»EIHÄN SE nyt vain yksinkertaisesti onnistu. Sinulla on työ, minä aloitan työt syksyllä ja lapset pitäisi saada päiväkotiin. Ei ole aikaa.»
Eletään huhtikuuta, kun paluusta urheiluun neuvotellaan toista kertaa Mannisten perheessä. Kesällä 2009 kotijoukkojen lennonjohtajana toimiva Heli-vaimo näytti Mannisen uran jatkolle vihreää valoa empimättä, mutta nyt tilanne on toinen.
Miten Nummelassa asuvien Mannisten arki kestäisi, kun isä tekisi päivätöitä, opiskelisi uuden työnantajansa Finnairin palvelukseen ja kaiken keskellä harjoittelisi takaisin huipulle entisessä leipälajissaan yhdistetyssä hiihdossa? Onko järkeä käyttää vähäinenkin vapaa-aika jonkin jo kerran taakse jätetyn uudelleen lämmittämiseen? Ja ennen kaikkea, miksi?
Kysymyksiä riitti.
HERÄTYS SOI syyskuisena aamuna kello 6.45. Kolme varttia myöhemmin Manninen on vienyt perheen nuorimmat, 5-vuotiaan Joukan ja 2-vuotiaan Ohton, parinsadan metrin päässä kodista sijaitsevaan päiväkotiin ja pääsee valmistamaan itselleen tärkeää aamupalaa. Aamukiireissä aikaa säästyy, kun vaimo vie työmatkallaan perheen kuopuksen, 8-vuotiaan Niilan, autolla kouluun.
Arkiaskareiden hoidon jälkeen kello on 9.30 ja vuorossa on päivän tärkein harjoitus: rullahiihtolenkki.
Nummelalaiselta omakotitaloalueelta ei tarvitse lykkiä kuin parisataa metriä kohti vanhaa Turuntietä kun maisema muuttuu peltoaukeaan, jota halkoo rauhallinen pikkutie. Seuraavan tunnin aikana ohimenevät autot voi laskea kahden käden sormilla. Reitti vie Vesikansan alueelle, jossa maasto tarjoaa oivaa ärsykettä räjähtävyyttä itsestään etsivälle urheilijalle. Isoissa nousuissa joutuu laittamaan itseään likoon. Kun syke huitelee hetken maksimeissa, mieleen tulee hämäriä muistikuvia, joissa on jotain tuttua.
Viiden vuoden tauon jälkeen tällainen lenkki ei kuitenkaan ole herkkua, sillä tänään ylipäätään lähteminen on ollut työn ja tuskan takana. Mieli haraa vastaan. Heikkoina hetkinä Manninen pohtii, onko perheellisen, työssä käyvän miehen järkevää käyttää vähää vapaa-aikaansa harjoitteluun. Helpomminkin saisi elämäänsä elettyä.
Lopulta hän on päätynyt lenkille vaimon ohjeistamana. Se, mihin on perheenä päätetty ryhtyä, tehdään myös kunnolla.
»Se kertoo jotain perheeni sitoutumisen tasosta tässä jokseenkin yllytyshullussa suunnitelmassani. Se pitää miehen nöyränä ja kiitollisena», Manninen sanoo.
Kuntopohjaan Mannisen paluu ei kaadu. Siitä esimerkkinä käyvät triathlon-kilpailut, joita Manninen on kiertänyt vuodesta 2014. Viime kesänä Manninen voitti SM-kultaa kaikilla neljällä kilpailumatkalla 35–39-vuotiaiden ikäkausisarjassa.
»Tänä vuonna kävin kaikki versiot eli sprintin, perusmatkan, puolimatkan ja täysmatkan. Joroisten puolimatkan SM-kisassa yllätyin, että pärjäsin niin hyvin. Selvisin matkasta neljässä tunnissa ja 19 minuutissa ja paransin edellisvuotista ennätystäni monta minuuttia.»
Lähes kymmenen tuntia täysmatka on kuitenkin vaihtumassa nyt anaerobista kykyä testaavaan, noin 25-minuuttiseen suoritukseen: yhteen hyppyyn ja kympin hiihtoon.
Manninen osallistui viime huhtikuussa Taivalkoskella yhdistetyn SM-kilpailuihin epävirallisella statuksella, sillä hänellä ei tuolloin ollut kilpailuoikeutta. Konkari jäi pronssista 0,3 sekuntia.
