Anna-Leena Härkönen on ollut kolmesti naimisissa, mutta neljättä kertaa ei tule – selvisi viimeisimmästä erosta poikkeuksellisen tilanteen avulla - Viihde - Ilta-Sanomat

Anna-Leena Härkönen on ollut kolmesti naimisissa, mutta neljättä kertaa ei tule – selvisi viimeisimmästä erosta poikkeuksellisen tilanteen avulla

Kirjailija Anna-Leena Härkönen erosi vuosi sitten kolmannen kerran. Surutyö erosta meni pikakelauksella, koska korona oli mielessä päällimmäisenä.

Anna-Leena Härkönen on antanut mustan huumorinsa näkyä kirjoissaan ja kolumneissaan.­

23.1. 7:55

Viime keväänä Anna-Leena Härkönen lopetti juoksemisen.

Hän oli käynyt lenkillä Jouko Turkan teatterikorkeakouluajoista lähtien. Turkka opetti oppilailleen 80-luvulla, että päivän toinen lenkki piti vetää vielä ennen näytöstä.

– Olen Turkan koulusta lähtien juossut, juossut ja juossut, Anna-Leena Härkönen kertoo.

Koronakeväänä hän päätti, että se on tässä. Juokseminen ei antanut hänelle enää mitään.

– Yksi päivä tulin lenkiltä ja heitin lenkkivaatteet roskikseen.

Kun Anna-Leena Härkösen poika muutti kotoa, iski tyhjyys. – Pakenin sisustamiseen. Sain lohtua työhuoneen laittamisesta.­

– Ajattelin, että minulla on nyt korona lusittavana, se riittää. En aio enää koskaan käydä lenkillä.

Tilalle on tullut hyötyliikunta, kun ratikkaan ei viitsi koronatartunnan pelossa mennä. Usein Härkösellä on mukanaan musta mummokärry, jota hän vetää perässään. Niin tänäänkin.

Kärry nojaa helsinkiläisen ravintolan tuoliin, kun tapaamme Anna-Leena Härkösen kanssa lounaalla.

Hänen aikuinen poikansa Lauri on tulossa Cornish Rex -rotuisen kissansa kanssa iltapäivällä kylään. Sitä ennen on hoidettava ruokaostokset.

Nelikuinen kiharakarvainen kissa Igor on saanut 54-vuotiaan kirjailijan pauloihinsa.

– Käyttäydyn kuin hysteerinen mummi. Lässytän ja laulan kissalle.

Härkönen on nähnyt jo untakin kissasta.

– Unessa laitoin vauvanammeeseen vaahtokylvyn ja kissa alkoi yhtäkkiä puhua sieltä, että täällä on mukavaa.

Lähes 36 vuotta sitten Anna-Leena Härkönen ponnahti julkisuuteen esikoisromaanillaan Häräntappoase.

Jo sitä ennen hän oli näytellyt Mikko Niskasen ohjaamassa elokuvassa Mona ja palavan rakkauden aika.

– Elämässä on nyt hyvä vaihe, Anna-Leena Härkönen, näyttelijä ja kirjailija, sanoo.

– Minulle on tullut itsevarmuutta, että uskallan sanoa oman mielipiteeni.

Vuonna 1983 valmistuneeseen Mikko Niskasen elokuvaan Mona ja palavan rakkauden aika valittiin pääosaan tuolloin vielä tuntematon harrastelijanäyttelijä Anna-Leena Härkönen.­

Viime kuukaudet ovat olleet työntäyteisiä. Anna-Leena Härkösen yhdestoista romaani Rikospaikka (Otava) ilmestyy kesäkuussa. Kirjan ensimmäinen versio on valmis.

Härkösen parikymppisen pojan muutto kotoa aiheutti pari vuotta sitten erosurun, mutta siitä on selvitty.

– Se on nyt työstetty, hän sanoo.

Laurin entinen huone on nykyään Härkösen työhuone. Omaa työhuonetta hänellä ei ole ollut 20 vuoteen.

Lauri maalasi seinät kermanvärisiksi. Uudessa työhuoneessa on pöytä, kiva lukunojatuoli ja nätti lamppu.

