Aikovat tiettävästi Walt Disney Companyssa kajota Roope Ankan elämään ja tekoihin. Sensuroida.
Tai kajoavat siis Don Rosan klassikkoon Roope Ankan elämä ja teot, sillä Roopen oma elämä ja teot ovat jo sensuurin ulottumattomissa.
Monella tavalla ikävä elämä: ahne ja pihi äijä. Riistäjä.
Vaikka kun tarkemmin mietin, voidaanhan Roopellekin joku kaunis päivä tehdä sama, minkä englantilaiset jo tekivät Roald Dahlin Jali ja suklaatehtaalle.
Jos Aukusti Lihavisto ei ole enää valtavan lihava, ainoastaan valtava, niin miksei Roopekin voida jalostaa filantroopiksi.
Osasin aikoinaan ulkoa Roope Ankan elämän ja teot, jonka kaksi tarinaa on nyt todettu ongelmallisiksi, mitä tulee moninaisuuteen ja yhdenvertaisuuteen.
Hyllytys uhkaa, sensuuri.
Luin kirjaa ääneen kannesta kanteen kymmeniä ja kymmeniä kertoja. Tämä oli ennen äänikirjojen läpimurtoa. Isät ja äidit lukivat lapsille.
Ilmeisesti yksi ongelmista on tummaihoinen zombi nimeltä Bombi. Muistaakseni hän vainosi Roopea, joka Afrikassa seikkaillessaan oli sekaantunut, kuten nykyisin sanoisimme, veritimantteihin.
Missä ongelma? Moraalista selkärankaansa mädättänyt Roope sai, mitä ansaitsi.
Tuttuni kertoo pitäneensä esiteininä Rosan klassikkoa erinomaisena, mutta kun hän luki sen aikuisena, hän tunnisti tunkkaista rasistisuutta.
– Niitä ei pidä sensuroida, kenenkään ei vain pidä lukea niitä enää, tuttuni sanoo.
– Ei edes lapsien, hän lisäsi, mutta ei suostu pitämään kirjan piilottamista lapsilta sensuuriin verrattavissa olevana tekona.
Tuttuni ei kieltäisi lapsia, koska kertoo olevansa liberaali. Mutta koska on olemassa vaara, että lapset pitäisivät Rosan tarinoista, piilottaminen olisi tuttuni mielestä hyvä kompromissi liberalismin ja totalitarismin välillä.
Selvästi vielä liberalismin kenttäpuoliskolla.
Aina kun alkaa keskustelu vanhojen kirjojen sensuroimisesta, ajattelen isotätiäni Laila Järvistä, joka onnekseen kuoli jo vuonna 1969, joulun välipäivinä.
Laila oli se onneton, joka suomentaessaan Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossuja käänsi Pepin isän tittelin ”n-kuninkaaksi”.
Tämähän muistetaan joka kerta mainita. Onneksi asia on korjattu Kristiina Rikmanin 2000-luvulla ilmestyneessä uudessa suomennoksessa.
Laila suomensi myös Tove Janssonin Muumi-kirjat. Niistä ei ilmeisesti ole löydetty kyseenalaisuuksia. Paitsi että yksi tulee heti mieleen: Nuuskamuikkusen piipunpoltto.
Kuten tiedetään, nikotiini vaarantaa terveyden. Laila oli ketjupolttaja.
Ja kuoli, mutta Nuuskamuikkunen elää, sukupolvelta toiselle.
Se on pieni asia, jos jonkun titteli ajanmukaistetaan alkuasukaskuninkaaksi.
Mutta jos puututaan alkuperäisteosten keskeiseen sisältöön ja kerronnan kuvakieleen, ollaan vaarallisilla vesillä. Mihin vedetään raja?
Parempi olisi ottaa mallia tupakka-askeista, joissa kerrotaan näkyvästi tupakoimisen vaarantavan terveyden.
Jos kirjaan laitettaisiin tarra, jossa kerrotaan sen sisältävän aineistoa, joka ei enää ole hyväksyttävissä, lukija valpastuisi. Varoitus toimisi kuin koulutehtävä, jossa kehotetaan etsimään tekstistä tiettyjä asioita.
Ymmärrys lisääntyisi. Opastettu, mutta silti omaehtoinen ajattelu.
Otetaan vielä lopuksi käyttöön natsikortti.
Suuri saksalainen aikakauslehti Stern alkoi takavuosina julkaista Adolf Hitlerin päiväkirjoja. Ne paljastuivat kohta väärennöksiksi.
Entäpä jos aidot päiväkirjat olisivat olleet käytössä, mutta ne olisi päätetty ennen julkaisemista muokata vastaamaan paremmin moderneja arvoja?
Toisaalta lukijoille olisi tullut parempi mieli, toisaalta lukijat eivät ymmärtäisi monia asioita, jotka tapahtuivat Saksassa ja Euroopassa vuosina 1933–1945.
Mennyttä ei voi muuttaa, paitsi väärentämällä. Ajattelua voi. Lisäämällä tietoa ja ymmärrystä.
