Silminnäkijä muistelee: Näin Lasse Virén valmistautui ikimuistoisiin kisoihin 1972 - Yleisurheilu - Ilta-Sanomat

Kaatui, taisteli, voitti

Lasse Virénin suoritus vuoden 1972 olympiakympillä kuuluu suomalaisen urheilun suuriin tarinoihin.

Julkaistu: 21.11.2014 11:45

Lääkäri Pekka Peltokallio muistelee Lasse Virénin valmistautumista Münchenin olympiakisoihin 1972. Huippujuoksija valittiin tällä viikolla Kansainvälisen yleisurheiluliiton kunniagalleriaan.

Münchenin olympialaiset, syyskuu 1972. Lasse Virén loikoilee Suomen pukukopissa poskillaan tuo tuttu puna, jonka olin usein tottunut näkemään.

Kaksi pientä soikeaa punaista läiskää ilmestyvät aina Lassen poskipäille tiukan paikan tullen. Silloin kun Lasse suuttuu tai on harmissaan, hänellä punoittaa koko naama. Sellaisenakin olen hänet silloin tällöin nähnyt.

Pukukopissa ei ole minun ja Lassen lisäksi kuin valmentaja Rolf ”Rolle” Haikkola. Lasse makaa penkillä käsi puolittain kasvojensa edessä, päällään rakkain verryttelypukunsa, tuo tiilenpunainen. Suomi-paitaa hän ei tuohon aikaan halunnut pitää.

Pekka Peltokallio nappasi kuvan Münchenin vitoselle keksittymässä olleesta Lasse Virénistä. Oikealla Virén Steve Prefontainen perässä kyseisellä matkalla.

Vedän pikkukamerani taskustani ja otan kuvan keskittyvästä mestarista – makoilevasta Lassesta.

- Mitäs sä siinä lätkit – ota kisan jälkeen, Lasse tokaisee vinosti hymyillen.

- Lassella on kamerakauhu jo kansakoulun ajoista, kun se aina epäonnistui luokkakuvissa – omasta mielestään, Haikkola veistelee.

- Lopettakaa nyt tuo suunsoitto, ihminen ei saa rauhassa keskittyä edes tärkeisiin kilpailuihin, Lasse valittaa.

- Rolle, tarkista vielä ne kamppeet.

Lasse painuu töihinsä, 5000 metrin kilpailuun. Toivotan hänelle onnea, jolloin Lasse sanoo:

- Muistan mitä sanoit minulle aamulla.

Mitä sanoin, se olkoon Lassen ja minun salaisuuteni. Mutta Lasse osoitti, että hän pani sille painoa, ja siitä olin iloinen.

TAPASIN LASSEN ensimmäistä kertaa vuonna 1969 Lontoossa Iso-Britannia–Suomi-maaottelussa.

Tuloiltana urheilijat lähtivät viettämään iltaa kaupungille. Hiljainen Myrskylän poika jäi yksinään kämpille.

Pyysin Lassea kanssani katselemaan Lontoota, jossa olin ollut häämatkallani 15 vuotta aiemmin.

Lasse ei totta puhuen ollut hirveän kiinnostunut nähtävyyksistä. Ja hiljainenkin hän oli. Edellisessä kadunkulmassa esittämääni kysymykseeni hän vastasi vasta seuraavassa kadunkulmauksessa.

Lasse oli silloin luurankomaisen laiha nuorimies, joka ei liikaa esitelmöinyt. Sanat sai suorastaan kiskoa hänen suustaan.

Kookas nenä korostui hänen treenauksen terävöittämiä poskipäitään vasten. Partaa hän oli yrittänyt ajaa varsin huonolla menestyksellä. Johtuiko sitten huonosta partakoneesta, taidon puutteesta vai yllämainituista terävistä anatomisista ominaisuuksista.

LONTOOSSA MENESTYS jäi vielä varsin vaatimattomaksi. Siihen aikaan ei Lassekaan osannut vielä haaveilla olympiakullasta. Ei Lasseen uskonut moni muukaan.

Vielä Münchenin keväänä 1972 lehdissä rummutettiin Juha Väätäistä ainoana mahdollisena menestyjänä.

Lasse itse totesi jo lentokoneessa matkalla olympiakisoihin, että toiset saavat pistellä lujaa, jos meinaavat hänet jättää.

Lasse oli luonteeltaan sulkeutunut. Hän ei näytä kovin helposti tunteitaan, ei ilojaan eikä surujaan. Ennen kuin Lasse avautuu, täytyy olla jo melkoisen tuttu.

Yhteen aikaan suorastaan epäilin, että Lasselta puuttuu urheilijan kaikkein tärkein ominaisuus, kunnianhimo. Kunnes se sitten paljastui, vieläpä erityisen voimakkaana. Lasse on ”kaikki tai ei mitään”-mies.

Harva urheilutapaus on niin syvällä kansakunnan muistissa kuin Lassen kaatuminen Münchenin kymppitonnilla.

Tapaus kuuluu asioihin, joista kysytään, että ”missä olit, kun Lasse Virén kaatui”.

Minä olin Münchenin olympiastadionin katsomossa, muun Suomen joukkueen mukana.

ON MENOSSA kahdestoista kierros, tullaan juuri takasuoralle. Yhtäkkiä juoksijajoukossa syntyy sekamelskaa.

- Nyt siellä joku kaatui, huutaa valmentaja Kari Sinkkonen.

