Sinikka Nopola kirjoitti vuonna 2013 Ilta-Sanomiin, millainen hän on vanhana – lue koko kirjoitus - Viihde - Ilta-Sanomat

Sinikka Nopola kirjoitti vuonna 2013 Ilta-Sanomiin, millainen hän on vanhana – lue koko kirjoitus

Keskiviikkona kuollut kirjailija Sinikka Nopola kirjoitti keväällä 2013 Ilta-Sanomiin, millainen hän on vanhana vuonna 2040. Kirjoitus oli osa Yhteisvastuukeräyksen ja IS:n Minun vanhuuteni -kilpailua, jossa kerättiin kirjoituksia ja valokuvia suomalaisesta vanhuudesta. IS julkaisee Nopolan kirjoituksen nyt uudelleen.

Palkittu kirjailija Sinikka Nopola, 67, on kuollut vaikeaan sairauteen keskiviikkona Helsingissä. Nopola kirjoitti keväällä 2013 Ilta-Sanomiin, millainen hän on vuonna 2040. IS julkaisee Nopolan kirjoituksen nyt uudelleen.­

14.1. 20:38

”On vuosi 2040. Olen ripeällä hiihtolenkillä päässäni 1970-luvun perulaishenkinen folklore-pipo ja jalassa 1980-luvun aniliinit toppahousut. Huudan: ”Latua, täällä tulee ikäihminen!”

Korostan sanan etuosaa ”ikä”. Se on minulla viimeinkin painava. Kuulun ryhmään ”kärttyisät ja alati muistelevat vanhukset”.

Nyt, nuoret, kuunnelkaa, mitä minulla on sanottavaa:

Nuoriso on istunut sisällä jo vuodesta 1990. Minä olen yksi maamme viimeisistä ulkoilevista henkilöistä. Ja nuoriso on nukkunut jo pommiin vuodesta 1970.

Minä heräsin kuudelta ja odottelin vanhasta muistista lehden kolahdusta postiluukusta. Onneksi olen säästänyt Helsingin Sanomien numeroja ajalta ennen kun lehti muuttui epänormaalin pieneksi, niin ettei sitä nähnyt enää lukea. Sitten se pienikin lehti katosi maailmasta ja kaikki rupesivat hipaisemaan uutisia tietokonelevyltä.

Levitän vanhan, kunnon, paperisanomalehden pöydälle. Heikki Hursti sanoo: ”Eläkeläiset tekevät paljon itsemurhia”.

No niin, nyt tuli asiaa! On näköjään sama, lukeeko vuoden 2012 vai 2040 lehteä. Minäkin mietin silloin tällöin itsarin mahdollisuutta, mutta koska olen arka ja epäkäytännöllinen luonne, homma on siirtynyt. En esimerkiksi uskaltaisi mennä kallionkielekkeelle saati hypätä, kun minulla on korkean paikan kammo.

Nopolan kirjoitus julkaistiin Ilta-Sanomissa 16.3.2013.­

Syön ruisleipä­viipaleen tahko­juustolla, höysteenä ja C-vitamiinin lähteenä hapan­kaalia. Etelän appelsiinit ovat olleet turha ravintolisä aina 50-luvulta lähtien, kun tehtiin se erehdys, että niitä alettiin rahdata Suomeen!

Haluaisin kuulla ohjelman ”Peipposet laulavat Mikko von Deringerin johdolla”, joten avaan vanhasta muistista pöytäradion. Mutta eihän sieltä enää mitään tule, se on lopetettu niin kuin paperilehtikin.

Hipaisu tuli muotiin, kun minä olin vielä lähes keski-ikäinen. Minä en oppinut koskaan hipaisemaan, joten aloin syrjäytyä vuonna 2014. Olen näpyttelykauden ihminen.

Koko ihmislaji on muuttunut, syynä hipaisulaitteet. Nykyajan ihmisistä ei saa enää otetta. Kun tavataan, hipaistaan. ”Mitä kuuluu?” ”Hyvää.” Minä vastaan: ”Huonoa.”

Kaipaan television aikakautta, sellaista elämää, jota vietettiin minun nuoruudessani. Koko Suomen kansa katsoi sohvalta samaan aikaan uutisia. Kukaan ei tee enää mitään samaan aikaan. Kaikki voivat saada kaiken tiedon ja huvin kaikista mahdollisista asioista silloin kuin haluavat. Sellainen vapaus pilaa ihmisen luonteen.

Rajat puuttuvat, sanon minä! Ruoka-aika, radionkuunteluaika, televisionkatseluaika, hiihtolenkin aika, voimistelun aika, nukkumaanmenoaika, siinä on elämisen meininki!

Nuoriso, haluatteko kuulla lisää muistojani?

Kun olin lapsi, asiat toimitettiin lankapuhelimella. ”Voisiko Maijan äiti kertoa Maijalle, että Sinikka on soittanut ja pyytäisi Maijaa kuuntelemaan iltapäivällä LP-levyä?”

Opiskeluaikana soitettiin puhelinkopista kerran viikossa vanhemmille. Eikä syöty ravintoloissa, lämmitettiin eineksiä kuten Saarioisten veriohukaisia uunissa. Eikä ollut musiikkia, lapsuusvuosina yksi levy vain, Tapiolan kuoron Sininen ja valkoinen, josta kuunneltiin.

Ja se Oolannin sota oli kauhia, koska siinä oli rytmikäs meininki.

Olisi mukava lähteä Tarvontielle. Mitä, eikö sitä enää ole olemassa? Sitä pitkinhän mentiin aina ennen vanhaan Helsingistä länteen.

Kylläpä muistoja tulvii mieleen, radio-ohjelma Kankkulan kaivolla, Tarvan Laatikkoleikki, jossa oli Lenitakin, Jatkoaika, Tupla tai kuitti ja myöhemmiltä vuosilta se televisio-ohjelma Lämmöllä, jossa eräs psykiatri istui teekupin ääressä ja puhui ihmissuhteista. Ja BumtsiBum!

Minnekäs se nuoriso nyt meni kesken muistelujeni?

Se harmittaa, että kuusikymmenvuotias lapseni on jäänyt kokonaan vaille sananparsiopetusta. Tyvestä puuhun noustaan! Parempi virsta väärää kuin vaaksa vaaraa!

Minne se nuoriso tosiaan häippäsi tuosta sohvalta? Vastahan muisteluni pääsivät vauhtiin.

Taidanpa pitää pienen lukutuokion, tarttua Tuomas Kyrön uutuuteen Mielensäpahoittaja ja nokkamuki.

Kukas siellä kopistelee ovella, taitaa tulle sukulaistäti visiitille, Suomen vanhin ihminen. Hän muuten kuuluu pyörittelysukupolveen, syrjäytyi 1980, kun Suomi siirtyi näppäinpuhelinaikaan ja ryhtyi hävittämään kiekkopuhelimia.

Täti ei oppinut koskaan näppäilemään.”

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?