»Olin viime maaliskuussa Schonachin maailmancupfinaaleissa paikan päällä järjestäjien kutsumana ja kommentaattorina MTV:lle. Päävalmentaja Petter Kukkonen nykäisi kisan jälkeen hihasta ja kysyi, lähtisinkö kuukauden kuluttua Taivalkoskelle kisaamaan pr-mielessä. Nauroin silloin, mutta ajatus jäi kolkuttelemaan takaraivoon. Kävin Rovaniemellä, hyppäsin seitsemän harjoitushyppyä ja sitten mentiin.»
Syyskuussa järjestetyissä Lahden kesä-SM-kisoissa Mannisella ei ollut vielä rinnassaan virallista kilpailunumeroa, sillä hänellä oli voimassa tauolta palaavan urheilijan dopingkarenssi.
Jos uran lopettamisilmoituksen tehnyt urheilija päättää palata kilpailemaan, hän joutuu automaattisesti dopingkarenssiin, joka kestää normaalisti kuusi kuukautta. Tänä aikana urheilijan pitää antaa lähtökohtaisesti kolme puhdasta dopingnäytettä. Lisäksi Adams-järjestelmään tulee ilmoittaa jokaisesta vuorokaudesta yksi tunti, jona on varmasti testaajien ulottuvilla.
Mannisen kohdalla karenssi lyheni anomuksen avulla kolmeen kuukauteen.
Manninen sai Lahden SM-kisassa koehyppääjän roolin ja hiihti toiseksi nopeimman ajan kilpailun ulkopuolella. Eikä ihme.
Jyväskylässä majaa pitävässä Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksessa KiHussa tehdyissä testeissä Manninen teki maajoukkueen kovimman tuloksen, 56 senttiä, esikevennetyssä pompputestissä ja toiseksi kovimman noteerauksen nopeusmatolla rullasuksilla hiihdetyssä maitohappotestissä.
Päävalmentaja Kukkonen valvoi itse maitohappotestiä, jossa maton nopeutta lisätään joka neljäs minuutti ja kolmen minuutin välein mitataan maitohappoarvot. Testi jatkuu niin kauan, kunnes urheilija ei enää kestä vauhtia.
»Hannu pysyi matolla 31 ja puoli minuuttia. Esimerkiksi maajoukkueesta paras hiihtäjä Ilkka Herola pystyi 32.30:een. Tätä testiä ei ollut kymmenen vuotta sitten, mutta tuolloin Hannu olisi varmasti yltänyt 33.30:een, jopa 34 minuuttiin.»
»Kyllä siinä moni nuori sälli ihmetteli Hannun suorituksia, etenkin Lahden hyppyjen jälkeen. Se, minkä 13-vuotiaana on oppinut, ei lähde näköjään kirveelläkään», Kukkonen sanoo.
Mäessä Mannisella on varaa parantaa vielä useita metrejä. Siitä pitävät huolen tämänhetkiset liikakilot.
»Normaalisti kisapainoni on pyörinyt 81–82 kilossa. Nyt liikun 83 kilossa, ja tavoite on päästä 80:n tuntumaan. Myös rasvaprosenttia on tarkoitus pudottaa kahdeksasta 5–6:een.»
KELLO 15 Manninen hakee Joukan ja Ohton päiväkodista. Toisin kuin aktiiviuran huippuvuosina, illat kuluvat omien harjoitusten sijaan Niilan jalkapallo- tai salibandyharrastuksen parissa.
Kun Manninen juhli Sapporossa sprintin maailmanmestaruutta 2007, harjoituskaudella treenitunteja kertyi viikossa noin 25. Nyt puhutaan luokasta 10–12 tuntia.
»Nyt keskityn vain harjoituksiin, joista saan kehityksen kannalta maksimaalista hyötyä. Joudun päivittäin tunnustelemaan, millaisia ärsykkeitä elimistöni on valmis vastaanottamaan», Manninen sanoo.
»Tämä sopii minulle kuitenkin mainiosti. Saan tehdä mistä pidän ilman, että minun tarvitsee luopua kaikesta ajasta perheeni kanssa. Haluan olla läsnä poikieni harjoituksissa ja elämässä mahdollisimman paljon.»
