Miksi suomalaisella yleisurheilulla menee nyt paremmin? - Yleisurheilu - Ilta-Sanomat

Hautajaiset peruttiin

Urheilukesän sensaatio Oskari Mörö.

Julkaistu: 20.8.2014 11:27

Yleisurheilun tunnusluvut herättävät optimismia. Miksi lajilla menee nyt paremmin? Siitä riittää eri näkemyksiä.

Samaa viestiä kuulee kaikkialta: suomalainen yleisurheilu etenee rapsakassa myötätuulessa. Joukkue onnistui Zürichin EM-kisoissa laajalla rintamalla ja ikärakenteella. Lajin tilaa ei voi määrittää yksin arvokisojen perusteella, mutta kaikki käytettävissä olevat tunnusluvutkin sojottavat siihen suuntaan, että noin kymmenen vuotta sitten koetusta aallonpohjasta on noustu ja yleisurheilun näivettymiskehitys on kerta kaikkiaan katkaistu.

Suomi nousi tänä kesänä Euroopan joukkuemestaruustasolla Superliigaan, mikä mantereen nykytasollakin todistaa joukkueelta suhteellisen hyvää yleistasoa. Myös kotimainen kilpailutoiminta ja lisenssikehitys näyttävät merkittäviä piristymisen merkkejä. Lisenssiurheilijoiden määrä kasvoi vuodessa yli tuhannella. Kalevan kisojen osanottajamäärä eli käytännössä A-luokan tuloksen tehneiden urheilijoiden määrä kasvoi viime kesästä 650:stä 693:een. Todellinen nettolisäys on suurempi, sillä vielä kesällä 2013 kisoihin pääsi Urheiluliiton piirien ns. villeillä korteilla 40 urheilijaa, enää ei. Lisäksi määrä nyt kasvoi A-rajoja pudottamatta.

Nuorten SM-kisoihin Seinäjoelle saatiin 310 urheilijaa, 20 enemmän kuin kesällä 2013. SM-viesteissä joukkuemäärä nousi räjähdysmäisesti 470:stä 580:een.

Omakohtainen havaintoni Vantaan Hiekkaharjun kentältä kertoo, että lasten yleisurheilutapahtumat keräävät kentän täyteen harrastajia.Tämä kehitys tarkoittaa sitä, että suomalaisella yleisurheilulla on jatkossakin vielä siinä määrin massaa, että suppilosta silloin tällöin putkahtaa myös kansainvälisiä menestyjiä – Euroopan tasolle jopa säännöllisesti, MM- ja olympiatasolle harvemmin. Paluuta 1970-luvun menestykseen ei silti ole, useammastakaan syystä. Se oli suurten ikäluokkien nuoruusaikaa ja huimien harrastajamassojen aikaa. Yli 16-vuotiaiden lisenssiurheilijoiden määrä on pudonnut vuodesta 1980 peräti 90 prosenttia. SUOMEN edustusmiehistö esiintyi Zürichissä pääosin hienolla ilmeellä. 1970-luvulla syntyneistä Johanna Lehtinen ja David Söderberg onnistuivat, 1980-luvulla syntynyt joukkueen runko huolehti supermenestyksestä ja on käytössä ehkä Jukka Keskisaloa lukuun ottamatta vielä vuosia.

1990-luvun alkupuoliskon urheilijoista Oskari Möröstä tuli urheilusuven sensaatio. Mörö juoksi runsaan sekunnin päähän maailman kärjestä 400 metrin aidoissa ja symboloi ehkä tärkeintä asiaa suomalaisen yleisurheilun uudessa ilmeessä: menestys ei ole vain kenttälajien varassa. Mörö kuuluu porukkaan, jolle menestyminen jopa olympiafinaalitasolla on täysin mahdollista. Koko joukkueen ikärakenne oli ja on erittäin terve.

Nuoret naisaiturit eivät onnistuneet odotetusti, miespituushyppääjät eivät selvittäneet EM-kisarajaa. Nämä reservit ovat vielä hyödynnettävissä. Tuoreista arvokisamitalisteista Ari Mannio ei mahtunut edes joukkueeseen.

Joidenkin Zürichissä onnistuneiden urheilijoiden valmentautumiseen lyötiin lisäpanosta jo ennen EM-kotikisoja 2012, mutta panostukset eivät antaneet vielä silloin vastapotkua. Arvokisakokemus ja tuolloin otetut kehitysaskeleet jalostuivat ehkä pari vuotta jälkikäteen suorituskyvyksi. Kahden vuoden päästä EM-kisat järjestävä Hollanti suorastaan jo lensi Zürichissä. MYÖS (Euroopassa) kiristynyt dopingvalvonta on urheilijoitaan armotta kyttäävälle Suomelle jonkinasteinen kilpailuetu. Jostain kertoo, että yli sata venäläistä yleisurheilijaa kärsii dopingrangaistusta.

Sanna Kämäräinen sijoittui kiekkofinaalin seitsemänneksi.