– Kun Lauri muutti pois, minua ei enää tarvittu samalla lailla.

– Pakenin sisustamiseen. Sain lohtua huoneen laittamisesta.

Arki jatkuu yksin. Viime maaliskuussa Anna-Leena Härkönen erosi kirjailijapuolisostaan Riku Korhosesta kolmentoista yhteisen vuoden jälkeen.

Samoihin aikoihin Suomeen iskivät koronarajoitukset ja pelko tulevasta.

– Kun avioero tuli koronavaiheessa, surutyö tehtiin pikakelauksella.

– Koronan varjoon on jäänyt kaikki. Pääsin nopeammin erosta jaloilleni, koska mietittävänä oli niin iso asia kuin korona.

Vuonna 2006 Anna-Leena Härkönen kuvattiin elokuvateatterissa Lauri-poikansa kanssa.­

Huoli läheisistä mykisti. Härkönen alkoi pelätä ainoan lapsensa puolesta. Entä jos Lauri kuolee virukseen?

Lähipiirissä oli paljon riskiryhmäläisiä. Heidänkin puolestaan hirvitti.

– Ei siinä silloin yhtä avioeroa sure, kun vertaa sitä kuolemaan.

Anna-Leena Härkönen kertoo luottavansa enemmän ystävyyteen kuin parisuhteeseen. Ystävistä harvemmin eroaa.

– Ystävyyssuhteissa ei ole samanlaisia jännitteitä kuin miesten ja naisten suhteissa.

– Parisuhteessa molempien lapsuustraumat puhkeavat, ikään kuin taantuisimme, kun olemme keskenämme mies ja nainen, pariskunta. Sellaista ei ole ystävyydessä.

Härkösen nyt jo edesmennyt isä ihmetteli aikoinaan tyttärensä häissä pitämässään puheessa sitä, että avioliittoa pidetään satamana.

– Isän mielestä avioliitto on enemmän sellainen, että lähdetään pienellä purrella avomerelle.

Seppo Härkönen piti saman puheen Anna-Leenan kaksissa ensimmäisissä häissä.

Kolmansiin häihin hän ei enää päässyt.

– Olisivatkohan ne purret tulleet sieltä taas, Anna-Leena Härkönen naurahtaa isänsä huumorille.

 Naimisissa olo luo turvallisuutta, mutta siinä käy usein niin että ihmiset alkavat käyttäytyä tiettyjen roolien mukaisesti.

Uudessa kolumnikokoelmassaan Olis niin kiva (Otava) Anna-Leena Härkönen ottaa kantaa muun muassa ystävyyteen ja parisuhteisiin.

Parisuhteissa häntä voisi kutsua kokemusasiantuntijaksi, takana on kolme avioliittoa.

Millaisia ajatuksia se herättää, että on kolme kertaa eronnut?

– Se herättää sellaisia ajatuksia, etten mene neljättä kertaa naimisiin.

– Se, että parisuhde on vaikea, ei ole miehen vika eikä naisen vika. Joku siinä kuviossa on hirveän haastavaa.

Härkönen kertoo ihailevansa niitä pareja, jotka pystyvät olemaan pitkään onnellisia, mutta ei niitä, jotka ovat pitkään onnettomia. Eihän avioliiton pituus ole mikään arvo.

– Minulla on ollut hirveän hyvät häämatkat, Anna-Leena Härkönen sanoo ja nauraa.

– Naimisissa olo luo turvallisuutta, mutta siinä käy usein niin että ihmiset alkavat käyttäytyä tiettyjen roolien mukaisesti.

Anna-Leena Härkönen esittelee kännykkäänsä päätettyään pikaisen puhelun poikansa kanssa.

Kännykän kuoressa on värikäs Lumikin kuva.

– Huomasitko, mitä Lumikilla on kädessä, hän kysyy.

– Purkki rauhoittavia. Olen saanut tämän ystävältä lahjaksi, Anna-Leena Härkönen kertoo ja nauraa taas.

Anna-Leena Härkösen sai tammikuussa 1985 J.H. Erkon rahaston palkinnon vuoden esikoiskirjasta.­

Musta huumori on Härkösen tavaramerkki.

