Jäytävä tauti oli jo pitkällä, kun esirippu laskeutui Petri Poikolaisen, 36, edessä viimeisen kerran – sitten sokea ja rampa näyttelijä sai vielä uskomattoman tilaisuuden

Ensin näyttelijä Petri Poikolaisen puhe alkoi sammaltaa ja kävely horjua. Lopulta hän törmäili seiniin lavalta lähtiessä. Nyt 10 vuotta myöhemmin hän tähditti elokuvaa, joka palkittiin yleisöpalkinnolla Venetsian elokuvajuhlilla.

Päärooli

8.9.2021 8:00

Ohjaaja Teemu Nikin Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia voitti syyskuun 11. päivä yleisöpalkinnon Venetsian elokuvajuhlilla. Katsojat valitsivat sen Orizzonti Extra -esityssarjan parhaaksi. Muita yleisöpalkintoja ei Venetsiassa jaeta.

Lue lisää: Parasta mitä elokuvalle voi tapahtua, kuvailee tuottaja Venetsian elokuvajuhlilla saatua yleisöpalkintoa

Elokuvan päätähti on Petri Poikolainen, jonka tarina on poikkeuksellisuudessaan vertaansa vailla. Elokuva on trillerimäiseksi kasvava kertomus sokean ja pyörätuolilla liikkuvan miehen uhkarohkeasta matkasta.

13. joulukuuta 2011. Siitä on kohta kymmenen vuotta.

Sinikka Nopolan kirjoittaman ja Heidi Räsäsen ohjaaman Eila, Rampe ja palvattu onni -näytelmän viimeinen näytös Helsingin kaupunginteatterissa on ohi.

Näyttelijät Heidi Herala, Ilmari Saarelainen, Leena Rapola ja Petri Poikolainen pokkaavat. Tekevät sen jo 104:nnen kerran.

Syyskuussa 2010 olleen ensi-illan jälkeisessä Helsingin Sanomien arvostelussa kerrotaan, että Poikolaisen suoritus oli ”veret seisauttava”. Kriitikko Lauri Meren mukaan ”näytelmä on tärisyttävän hauska ja karmivan tarkkanäköinen”.

Vaan lehtereillä tuskin oli ketään niin tarkkanäköistä, joka olisi voinut arvata, että teatterin esirippu laskeutuu Poikolaisen edessä viimeistä kertaa.

Petri Poikolainen kävi teatterikorkeakoulun vuosina 1996– 2000. Kuvassa Poikolainen vasemmalla yhdessä Minttu Mustakallion, Ria Katajan ja Riku Kemppisen kanssa bailaamassa Baccaran tahtiin Näkyykö tähtiä? -näytelmässä vuonna 1999.

Teatterikorkeasta 11 vuotta aikaisemmin valmistuneen 36-vuotiaan näyttelijän ura näyttämöillä oli ohi.

Ei sitä arvannut kuin korkeintaan Poikolainen itse.

Näyttelijä ei voinut enää jatkaa työssään, unelmiensa ammatissa. Edessä oli ihan jotain muuta. Hiljalleen paljastui, että tilalle oli tullut painajainen, joka ei hellitä otettaan.

Joku muu oli alkanut kolmisen vuotta aikaisemmin, lokakuussa 2008.

– Puhe alkoi sammaltaa ja horjuin kävellessä, nyt 46-vuotias Poikolainen kertoo makaillessaan rivitaloasuntonsa sängyllä Nokialla.

Lääkäriin. Testeihin.

– Löydettiin MS-taudin kaltaisia oireita. Piti odottaa puoli vuotta. Diagnoosi tuli toukokuussa 2009.

Petri Poikolainen selviytyy yhä yksin kotonaan useista arkisista tehtävistä, mutta tarvitsee säännöllisesti tuekseen myös henkilökohtaista avustajaa.

Valmistumisensa jälkeen Poikolainen oli ehtinyt tehdä töitä ympäri maata: Seinäjoen kaupunginteatterissa ja jyväskyläläisessä Teatteri Eurooppa Neljässä kiinnityksellä sekä useissa muissa tehtävissä vierailevana freelancerina.

Eilan ja Rampen alkaessa reilu vuosi diagnoosin jälkeen oireet pysyivät vielä aisoissa.

– Alku sujui hyvin, mutta loppuvaiheessa piti etsiä paikkoja, mihin nojaa, ettei näytä humalaiselta. Lopulta en enää nähnytkään kunnolla. Lavalta pimeään mennessä törmäilin seiniin.

Heräsin, avasin silmäni ja katsoin kattolamppua. Odotin, että näkisin sen paremmin. Mutta hiljalleen se hävisi. Mikään ei auttanut.

Liikuntakyky oli alkanut heiketä. Ja näkö mennä.

– Oikea silmä sameni jo toukokuussa 2010, kun aloitimme harjoitukset. Keväällä 2011 sameni vasen silmä.

