Petteri Orpo kalastaa, sienestää, ompelee tyttönsä balettitossujen nauhoja ja käy vaeltamassa poikansa kanssa.
Näin ihmisläheisesti alkaa kokoomuksen puheenjohtajan esittely uutuussarjassa Luokan edessä, jossa jokaisesta suuren puolueen puheenjohtajasta näytetään aivan alkuun pieni videopätkä siviiliminänä.
Video esitetään helsinkiläisessä luokkahuoneessa, jossa on Petteri Orpon lisäksi 15 alakoulun oppilasta.
Orpon jakso nähdään ensimmäisenä, seuraavana on vuorossa Sanna Marin.
Petteri Orpo (kok) saapuu hymyilevänä luokkahuoneeseen, kunnes huomaa, ettei vierailu olekaan helpoimmasta päästä.
Katsojalle hiipii nopeasti mieleen ajatus: onko tämä nyt sellainen sarja, jossa puheenjohtajat pääsevät juuri ennen vaaleja kertomaan itsestään vain hyviä asioita alakoululaisten edessä ja näyttäytymään mahdollisimman inhimillisessä valossa lasten kanssa luokkahuoneessa jutustellessa?
Hyvin nopeasti käy selväksi, että näin ei ole.
Ehkäpä puheenjohtajat itsekin etukäteen kuvittelivat, että koululuokan edessä he pärjäävät varmasti – ovathan he tottuneet esiintymään ties kuinka paineenalaisissa ja hankalissa tilanteissa.
Hauskojakin hetkiä, kuten muotokuvan maalausta, on tarjolla, mutta puheenjohtajat eivät pääse lasten edessä helpolla. Annika Saarikko (kesk) joutuu vastaamaan Suomen taloutta koskeviin kysymyksiin.
Mutta sitä he eivät ehkä osanneet etukäteen aavistaa, että oppilaat vaativat erittäin suoria ja tarkkoja vastauksia hyvinkin yllättäviin kysymyksiin – eikä lapsille mene läpi minkäänlainen ympäripyöreä poliittinen jargoni.
Jos sellaista yrittää lasten edessä sopertaa, nämä alkavat haukotella heti.
Luokassa on vastassa tiukka yleisö, joka ei päästä puheenjohtajia helpolla.
Sarjassa on aikuisillekin paljon opittavaa siinä, miten asioista keskustellaan niiden oikeilla nimillä.
Lapsilta puuttuvat filtterit sen osalta, mitä on sopivaa kysyä ja mitä ei.
He utelevat hyvin suoraan kaiken sen, mitä monet aikuisetkin haluaisivat poliitikoilta kysyä, mutta eivät joko kehtaa tai edes yritä, koska tietävät, etteivät saa kysymyksiinsä kunnollisia vastauksia.
Sanna Marinilta tentataan somefilttereiden käytöstä, Sari Essayahilta siitä, mikseivät miehet saisi rakastaa toisiaan ja Petteri Orpolta vaaditaan selitystä sille, mikseivät vaalilupaukset ole toteutuneet.
Tärkein kysymys tulee monta kertaa: voiko poliitikkojen puheisiin ja lupauksiin oikeasti luottaa?
Sari Essayah (kd) saa lapsilta tehtäviä koulun jumppasalissa.
Mikäli puheenjohtaja ei suostu laskeutumaan lasten tasolle ja vastaamaan kysymyksiin aidosti, näkyy se viimeistään loppuarviossa.
Kaikki vierailijat saavat oppilailta arvosanan ja arvion siitä, millaisina persoonina nämä heidät näkevät.
Esimerkiksi Petteri Orpo saa avausjaksossa loppusanaksi erinomaisen, sillä häntä pidetään vierailun jälkeen paljon rennompana kuin millaisen mielikuvan hänestä on poliitikkona saanut.
Sarja on oiva tapa tuoda esiin poliitikon aito persoona poliittisten agendoja takaa.
Oppilaat testaavat esimerkiksi puheenjohtajien huumorintajua monella eri tavalla.
Sanna Marin päätyy pumppaamaan koululaisten kanssa ilmapalloja.
Usein varsin itsevarmoina asiapitoisissa tilanteissa esiintyvät poliitikot joutuvat luokan edessä jatkuvasti mukavuusalueensa ulkopuolelle, sillä lasten laatimat tehtävät ovat osin kinkkisiä.
Vaalilupauksiaan kaikki puheenjohtajat joutuvat laittamaan myös aivan konkreettisesti tärkeysjärjestykseen – ne kirjoitetaan luokan edessä olevalle liitutaululle.
Tämä aiheuttaa politiikoissa paineita: nyt on todella oltava selkeästi jotain mieltä – kaikkia ei voi vastauksillaan miellyttää.
Li Anderssonin (vas) pitää laittaa puheenjohtajat suosikkijärjestykseen.
Nuoret koululaiset tiedostavat, että kaikkeen rahat eivät riitä, vaikka poliitikkojen vaalipuheista sellaisen kuvan usein saakin.
Nyt selvitetään kunkin puheenjohtajan todellinen arvojärjestys eri tahoille.
Lasten maailmassa on myös vaikea ymmärtää poliitikkojen välisiä jatkuvia kiistoja ja riitoja, kun aikuiset opettavat samanaikaisesti lapsille, että kaikille pitää puhua kauniisti.
Maailmalla menestystä nauttiva formaatti onkin ehkä parasta, mitä tällä vaalikaudella nähdään tv:ssä.
Anna-Maja Henriksson (r) heittäytyy lasten antamiin tehtäviin.
Kerrankin poliitikot tekevät muutakin kuin vain huutavat toistensa päälle ja haukkuvat toisiaan siitä, miten muiden vaalilupaukset eivät kestä päivänvaloa.
Ja samalla he tulevat myös kunnolla ymmärretyksi, koska nyt jokainen saa oman puheenvuoronsa.
Riikka Purra (ps) pääsee vastaamaan tiukkojen kysymysten ohella myös mukavampiin aiheisiin.
Sarjan sävy on positiivinen, joskin tiukka – ja juuri sellainen, mitä näinä aikoina haluaa tv:stä katsoa.
Jatkuvaa muiden syyttämistä ja itsensä korostamista on nähty riittävästi.
Merkille pantavaa on myös sarjassa esiintyvien koululaisten rohkeus, reippaus ja tilannetaju. Heillä ei ole auktoriteettipelkoa, vaan puheenjohtajille laaditut kysymykset esitetään kuin keille tahansa kadunmiehille.
Vaaliohjelmissa on harvoin tarjolla hymyileviä puheenjohtajia, mutta Maria Ohisalo (vihr) näyttää, että tässä ohjelmassa on mahdollisuus myös iloisempiin hetkiin.
Sarjassa poliitikkoja sinutellaan ja jopa määräillään vastaamaan, ja oppilaat ovat hyvin päättäväisiä halutessaan vastauksia kysymyksiinsä.
Poliitikot tuntuvat välillä olevan jopa altavastaajan asemassa – ja se saattoi yllättää puheenjohtajat kaikkein eniten.
Lapset ovat armoton yleisö, sillä he vaativat täyttä avoimuutta ja rehellisyyttä – ja aistivat epäaitouden heti.
Luokan edessä torstaisin 16.2. alkaen Nelonen klo 20.00. Nelonen ja Ilta-Sanomat kuuluvat samaan Sanoma-konserniin.
