyi arvokisoissakin pitkään mukava turvasatama, muttei taida löytyä enää. Turha silti valittaa, kun kahdeksan vuotta olen tehnyt töitä saavuttaakseni hänen tasonsa», Ruuskanen nauraa.

Ruuskanen on yksi lenkki suomalaiseksi keihäsikäluokaksi poikkeuksellisen lahjakkaassa vuonna 1984 syntyneiden poikien ryhmässä. Nuorten EM-kisoissa Teemu Wirkkala, Tero Järvenpää ja Ruuskanen ottivat Tampereella kolmoisvoiton.

»Kannustin poikia, mutta silti otti koville katsella kotona telkkarista, kun he heittivät Pekingin olympiakisoissa 2008 mitaleista», Ruuskanen muistelee.

Hän avasi tuolloin kautensa pitkäaikaiseksi jääneellä ennätyksellään 87,33, mutta Olympiakomitealta irtosi vain tuttu varamiehen status.

Ensimmäisen arvokisamitalinsa Antti Ruuskanen voitti Lontoon olympialaisissa 2012.

SAVONLINNAN Tanhuvaaran jäähalli, 2. syyskuuta 2007. Opiston talonmies Antti Ruuskanen ajaa Zamboni-jääkonetta samaan aikaan, kun Tero Pitkämäki kilpailee Japanin Osakassa maailmanmestaruudesta. Koneen ja Ruuskasen lippalakin alta nousee höyryä.

»Antti oli jo 23-vuotias urheilija ja maailman turhautunein mies. Hän ajoi Zambonia 11 euron tuntipalkalla tasan sillä hetkellä, kun Tero voitti Osakassa. Ja mietti, että miksi helvetissä minä en ole tuolla?» muistelee episodin aitiopaikalta nähnyt, Tanhuvaarassa elämäntyönsä tehnyt Jarmo Hirvonen.

Suurimpia ongelmia oli pahasti muljahdellut tukijalan nilkka, joka jouduttiin noina vuosina avaamaan ja korjaamaan useampaan kertaan.

»Leikkausten jäljiltä alitajunta pelkäsi sitä hetkeä, kun tukijalka lyödään vetohetkellä rataan kiinni 800 kilon voimalla. Luulin, että uskallan, mutta video kertoi melkein aina toista. Kesti pitkään ajaa oikea toimintamalli sisään», Ruuskanen kuvailee.

Kesällä 2009 Ruuskanen antoi Espoon Kalevan kisoissa selkä tuttua seinää vasten MM-näytöt. Hän meni loppukilpailuun viimeisenä eli 12. miehenä, samoin kuin Daegun MM-kisoissa 2011. Berliinissä 2009 Ruuskanen pudotti maailmanmestari Sergei Makarovin tasatuloksella.

»Arvokilpailemisen oppirahat piti maksaa, minulla siihen meni kahdet kisat.»

 Joku voi luulla, että Antti on boheemi urheilija. Totuus on täysin päinvastainen.

Kauden 2010–11 Ruuskanen opetteli Parviaista ja jälkimmäinen valmentamista. Jälkeä alkoi syntyä kaudella 2011–12, joka muutti olympiapronssin hahmossa »kaiken». Varsinkin kun Pitkämäki heitti syksyyn asti vaisun kauden, jonka jälkeen hän mietti jopa lopettamista.

»Epäilen, olisiko myöhempi panostus ja tietty henkinen kasvu ollut mahdollista ilman Lontoon onnistumista. Se antoi esimerkiksi resursseja saada harjoitella enemmän Akin silmien alla», 28-vuotiaana arvokisamitalin saavuttanut Ruuskanen pohtii.

»Aikamoisessa suossa tarvotaan suomalaisessa huippu-urheilussa, kun mieheltä vaaditaan olympiamitali, jotta hän voi panostaa ammattimaisesti», sanoo Hirvonen.

Hän on leiponut neljästä juniorista – Aki ja Mika Parviaisesta, Ari Pakarisesta sekä Viljo Toivasesta – yli 80 metrin miehen ja Aki Parviaisesta maailmanmestarin sekä SE-miehen. Kenenkään suomalaisvalmentajan hoivista ei ole aiemmin tullut kahta yleisurheilun maailmanmestaria.

»Olen äärimmäisen luottavainen. Tuuliheittäjät hyytyvät stadionilla, mutta Antin tehot ovat aivan jumalattomat.»

Ruuskasen positiivista julkisuuskuvaa Hirvonen haluaa hieman ronkkia.

»Joku voi luulla, että Antti on boheemi urheilija. Totuus on täysin päinvastainen. En ole tavannut toista urheilijaa, jolle olisi niin tärkeää tietää, mitä tänään tehdään, miten ja koska. Jos Akin jälkeen olen tähän jotain uutta tuonut, niin sitten tätä Antin rakastamaa systemaattisuutta ja harjoittelun ohjelmointia.»

Urheilusanomat 33/2015

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?