Dekkaristi Arttu Tuomiselta kysytään usein, millainen lapsuus hänellä on ollut, kun kirjat ovat niin raakoja – näin hän vastaa - Viihde - Ilta-Sanomat

Dekkaristi Arttu Tuomiselta kysytään usein, millainen lapsuus hänellä on ollut, kun kirjat ovat niin raakoja – näin hän vastaa

Arttu Tuominen on noussut lyhyessä ajassa suomalaisten dekkaristien eturiviin. Hän haluaa välttää mustavalkoisia asetelmia.

Arttu Tuomisen dekkari kertoo suomalaisista, jotka lähtivät SS-joukkoihin vapaaehtoisiksi. –Moni varmaan koki tulleensa petetyksi, että joutui tappojoukkoihin, hän sanoo.

25.7. 8:36

On heinäkuinen torstai. Porilaisessa omakotitalossa heräillään aurinkoiseen aamuun. Dekkarikirjailija Arttu Tuominen on saanut juuri lapsensa aamupalapöytään.

Kolme lasta on kesän isän kanssa kotona, kun koulut ovat tauolla.

Vanhin lapsi menee syksyllä ala-asteen neljännelle luokalle, nuorin aloittaa elokuussa koulun.

– Nyt rupeaa jo helpottamaan, Arttu Tuominen kertoo puhelimessa.

– Viisi vuotta sitten oli vielä kovempi vilske.

Kun Arttu Tuominen kirjoitti esikoiskirjaansa 2012, perheessä oli vain yksi lapsi. Jo silloin hän teki päätöksen, ettei kirjoittaminen ole koskaan lapsilta pois.

Tietokoneen näppäimistö alkaa laulaa vasta sitten, kun lapset ovat menneet nukkumaan.

– Nyt he jo huitelevat pihalla kavereiden kanssa, joten voin kirjoittaa päivälläkin.

Jo seitsemänvuotiaana Arttu Tuominen ilmoitti vanhemmilleen ryhtyvänsä kirjailijaksi.

Seitsemän dekkaria julkaisseen kirjailijan tavoitteena on kirjoittaa 500 sanaa joka päivä, otti se sitten tunnin tai viisi tuntia. Näin hän pysyy aikataulussa.

– Insinöörit ovat tällaisia excel-miehiä, Arttu Tuominen, ympäristöteknologian insinööri, naurahtaa.

Insinööritausta näkyy järjestelmällisyytenä.

Insinöörin työstä kysytään Arttu Tuomiselta usein. Monilla on käsitys, että insinöörit ovat kuivia ihmisiä, joilla ei ole luovuutta.

Tuominen tyrmää väitteen.

– Siinähän ei ole mitään perää, hän sanoo huvittuneena.

Uuden kirjan aihe saattaa putkahtaa päähän milloin vain.

Jo seitsemänvuotiaana Arttu Tuominen ilmoitti vanhemmilleen ryhtyvänsä kirjailijaksi. Nuori mies ahmi dekkareita. Dekkaristiksi päätyminen oli sisäsyntyistä.

– Halusin antaa lukijalle samoja jännityksen kokemuksia, joita olin itse lukijana saanut.

Kouluaikoina Arttu Tuominen oli lahjakas kirjoittaja. Hän yritti kirjoittaa äidinkielen aineet niin hyvin, että ne luettaisiin luokassa ääneen.

– Halusin kirjoittaa niin, että saisin muut kuuntelemaan tarinoitani.

Esikoisromaaninsa Muistilabyrintin kirjoittamisen Arttu Tuominen aloitti 2012. Sen jälkeen tekstiä on syntynyt joka päivä. Tuomisella on aina ollut vilkas mielikuvitus. Osa ideoista kuivuu lopulta aina kasaan.

– Saatan saada tänään idean, että kirjoitan romaanin, mutta parin päivän kuluttua olen jo unohtanut sen.

– Parhaat ideat ovat sellaisia, että tietää, ettei niistä pääse eroon. Tulee pakottava tunne, että tähän on ryhdyttävä.

Arttu Tuominen on kotoisin Porista. Hänen dekkareidensa tapahtuvat Porissa.

Ensiksi syntyi neliosainen dekkarisarja Labyrintti. Sen tapahtumapaikkana on Pori, Arttu Tuomisen kotikaupunki. Hän on asunut koko elämänsä Porissa opiskeluaikoja lukuun ottamatta.

– Olen itseni betonoinut aika pitkälle Poriin. Ei ole suunnitelmissa lähteä pois.

Muistilabyrintti sai hyvän vastaanoton. Joidenkin mielestä se kuuluu suomalaisten dekkareiden parhaimmistoon.

Moni dekkaristi keskittyy rikosjuoneen ja sen ratkaisuun, mutta Arttu Tuominen fokusoi ihmisiin. Hänet tunnetaan hienoista henkilöhahmoista.

– Minulle ovat tärkeitä kirjan hahmot ja miten he kokevat eri tilanteita.

Tuomisen kirjasarjoissa ei ole yhtä päähenkilöä vaan tutkijaryhmä. Jokainen hahmo nousee vuorotellen keskiöön.

Verivelka aloitti Arttu Tuomisen Delta-sarjan. Se sai Dekkariseuran Vuoden Johtolanka -palkinnon.