Naura aina kun voit, vaikka sitten tyhjälle, se auttaa jaksamaan, hän kehottaa uudessa kolumnikokoelmassaan.

– Totta kai minullakin menee rajat. En koskaan kirjoittaisi huumorilla lapsiin kohdistuvista väärinkäytöksistä. Jos aikuisille nauretaan, niin mitä sitten.

Tässä ajassa on paljon sellaista, mistä Härkönen ei pidä. Hänen mukaansa elämme totista ja hurskastelevaa aikaa. Lähes kaikesta suututaan. Varsinkin somessa.

Kirjailija joutuu kontrolloimaan itseään, mitä sanoja voi kirjassa käyttää.

– Minulla on kesäkuussa ilmestyvässä romaanissani dialogia, jossa kaksi naista ottaa yhteen aikuisiällä ja toinen huutaa toiselle vinkuintiaani.

Härkönen ei edes tiedä, mitä vinkuintiaani tarkoittaa. Sanaa käytettiin hänen lapsuudessaan.

– Mietin, että pitääkö minun poistaa se. Eikö romaaniin saa laittaa sellaista sanaa, joka pulpahtaa suusta?

Jatkamme nykypäivän suuttumisaiheista ja loukkaantumisista.

Anna-Leena Härkönen ottaa esimerkin teatterimaailmasta. Hän viittaa joulukuussa 2020 ilmestyneeseen Suomen Kuvalehden artikkeliin.

Siinä kerrottiin, että osa teatterikorkeakoulun oppilaista on kieltäytynyt lukemasta Shakespearen tekstiä sen väkivaltaisuuden takia.

 Minun opiskeluaikanani oppilaat pelkäsivät yhtä opettajaa. Nyt opettajat pelkäävät oppilaita.

– Minun on ollut vähän vaikea seurata keskustelua teatterikorkeasta, Anna-Leena Härkönen sanoo.

– Minun opiskeluaikanani oppilaat pelkäsivät yhtä opettajaa. Nyt opettajat pelkäävät oppilaita.

Härkönen muistaa opiskeluaikansa Jouko Turkan johtamassa teatterikorkeassa Helsingissä täysin epäinhimillisenä ajanjaksona. 18-vuotias kempeleläistyttö oli päässyt unelmiensa opiskelupaikkaan, mutta se olikin ”fasistinen laitos”.

Opiskelijoilla ei hänen mukaansa ollut ihmisarvoa.

Vuoden kuluttua Härkönen vaihtoi opiskelemaan Tampereen yliopiston näyttelijätyön laitokselle.

Anna-Leena Härkönen on tehnyt romaanien ja kolumnien lisäksi useita käsikirjoituksia elokuviin, näytelmiin ja tv-sarjoihin. Vuonna 2005 Härkönen ja Kati Outinen (vas.) olivat tekemässä näytelmää Naisten juomaa.­

– Nyt oppilaita pitäisi varoittaa etukäteen siitä, että jostain Shakespearen näytelmästä voi tulla paha mieli. Minulta loppuu ymmärrys.

– Maailma nyt on mitä on. Ei sitä pysty pehmentämään.

Runomittaisen näyttelemisen harjoitteleminen kuuluu näyttelijän koulutukseen. Sen näytteleminen tulee Härkösen mukaan olemaan hirveän vaikeaa, jos jo kouluaikana on kieltäytynyt siitä.

– On fakta, että teatterikorkeakoulu ei ole päivähoitopaikka.

– Tuntuu, että olen itsekin hirveän herkkä ja ajattelen, että ihmisiä pitää kohdella inhimillisesti, mutta onhan loukkaantumisessakin jokin raja.

Toki ihmisellä on oikeus tuntea, mitä hän tuntee.

Anna-Leena Härkönen ihmettelee silti keskustelua, jossa elokuvaohjaaja Aku Louhimiehen rajua johtamistapaa on verrattu nyt jo menehtyneeseen teatteriohjaaja Jouko Turkkaan.

– Tunnen sekä Turkan että Akun. En missään vaiheessa vertaisi Akua Turkkaan, en missään tapauksessa.

