Mitä jos lasten pihapelejä pelaamalla voisi tulla satumaisen rikkaaksi? Ajatus on niin houkutteleva, että rahansa uhkapeleihin tuhlannut ja pahoihin velkoihin ajautunut korealainen Gi-hun ei kykene vastustamaan kiusausta, vaikka kaikki merkit kielivät pahasta.
Netflixin korealainen trillerikauhusarja Squid Game ilmestyi suoratoistopalveluun 17. syyskuuta. Siitä on tullut vain parissa viikossa maailmanlaajuinen jättihitti, joka on Netflixin katsotuin sarja yli 90 maassa. Katsojat ovat hullaantuneet sen veriseen, mutta koukuttavaan juoneen.
Squid Gamen menestys on jatkumoa korealaisten elokuvien ja tv-sarjojen kasvavalle suosiolle länsimaissa. Bong Joon-hon ohjaama Parasite voitti kaksi vuotta sitten parhaan elokuvan Oscar-palkinnon ensimmäisenä ei-englanninkielisenä elokuvana.
Jos pidit Parasitesta, pidät takuuvarmasti myös Squid Gamesta. Molemmissa juoni on ensisijaisesti trilleriä, mutta kauhistuttavan tunnelman vastapainona on runsaasti mustaa huumoria.
Kuvan nukella on oma roolinsa hittisarjassa.
Avausjakson ensimmäisen puoliskon aikana ei voi olla nauramatta ääneen. Päähenkilö Seong Gi-hun (Jung-jae Lee) on typerys, joka pihistää sairaalta äidiltään rahaa, tärvää ne heti peleihin ja tuottaa sitten tyttärelleen pettymyksen tämän syntymäpäivänä. Uhkapeliriippuvaisuus on toki tragedia, mutta tässä sarjassa päähenkilön elämäntyyli on niin ahdistava, että se naurattaa enemmän kuin itkettää. Samalla pääsee sopivasti pakoon omia murheitaan. Kovin monella katsojalla ei ainakaan toivottavasti ole yhtä kuormittavaa elämää kuin Gi-hunilla.
Nauru loppuu, kun päästään itse asiaan, lasten pihapeleihin. Jos kestät katsoa ensimmäisen jakson tapahtumat loppuun asti, olet takuulla koukussa kaikkien yhdeksän jakson verran. Tapahtumaketju on niin brutaali, että katsojan mieleen herää väkisin kysymys, että miten kukaan voi keksiä tällaista.
Korealaissarja on saanut paljon ylistäviä arvioita tv-kriitikoilta ja katsojilta. Käyttäjien arvioihin perustuva arvosana IMDb-elokuvasivustolla on 8,3 pistettä kymmenestä.
Ideassa on samoja piirteitä kuin Yhdysvaltalaisessa Nälkäpeli-sarjassa, mutta toisin kuin Nälkäpeli, tämä sarja pelaa pikemminkin inhorealismilla kuin fantasialla. Guardian-lehti kirjoittaa osuvasti, että sarjan tarttumapintaa lisää se tosiasia, että Etelä-Koreassa on tosielämässäkin valtavat tuloerot yhteiskunnan köyhimpien ja varakkaimpien välillä. Täydellinen köyhyys voi ajaa epätoivoisiin tekoihin. Lisäksi sarjan pääosien näyttelijät tekevät loistavaa työtä rooleissaan.