– Toisaalta nauroin, että pystyin tekemään työni vaikka silmät kiinni, sillä näytöksiä oli niin paljon!

Pyörätuolin reitti keittiön ja makuuhuoneen välillä on tuttu. Iso osa elokuvasta kuvattiin tässä Nokian-asunnossa.

Aluksi oli toivoa. Lääkityksiä kokeiltiin. Mutta mikään ei toiminut.

– Vuosi 2012 oli pahin. Silloin entinen elämä jäi taakse. Uusikaan lääkitys ei toiminut. Kaikki meni taaksepäin.

Jokainen aamu pelotti.

– Heräsin, avasin silmäni ja katsoin kattolamppua. Odotin, että näkisin sen paremmin. Mutta hiljalleen se hävisi. Mikään ei auttanut.

Hiipuminen oli hidasta. Tai nopeaa. Miten sen tulkitsee. Näkö ja liikuntakyky heikkenivät kuitenkin rinta rinnan.

– Vuonna 2013 jouduin pyörätuoliin enkä nähnyt enää oikeastaan mitään. Kaksi vuotta myöhemmin todettiin, ettei lääkkeistä ole mitään hyötyä. Jätin ne pois.

Poikolaisen kohdalle osui kroonisen hermostosairauden aggressiivinen muoto. Joillakin tauti etenee aaltoillen, joillakin hyvin hitaasti.

– Minulle tauti löi tosi lujaa. Vuonna 2016 näkökentästä katosi kaikki enkä pystynyt enää varaamaan yhtään jalalla.

– Se oli lopullinen niitti. Kaikki loppui.

Kännykkä yhteyksineen ja äänikirjoineen on iso osa Poikolaisen elämää.

Takana on viisi vuotta täysin sokeana. Jalat eivät enää edes liiku. Mitä nyt joskus omia aikojaan.

– Olen sanonut niille, että v...u, jos vielä tärisette, hakkaan vasaralla polvet hajalle. En ole hakannu, Poikolainen nauraa.

Kädet sentään toimivat – ja niissä on vielä voimaakin, mitä Poikolainen tarvitsee kammetakseen itsensä sängyltä pyörätuoliin.

– Vuonna 2018 tuli vielä kammettua puolimaraton. Mutta enää en siihen pystyisi.

Nyt pelkona on käsienkin menettäminen. Hienomotoriikka alkaa jo pettää. Rakas harrastus, kitaransoitto, alkaa olla historiaa.

– Vielä välillä yritän soittaa, mutta tunto on mennyt. Opettelin 15-vuotiaana soittamaan (Juice Leskisen) Syksyn sävelen. Nyt sekään ei enää oikein suju.

Poikolainen on kiivennyt yleisön eteen vielä sen jälkeenkin, kun ura teatterissa oli ohi. Kiitos siitä vanhalle opiskelukaverille, Tuomas Uusitalolle.

– Tuomas ilmoitti mulle 2014, että sä oot edelleen ammattilainen ja sun pitää tehdä lauluilta.

Kaikkea on aina vähemmän ja vähemmän, mutta positiivisuudestaan Petri Poikolainen ei aio luopua.

Poikolainen valitsi 11 tärkeää laulua ja esitti niitä yleisölle seitsemän kertaa, välillä bändin, välillä vain Uusitalon kanssa.

– Kerroin laulujen välissä elämäntarinaani, sitä, miten pitää positiivisuutta yllä.

– Laulaminen loppui 2017, kun pallea ilmoitti, ettei enää lauleta. Hyvällä tuurilla voin saada vielä yhden laulun laulettua, mutten enempää. Hyräillä voin mukana, mikä on ihan hauskaa sekin.

Pari vuotta eteenpäin, ja Poikolainen törmäsi somessa armeija-aikojen tuttavaansa Teemu Nikkiin.

– Pistin keväällä 2019 Teemulle viestiä ja lisäsin loppuun: terveisin hullu savolainen, jonka siilo on hajonnut.

Nimimerkki viittasi samannimiseen improtehtävään, jonka Poikolainen oli tehnyt RUKissa esitetyssä Midnight Special -show´ssa.

Hirtehishuumoria tässä on se, että sitten kun olet päässyt elokuvaan, niin et näe sitä itse. Onneksi on tullut tuijotettua omaa lärviä peilistä, niin tietää suurin piirtein, miltä se näyttää.

Nikki muisti vanhan kaverinsa.

– Ehkä Teemu hiukan järkyttyikin siitä, mitä minulle kuului, muttei jäänyt suremaan. Sen sijaan hän kysyi, kiinnostaisiko mua vielä näytellä. Vastasin, että totta helvetissä!

– Teemu kysyi, onko mulla ennustetta. Sanoin, että jokainen vuosi on huonompi kuin edellinen.

Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia -elokuvan maailmanensi-ilta nähdään Venetsian elokuvajuhlilla keskiviikkona. Poikolainen lähti elämänsä ensimmäiselle Venetsian-reissulle maanantaina.

Muutama kuukausi myöhemmin Nikki oli kuvausryhmineen kylässä Poikolaisen luona.

Loppu on historiaa, joka realisoituu keskiviikkona Venetsian elokuvajuhlilla Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia -elokuvan maailmanensi-illassa. Nikin ohjaus kilpailee Venetsiassa yleisöpalkinnon voitosta.

Pääosa elokuvassa on jotain, mistä Poikolainen ei olisi osannut vuosikausiin edes haaveilla.

– Olin miettinyt, että jos pääsisi johonkin elokuvaan vaikka kelaamaan pyörätuolilla taustalle. Mutta että tällaista tapahtuisi! Tämä on hämmentävää!

– Hirtehishuumoria tässä on se, että sitten kun olet päässyt elokuvaan, niin et näe sitä itse. Onneksi on tullut tuijotettua omaa lärviä peilistä, niin tietää suurin piirtein, miltä se näyttää.

Teatteriuransa kohokohtana Poikolainen pitää Seinäjoella 2003 ensi-iltansa saanutta Pesärikkoa, jonka ohjasi Mikko Roiha. Poikolainen esitti Orvokki Aution romaaniin perustuneessa näytelmässä miespääosaa, hulluksi tulevaa Olavia.

– Päästiin Tampereen Teatterikesään, yhdeksi kolmesta pääesityksestä. Mutta on tämä elokuva minulle ehkä silti vielä suurempi juttu.

Entiset armeijakaverit, ohjaaja-käsikirjoittaja Teemu Nikki ja näyttelijä Petri Poikolainen elokuvan kutsuvierasnäytännön punaisella matolla Tennispalatsissa viime viikolla.

Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia on elokuva, jonka Poikolainen toivoo voimaannuttavan ja antavan toivoa kaltaisilleen, ihmisille, joille elämällä ei näytä enää olevan paljoa annettavaa.

– Kehut vähän hämmentävät, mutta olen kyllä tästä oikeasti sikaylpee. Sain laittaa elokuvaan kaiken sen, mikä on jyllännyt sisälläni viimeiset kymmenen vuotta.

Välissä meni liki 20 vuotta, kun näyttelijä sai olla mitä on. Poikolainen löysi elämäntehtävänsä lukioiässä synnyinkaupungissaan Pieksämäellä.

– Kuultiin, että Teatteri Poleenissa on hyvät bileet. Annas olla, kun pääsi lavalle, niin sehän oli ihan messevää. Kärpänen puraisi vahvasti. Tuntui, että halusi tehdä sitä vaan enemmän ja enemmän.

Takaraivossa on sellainen pieni katkeruuden piste, mutten ole koskaan päästänyt sitä valloilleen. On paljon kivempi elää tämä elämä nauttien kuin murehtien sitä, mitä ei pysty enää tekemään.

Nyt kaikkea on vähemmän ja vähemmän.

– Elinvuosien määrää en voi tietää. MS-tauti ei tapa, mutta oireet rapauttavat kropan pikkuhiljaa.

Elämän iloista luopuminen on ollut raskasta, mutta Poikolainen on päättänyt olla murehtimatta liikaa asioita, joille ei voi mitään.

– Takaraivossa on sellainen pieni katkeruuden piste, mutten ole koskaan päästänyt sitä valloilleen. On paljon kivempi elää tämä elämä nauttien kuin murehtien sitä, mitä ei pysty enää tekemään.

Petri Poikolaisen arki on rajattua. Mutta unelmia ei mikään estä.

Ilonaiheita onneksi on. Kuten elokuvan teossa apuna ollut oma poika, Lassi, joka täyttää pian 21 vuotta. Suunnitelmissa on myös muuttaa takaisin synnyinseudulle Pieksämäelle, jossa Poikolaisen äiti vielä elää.

Näön mentyä yksityiset nautinnot perustuvat kuulo- ja makuaisteihin.

Mira tekee chili con carnea ohjeitteni mukaan, Poikolainen kertoo esimerkin arjen kohokohdista, joiden toteuttajana toimii hänen henkilökohtainen avustajansa.

– Itse pystyn vielä tekemään aamupuuron ja iltapalaleivän.

onhan vielä se tuntoaisti, se viimeisin, mikä meille jää.

– Vaikka olen vannoutunut poikamies, niin haaveilen rakkaudesta ja läheisyydestä. Ne ovat asiat, joita edelleen kaipaan.

– Ei ole merkitystä, onko ihminen vammainen tai terve. Kaikki me olemme yhtä arvokkaita. Ja meidän haaveemme ovat samat.

Elämän esirippu on yhä auki.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?