Lokakuussa Manninen osallistui uuden työnantajansa koulutusputkeen, joka vei hänet Berliiniin ja Zürichiin. Matkustuspäiviä kertyi 21.
Liikennelentäjäurallaan Flybellä ja Norralla työskennellyt Manninen opiskelee Finnairin lentäjäksi unelmanaan päästä suihkumoottorikoneiden puikkoihin. Toistaiseksi viiden vuoden aikana Manninen on lentänyt lentoperämiehenä kaksimoottorisia potkuriturbiinikoneita.
»Koneet ovat olleet 68–72-paikkaisia ja lentoreitit pääosin kotimaan pienempiä kenttiä. Muutamia ulkomaan reittejä on myös ollut, muun muassa Tukholmaan, Tallinnaan ja Pietariin. Kaikkiaan kohteita on ollut 25.»
Berliinissä ja Zürichissä Mannisen aikataulu noudatteli samanlaista rytmiä kuin kotona Nummelassa.
»Herätys oli aamuisin kahdeksalta. Siitä sitten aamupalalle ja kello 10 pariksi tunniksi rullasuksi- tai juoksulenkille. Sen jälkeen päntättiin iltapäivän ja illan simulaattoritesteihin», Manninen kertoo.
»Vaikka minulla on jo kokemusta lentämisestä, suurempien koneiden ohjaaminen ja muut tekniset asiat poikkeavat paljon eri konetyypeillä. Myös vanhasta pois opettelu vaatii töitä.»
Kiireestä huolimatta Manninen sai kasaan tavoitteensa: viikkotasolla lenkkikilometrejä tuli harjoitusohjelman mukaiset 120–150 kilometriä.
Mutta mihin näillä määrillä voi yltää? Millainen vuori Mannisella onkaan kiivettävänään?
YHDISTETYN päävalmentajana vuosina 1993–98 ja 2003–04 toiminut Jyri Pelkonen on elänyt läheltä Mannisen uran huippu- ja pohjahetkiä.
»Ylivoimaisesti mieleenpainuvin muistoni Hannusta on keväältä 1993, jolloin kasasimme uutta maajoukkuerinkiä Falunin MM-kisojen jälkeen. Halusimme ottaa mukaan ryppään nuoria vesseleitä, mutta Hannu Mannisen kohdalla jouduimme miettimään todella pitkään. Hän oli kuitenkin vasta 14-vuotias eikä edes käynyt rippileiriä», Pelkonen muistelee.
»Päädyimme sitten ottamaan hänet mukaan Muonioon ensimmäiselle hiihtoleirille, jonka alkua en hevillä unohda. Pari kertaa hieraisin silmiäni, kun otin poikia vastaan hotellin aulassa, ja muuan Hannu Manninen paineli ovista sisään oma unityyny kainalossaan. Silloin mietin vielä kerran, että tehtiinkö tässä perkele sittenkään oikeaa päätöstä.»
»Sanoin pikimmiten, että vie nyt nopeasti kamppeesi tuonne hotellihuoneeseen. Pelkäsin, että jos vanhemmat urheilijat näkisivät saman minkä minä, alkaisi armoton mopotus. No, eivät nähneet, ja siitähän se upea tarina alkoi. Jo vuotta myöhemmin hän raivasi tiensä Lillehammerin olympialaisiin, mitä en olisi Muoniossa uskonut. Olin sitten väärässä.»
Nyt Pelkonen korostaa tilanteen olevan toinen. Mannisen edellisestä kansainvälisestä kilpailusta on kulunut yli viisi vuotta. Sinä aikana laji on muuttunut paljon.
Jo mäkiosuudella Pelkonen arvioi Mannisen jäävän kärjelle rutkasti. Esimerkkinä hän mainitsee Norjan Jarl Magnus Riiberin, joka voitti kesä-GP-kiertueella kaikki kolme käymäänsä kilpailua. Lisäksi Riiber oli syksyllä Norjan mestaruuskisoissa erikoismäen kakkonen.
»Jos otetaan esimerkiksi Lahden suurmäki, niin Riiber hyppää muita pari lavaa alempaa ja silti päälle 130 metriä. Hannun kohdalla ylemmiltä lavoilta 120 metriä vaatii jo erinomaista onnistumista», Pelkonen korostaa.