Deltasarja viittaa Kokemäenjoen suistoon. Delta on suistotasangon alapuolelle muodostunut suistoalue.

Deltasarjan kolmas osa Vaiettu ilmestyi tänä keväänä.

–Ajatuksena on, että jokaisella hahmolla on salattu menneisyyden haava, ja kukin joutuu rikostoiminnan kautta tutkimaan sen.

Ihmiset eivät ole hyviä tai pahoja, vaan eri valintojen ja tekojen yhdistelmiä.

Haasteita piisaa. Arttu Tuomisen kirjassa Verivelka rikospoliisi Jari Paloviita joutuu miettimään, auttaisiko hän parasta ystäväänsä murhaepäilyistä ulos.

Delta-sarjan toisessa dekkarissa Hyvitys Henrik Oksman pohtii, säilyttäisikö salaisuuden vai uskaltaisiko tulla kaapista ulos.

– Kirjojeni hahmot eivät ole yksiselitteisesti sankareita tai roistoja.

– Asiat eivät ikinä ole niin mustavalkoisia. Ihmiset eivät ole hyviä tai pahoja, vaan eri valintojen ja tekojen yhdistelmiä. Se kiinnostaa minua.

Joka ammatissa voi joutua pohtimaan etiikkaa. Arttu Tuominen heittää hatusta esimerkin kirjastomaailmasta. Mitä tekisit, jos olisit kirjastonhoitaja ja isäsi palauttaisi kirjat myöhässä, antaisitko sakot, Tuominen havainnollistaa. Isot eettiset kysymykset ovat eri lukunsa.

–Kirjoissani ihmiset joutuvat isojen moraalipohdintojen eteen.

–Kirjani eivät ole sellaiselle, joka haluaa Agatha Christie -tyyppisiä rikoksia, joita ratkotaan kahvikuppi kädessä.

Arttu Tuomisen uusimmassa dekkarissa Vaiettu mietitään valintoja, joiden seurauksia on kannettava loppuelämä.

Se kertoo suomalaisista SS-vapaaehtoisista.

Aihe tuli eteen bussimatkalla, jolloin Arttu Tuomisen käteen osui sattumalta Seura-lehti, jossa oli artikkeli suomalaisista SS-vapaaehtoisista.

– Se oli vahva idea. Tiesin, että jos en nyt kirjoita, se jää vaivaamaan.

Saksaan 1941 SS-vapaaehtoisiksi lähteneet olivat hyvin nuoria miehiä. Jotkut olivat 17-vuotiaita ja salasivat ikänsä.

– He halusivat seurata jääkäreiden jälkiä. Jääkärit olivat kohonneet Suomessa hyviin yhteiskunnallisiin asemiin.

– Moni varmaan koki tulleensa petetyksi, että joutui tappojoukkoihin.

Kirja alkaa siitä, kun 97-vuotias rollaattorilla liikkuva Albert Kangasharju yritetään hirttää Porissa.

Pian toisen invalidivanhuksen hirttoyritys onnistuu.

Porin poliisilaitoksella konstaapeli Jari Paloviita saa selville, että molemmilla miehillä on yhteys SS-vapaaehtoisiin.

– Suomalaiset SS-miehet on arka aihe, Arttu Tuominen sanoo.

– Kun Kansallisarkisto julkaisi muutama vuosi sitten aiheesta kirjan, kirjan kirjoittaneet tutkijat saivat syytteitä kunnianloukkauksesta, vaikka kirja perustui faktoihin.

Monet kohtaukset ovat raakoja. Arttu Tuomisen kirjoissa on aika paljon väkivaltaa, hän myöntää sen itsekin.

– Kirjani eivät ole sellaiselle, joka haluaa Agatha Christie -tyyppisiä rikoksia, joita ratkotaan kahvikuppi kädessä.

Arttu Tuomisen kirjoissa väkivalta ei ole kuitenkaan koskaan tarpeetonta. Sillä pitää olla aina jokin funktio.

– Ei voi ymmärtää, mitä ihminen on sodassa kokenut, jos sitä ei näytetä kirjassa. Lukijalle pitää selvitä, miksi ihminen on raunioina sodan jälkeen.

Jotkut ovat halunneet tietää, millainen lapsuus Arttu Tuomisella oli, kun hän kirjoittaa näin raakoja kirjoja.

Kirjailijaa naurattaa. Lapsuus oli hyvä.

– Kirjani ovat mielikuvitusta, hän vastaa aina.

Seitsemän kirjan jälkeen Tuominen mieltää jo itsensä kirjailijaksi. Alussa oli toisin.

– Kun esikoiskirjani julkaistiin, minusta oli noloa, kun kirjastovirkailija esitteli, että täällä on kirjailija Arttu Tuominen paikalla.

– En mieltänyt itseäni kirjailijaksi.

Pikkuhiljaa kirjailijan identiteetti alkoi muotoutua.

– Mutta ensisijaisesti olen vain Arttu ja perheenisä.

– Ei voi ymmärtää, mitä ihminen on sodassa kokenut, jos sitä ei näytetä kirjassa. Lukijalle pitää selvitä, miksi ihminen on raunioina sodan jälkeen.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?