Ja kohta perään:

- Sinistähän siellä on maassa!

Totean sydän jyskyttäen:

- Lasse tietysti, tuo onneton poika.

Kysyin Lasselta tuoreeltaan kisan jälkeen, mitä hän ajatteli kaatuessaan.

- Ei siinä mitään ehtinyt ajatella. Mitä sitä nyt parissa sekunnissa, näin hidasjärkinen mies, hymyili Lasse.

- En oikeastaan edes huomannut, kuinka paljon jäin toisista. Oli vain yksi ajatus – kiinni, kiinni ja nopeasti. Usko ei mennyt missään vaiheessa.

Lasse Virén matkalla kohti olympiakultaa.

KATSOMOSTA SEURAAMME mykistyneinä, kuinka Lasse nousee kipakasti ylös ja ryntää karkuun päässeen juoksijajoukon perään. Lasse kuroo välimatkan nopeasti kiinni. Ehdin miettiä, että ehkä liiankin nopeasti, vain 230 metrin aikana.

Saavutettuaan pääjoukon Lasse meni koko porukan ohi. Me katsomossa totesimme, että nyt ei Lassen polla pidä. Se on sen verran kiivastunut kaatumisestaan, että tekee tyhmyyksiä.

- En minä kiivastunut. Mitä se semmoinen on! Minusta vauhti oli vain niin hiljainen, että pistin puuta pesään, Lasse kertoi minulle kisan jälkeen.

Kun Lasse tulee maalin kohdalle, kiikaroin hänen jalkojaan seuraavaa kisaa, 5000:tä metriä ajatellen, sillä ajattelen tämän kisan olevan Lassen osalta tässä. Pelkään, että jo alkuerän jälkeen ilmaantunut kovuus ja kipeys oikeassa sääressä olisivat kaatumisen seurauksena pahentuneet. Mitään loukkaantumisen merkkejä en Lassen jaloissa kiikareillani kuitenkaan näe.

Mutta Lasseen voi luottaa. Juoksun edetessä alkavat vähitellen erottautua ne miehet, jotka taistelevat kullasta.

6000 metrin kohdalla Lasse käväisee johdossa. Taistelu alkaa. Jäljellä on viisi miestä: Lasse, Emil Puttemans, Miruts Yifter, Mariano Haro ja Frank Shorter.

Yifteriä katsellessa tulee mieleen Jukka Uunilan sanat, kun hän oli nähnyt miehen keväällä Ateenassa:

- Voi, voi, kyllä oli kova mies, otti sellaisen kirin, että tuli pahanolon tunne sitä katsellessa.

Ja nyt Yifter taistelee tuoreena miehenä kaatunutta Lassea vastaan. Kovalta tämä tuntuu.

Mutta Lasse ei tällaisia jouda ajattelemaan. Hän vetää tuota tuttua, matalaa ja taloudellista askeltaan, pää hieman kallellaan. Kun Lasse aloittaa 600 metrin loppukirin, hänen juoksussaan ei huomaa mitään muutosta, mutta vauhti vain kiristyy valtavasti. Tässä vaiheessa Haro jää joukosta – kolme miestä on jäljellä. Lasse, Puttemans ja Yifter.

KELLON KILISTESSÄ viimeiselle kierrokselle Uunilan uhkakuva, Yifter, alkaa jäädä. Puttemans roikkuu hyvävoimaisen sitkeänä Lassen kannoilla. Peli ei ole vielä pelattu.

Takakaarteessa, 200 metriä ennen maalia, Puttemans näyttää saavan Lassen kiinni – maksaakohan Lasse nyt veron kaatumisestaan?

Mutta Lassen voimalle ei tänään kukaan voi mitään!

Ja me suomalaiset, huusimmeko me? Kyllä kai. Hypimmekö? Kyllä kai. Heilutimmeko viirejämme? Luultavasti. Hakkasinko Sinkkosta selkään? Ehkäpä. Olimmeko onnellisia? Varmasti!

Jostain syystä päävalmentaja Sinkkonen unohti pysäyttää kellonsa Lassen tultua maaliin, vaikka oli koko juoksun ajan merkinnyt kaikki väliajat tarkasti muistiin. Annettakoon tämä anteeksi suomalaisen juoksun päävalmentajalle – kunhan ei enää toistu.

Peltokallio antoi Münchenin kultajuhlissa Virénille lahjaksi stetoskoopin. »Sen omistaja on voittanut enemmän olympiamitaleita kuin sinä Lasse», Peltokallio sanoi. Instrumentti on saatu voimistelija Heikki Savolaiselta, joka voitti 9 olympiamitalia.

KULTAMITALIN TUOMA huuman tunne voi olla lamauttava joillekin, mutta ei Lasselle. Hän suhtautui mitaleihin tyypillisellä tyyneydellään, aina hillitysti.

Ennen seuraavaa koitosta, 5000 metrin juoksua, Lasse matkusti jopa kokonaan pois kisakylästä, keskittymään tulevaan.

Tyypillistä Lassea.

Kirjoittaja, professori emeritus Pekka Peltokallio toimi Suomen joukkueen lääkärinä useissa kansainvälisissä arvokilpailuissa.

Ilta-Sanomat 21.11. 2014

Pitkään yhteistyötä tehneet Pekka Peltokallio ja Lasse Virén Urheilumuseon edessä vuonna 2008.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?