»Hannun kymmenen vuoden takaisella hiihtovauhdilla oltaisiin edelleen kärki- kahinoissa, mutta nykyään kärki on paljon laajempi. Hiihto-osuudella vaaditaan aiempaa vielä kovempaa räjähtävyyttä ja irtiottokykyä. Usean vuoden poissaolon takia elimistö ottaa pitkän ajan kypsyäkseen nykykärjen vauhtiin.»
»Sen sijaan Mannisen suurin anti on mielestäni jo se, että hän on samassa kopissa maajoukkueemme kanssa. Sillä on valtava henkinen vaikutus.»
MANNISEN CV:STÄ löytyvät värisuora olympialaisten joukkuekilpailuista, henkilökohtainen maailmanmestaruus, kaksi joukkuemaailmanmestaruutta, kolme himmeämpää MM-joukkuemitalia ja ennätykselliset 48 maailmancupin osakilpailuvoittoa. Mitä jahdattavaa hänellä enää on?
»Kliseiseltähän se kuulostaa, mutta teen tätä yltiöpäisestä rakkaudesta lajiin. Ehkä olen vähän yllytyshullu. Jokainen kilpaurheilua jollain tasolla harrastanut ymmärtää, millaisia tunteita kilpailutilanne saa ihmisestä esiin. Ne ovat ainutlaatuisia ja niistä on oppinut nauttimaan iän myötä enemmän ja enemmän. Siinä on jotain maagisen hienoa.»
Kun Manninen ja nykyinen päävalmentaja Kukkonen keskustelivat syksyllä, kaksikko asetti alkuperäiseksi paluutavoitteeksi Rovaniemen SM-kisat 19. marraskuuta. Tästä on jouduttu jo tinkimään. Manniselta jää väliin myös Rukan maailmancup 26.–27. marraskuuta, eivätkä joulukuun ulkomaankisat Lillehammerissa ja Ramsaussa kuuluneet suunnitelmiin alun perinkään.
»Hyvin todennäköisesti kilpailen virallisesti ensimmäistä kertaa vasta tammikuussa 2017. Silloin Lahdessa kilpaillaan kaksi maailmancupin kilpailua.»
Suomella on oikeus nimetä Lahden maailmancupiin maajoukkueen lisäksi kansallisen tason ryhmä. Manninen ja Kukkonen ovat kuitenkin sopineet, että jompaankumpaan ryhmään päästäkseen Mannisen on todistettava kuntonsa katsastuskilpailussa.
Kukkosen mukaan tähän tarjoutuu mahdollisuus tammikuun alussa, jolloin maajoukkue leireilee Lahdessa.
»Valinnalleni Lahden maailmancupiin on oltava peruste, sillä minulla ei ole yhtään kilpailua. Tai voitaisiin minut valita, mutta se ei olisi mielestäni reilua muita kohtaan», Manninen sanoo.
Mikäli Manninen valitaan maailmancupin kisoihin, hän pitää tavoitteet maltillisina.
»Varovaisesti sanon, että haluan pisteille. Siitä on lähdettävä. Kyllä minä kuitenkin näen asian niin, että mikäli onnistun mäessä, voin taistella hyvänä päivänä sijoituksista 15:n hujakoilla. Tällä kaudella aion kilpailla aina, kun aikataulut antavat siihen mahdollisuuden. Suunnitelma on vain tälle talvelle, ja vaikka en pääsisi Lahden MM-joukkueeseen, harjoittelen ja pyrin olemaan kisoissa mukana.»
Helmikuussa 2018 talviolympiakisat järjestetään Etelä-Korean Pyeongchangissa, mutta niistä Manninen ei suostu puhumaan.
»Tällä hetkellä suunnitelma koskee vain tätä kautta. Vaikka työnantajani Finnair tarjoaisi mahdollisuuden täysipäiväiseen harjoitteluun, en edes keskustelisi asiasta, koska en ole itse valmis siihen», Manninen toteaa.
»En koe mitään paineita, vaan teen tätä puhtaasta nautinnosta. Minulla ei ole tarvetta todistaa kenellekään mitään. Lentopuolella tähtäimessäni on päästä lentämään Finnairilla vakanssien vapautuessa isompia koneita ja kaukoliikennelentoja. Uskon, että jossain vaiheessa lentoreittini vie minut vielä esimerkiksi New Yorkiin. Sitä ennen ehdin vielä katsoa tämän toisen kortin.»
Urheilusanomat 46/2016