Kuka olisi uskonut, että Sanna Kämäräinen tai kukaan suomalaisnainen voisi voittaa arvokisojen kiekonheiton loppukilpailussa peräti kaksi venäläisvastustajaa? Lahjakkaiden naisten liian alhainen lopettamisikä on ollut suuri ongelma. Kämäräinen, 28, ui vastavirtaan. Ehkä hänen esimerkkinsä rohkaisee muitakin jatkamaan aikuisiälle ja mittaamaan rajansa.

Vaikka yleisurheilu on sitten vuoden 2003 rämpinyt peräti neljät täysin mitalittomat arvokisat ja ollut tässä ulottuvuudessa aivan liikaa Tero Pitkämäen varassa, se on edelleen suomalaisten urheilumedian kulutuksessa aivan ylintä aatelia. Ylen lähetykset Zürichistä puhkaisivat useimpina kisapäivinä miljoonarajan. Vertailun vuoksi esimerkiksi 67 miljoonan asukkaan Ranskassa neljän miljoonan katsojan määrää pidettiin erittäin kovana, vaikka Ranskan menestys oli tähtitieteellistä.

EM-kotikisoista jättimäiset tappiot kuitannut Urheiluliitto on pysynyt hengissä pitkälti siksi, että yleisurheilu on suomalaisille yhä ja alati tärkeä valtalaji. Liitto kerää 85 prosenttia rahoistaan ns. vapailta markkinoilta, eikä tämä onnistuisi ilman huimaavia mediatunnuslukuja joita kaupata sponsoreille. Aivan tavallisia Eliittikisoja saattaa toljottaa puoli miljoonaa suomalaista. Esimerkiksi kohutuille koripallon MM-kisalähetyksille tämä lienee aivan liian kunnianhimoinen tavoite. Kalevan kisojen ja Ruotsi-ottelun kaltaiset instituutiot on onnistuttu pitämään hengissä, ensin mainittu jopa komeasti.

URHEILULIITOSSA nähdään, että uusi ilme ja kohentunut matemaattinenkin realismi ovat osittain liiton ns. kärkiseuroihin ohjaamien satsausten ansiota. Kuitenkin Suomen viime vuosien mitalisteista suuri osa on tullut pieniltä paikkakunnilta, esimerkiksi Pielavedeltä, Töysästä, Ilmajoelta tai Lehtimäeltä ja ne ovat klassiseen tapaan ”puolihullujen” urheilija–valmentaja-parien aikaansaannosta. 

 Kaikki tunnistavat nämä positiiviset virtaukset, mutta kukaan meistä ei tiedä, mistä ne johtuvat.

Suurseuroissa ei liiton panostuksia ole havaittu, vaan arki jatkuu samanlaisena talkoopohjaisena puurtamisena kuin ennenkin. Kun yksi seuravalmentaja väsyy, on aivan vimmattu työ löytää uusi tilalle. Moni urheilija lopettaa jo varhaisessa teini-iässä, kun omassa seurassa ei ole ehkä saatavissa spesifiä valmennusta juuri siihen lajiin, jonka pariin nuoren mieli kiihkeästi palaisi.

- Olen puhunut tästä myötätuulesta muidenkin suurien seurojen valmentajien kanssa. Kaikki kyllä tunnistavat nämä positiiviset virtaukset, mutta kukaan meistä ei tiedä, mistä ne johtuvat. Seuraihmisistä otetaan kai yhä enemmän irti, erään ns. kärkiseuran kokenut valmentaja nauraa. URHEILULIITOSSA työskentelee 35 henkilöä, ja seurakentällä henkilöstömäärän järkevyys on kyseenalaistettu vahvasti jo vuosia. Rahat haluttaisiin seuratasolle, koska töistäkin tehdään leijonanosa siellä.

Veikkausvoittovaroista seuratukia jakava opetus- ja kulttuuriministeriö aiheutti yleisurheilun seurakentällä suorastaan pyhää raivoa, kun Paavo Arhinmäen (vas) ministerikaudella myönnettiin seuratukia. Yleisurheilun kärkiseuroihin ei perustelluista hakemuksista huolimatta irronnut mitään, vaan raha valui yleisurheilun näkökulmasta puuhastelu- ja kuntourheilulle. Yleisurheiluseurat kokivat, että niiden kansanterveydelle antaman panoksen päälle syljettiin.

Julkisen tuen kohdentaminen selvemmin huippu-urheilulle on elinehto ainakin yleisurheilun kaltaisessa, globaalisti erittäin kilpaillussa ja kompromisseja vihaavassa lajissa.

Ensi kesänä odottavat taas globaalit haasteet, kun Peking järjestää MM-kisat. Linnunpesä-stadionin edellisissä arvokisoissa, olympiakisoissa 2008, Suomi saavutti yhden yleisurheilumitalin. Vuonna 2015 sen ottaja eli Tero Pitkämäki on edelleen todennäköisin suomalainen MM-mitalisti, mutta ei enää ainoa realistinen ehdokas.

Yksittäistä mitalitavoitetta tärkeämpää olisi kuitenkin saada taas jalkeille uskottavan kokoinen joukkue. Daegun MM-kisoihin 2011 Suomi sai 12 urheilijaa, Moskovaan viime kesänä 16. Nyt kunnianhimoisen tavoitteen täytyy liikkua jopa 25 lähtijän nurkilla, jotta kesän 2014 myönteiset virtaukset jatkuisivat.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?