– On myös rajansa sillä, miten yhtä ihmistä saa julkisuudessa kohdella.

Härkönen huomauttaa, ettei Aku Louhimiestä ole mistään rikoksesta tuomittu.

– Akun arvostelu pitäisi loppua. Ihmiset rakastavat sitä, että yhä uudelleen saa potkia samaa ihmistä. On turvallista potkia sitä, jota on jo potkittu.

– Nyt pitäisi päästä jo eteenpäin!

Vanheneminen tuntuu Anna-Leena Härkösestä vapauttavalta. Miellyttämisenhalu vähenee.

Keho ei ole alkanut vielä rappeutua hirveästi.

– Pelkään, että minulle tulee kipuja, joita ei hoideta.

– Haluan olla itsenäinen loppuun asti. Olen tehnyt hoitotahdon, jossa sanon, että kipulääkkeitä ei saa säästellä.

Vanhemmiten Anna-Leena Härkönen on alkanut luottaa yhä enemmän vaistoonsa.

Jos joku ihminen tuntuu molopäältä, niin sitten hän on molopää. Hälytyskelloja pitää kuunnella.

– Jos joku saa tuntemaan oloni vialliseksi ja epävarmaksi, se ei muutu siitä.

Anna-Leena Härkönen vauvana vaunuissa ja teininä kissan kanssa. Nyt hän on lääpällään poikansa Laurin kissanpentuun ja laulaakin Igor-kissalle.­

Nykyään Härkönen osaa antaa arvoa pienille asioille. Tämän illan saunavuoro tuntuu hänestä ihan mahtavalta.

Myös unelmat ovat pienentyneet. Unelmiksi riittävät koronarokote ja Thaimaan-matka.

Härkönen pitää kiitollisuuspäiväkirjaa, johon hän listaa pieniä arkipäivän asioita.

”Tänään oli kivuton päivä”, hän kirjoitti päiväkirjaan keväällä.

Hermosärky niskassa oli hellittänyt.

Killi-sisaren itsemurha vuonna 2003 oli pitkään Anna-Leenan elämää määrittävä tekijä. Härkösen romaani Loppuunkäsitelty käsitteli Killin itsemurhaa. Se ilmestyi 2005.

– Eihän ikävä lopu, mutta ei se aiheuta tuskankouristuksia kuten alussa.

– Sitä on turtunut siihen, ettei häntä enää ole.

Sillä lailla sisaren yllättävä kuolema on vaikuttanut, että jos ystävä alkaa mennä huolestuttavasti masennuksen puolelle, Anna-Leena on työntänyt hänet psykiatrille.

– Aikoinaan kysyin siskolta viimeisellä tapaamisella, että onko sinulla itsetuhoisia ajatuksia.

– Hän sanoi, ettei ole. Kolmen viikon kuluttua hän oli kuollut. Ehkä hänellä ei silloin vielä ollut.

On monta syytä kiittää.

Korona-aikana Anna-Leena Härkösen mielen on vallannut kiitollisuus siitä, että on koti, johon mennä.

Kesällä 2007 Anna-Leena Härkönen kuvasi tv-sarjaa Harvoin tarjolla, jossa oli mukana myös mm. Puntti Valtonen (oik.).­

Ammatillisesti hän kokee olevansa onnekas. Näyttelijänä hän on saanut tehdä komediaa ja myös vakavampaa.

– Ei ole tärkeää, onko rooli iso vai pieni. Mieluummin pieni, hyvä rooli, joka on hyvin kirjoitettu kuin iso rooli, joka ei anna mitään.

Tulevan romaanin valmistuttua edessä on uusi, tyhjä vaihe. Seuraavaa kirjaa ei ole vielä suunnitteilla.

– Unelmoin siitä, että ideani eivät ehdy ja saisin hyviä ideoita, jotka kantaisivat.

Pian Anna-Leena Härkönen porhaltaa ravintolasta ulos mummokärryä vetäen kohti ruokakauppaa.

Kotona odottavat jo poika ja kissa.

Vaikuttaa ihan siltä, että Igor-kissa kuulee taas tänään Anna-Leenan laulua.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?