Anna-Stina Nykänen hyvästeli kahdeksan kuukauden sisällä isänsä, siskonsa ja miehensä – avautuu nyt vuodesta, jolloin hän menetti lähes kaiken - Viihde - Ilta-Sanomat

Anna-Stina Nykänen hyvästeli kahdeksan kuukauden sisällä isänsä, siskonsa ja miehensä – avautuu nyt vuodesta, jolloin hän menetti lähes kaiken

Toimittaja Anna-Stina Nykäsen joulut muuttuivat vuodessa täysin.

Joulu oli aina ollut Anna-Stina Nykäsen perheessä iso prosessi. Viime joulusta Nykänen ei kuitenkaan muista mitään.­

19.12.2020 17:50

Viime joulusta Helsingin Sanomien toimittaja Anna-Stina Nykänen ei muista paljon mitään.

Kahdeksan kuukauden aikana häneltä oli kuollut kolme läheistä: isä, sisko ja oma mies.

Joulu oli ollut perheessä aina valtavan iso prosessi.

Joka vuosi Anna-Stina pakkasi 150 joululahjaa.

Hänen miehensä Heikki oli todellinen jouluihminen, paistoi itse joululaatikot puu-uunissa.

Aina aattoyönä Anna-Stina oli puhki joulutouhuista.

Viime jouluna kaikki oli toisin.

Lyhyessä ajassa oli tapahtunut hirveitä asioita.

Tammikuun 8. päivä viime vuonna Anna-Stina kertoi Facebookissa: ”Mun isä kuoli yöllä.”

Seuraavana päivänä hän kirjoitti: ”Nyt multa kuoli sisko, tänä iltana.”

Kevät ja kesä menivät sumussa.

Anna-Stina Nykänen oli aina pelännyt sitä, miten reagoisi kuolemaan.­

Elokuussa Anna-Stina ja hänen miehensä, Kauppalehti Option toimittaja Heikki Haapavaara ja heidän 18-vuotias poikansa Johannes lähtivät odotetulle lomamatkalle Thaimaahan ja Singaporeen.

Loman lopussa Anna-Stina kirjoitti päivityksen: ”Heikki on kuollut. Singaporesta lähtiessä, kun kone oli nousussa, hän sai sairauskohtauksen.”

Lentokone palasi takaisin.

Anna-Stina jäi Johanneksen kanssa Singaporeen vielä kahdeksi päiväksi järjestelemään asioita.

– Joulu meni sitten niin, että äitini oli leski, minä olin leski ja poikani ja minä olimme menettäneet isän.

– Onneksi Heikin aikuinen poika Kasper pyysi meidät kaikki viettämään joulua hänen perheensä kanssa.

Anna-Stina Nykänen oli pelännyt aina sitä, miten hän reagoisi kuolemaan. Isä oli hänelle ensimmäinen läheinen ihminen, joka kuoli.

– Heikin tytär oli kuollut 17-vuotiaana ennen kuin aloimme seurustella.

– Heikki oli oikeassa, etten ymmärtänyt, miltä läheisen kuolema tuntuu ennen kuin tilanne tuli kohdalle.

Vaikka isä oli jo 85-vuotias, hänen kuolemansa oli yllätys. Raju flunssa vei hänet sairaalaan.

Kahden päivän kuluttua isän sydän pysähtyi.

Aluksi Anna-Stina ei tuntenut mitään. Sitten hänen toimintakykynsä meni.

– Itkin huutoitkua, samanlaista kuin näyttelijät elokuvissa, Anna-Stina Nykänen kertoo.

Anna-Stina uskoo, että itku kumpusi syyllisyydestä. Isän ja tyttären välille jäi puhumattomia asioita.

– Isä jätti äitini viisikymppisenä ja oli kymmenen vuotta toisen naisen kanssa naimisissa.

– Se on vaihe, jota en ole antanut anteeksi.

Isän hautajaiset olivat Anna-Stinalle hirveän tärkeät. Siinä näki ihmisen koko elämän.

Oli helppo päästä irti kiukusta.

Kun isä oli kuollut, Anna-Stina puhui seuraavana päivänä siskonsa kanssa puhelimessa perunkirjoituksista. Anna-Stina oli tullut äitinsä luokse Kuopioon.

He katsoivat äidin kanssa televisiota, kun puhelin soi taas parin tunnin kuluttua.

”Nyt meni mutsi”, siskon poika kertoi.

Siskolla oli parantumaton lihassairaus ALS.

Viimeisenä iltanaan hän oli istahtanut keinutuoliin, niin kuin hänellä oli tapana. Sisko pärjäsi hetken ilman hengityslaitetta. Nytkin hän oli ottanut sen hetkeksi pois.

Jostain syystä hän ei ehtinyt painaa hälytysnappia.

– Siskoni oli ollut vaikeasti sairas pitkään. Olin luvannut, että jos ei muu auta, järjestän hänelle eutanasiamatkan.

– Uskon, että hän oli valmis lähtemään.

Enää Anna-Stina Nykänen ei säikähdä, kun ihmiset kertovat omista tunteistaan. –Ihmiset, joille on tapahtunut hirveitä, eivät säikähdä toisen surua.­

Anna-Stinan mielestä ihmiset ovat kuin pingviinit.

Kun pingviineille tapahtuu jotain kamalaa, koko yhteisö vetäytyy yhteen rykelmään ja kaikki töpöttelevät pienin askelin tiiviisti ihan lähelle toisiaan.

Näin hän kirjoitti kolumnissaan Hyvä terveys -lehdessä läheistensä kuoleman jälkeen.

”Olen ajatellut pingviinejä tänä vuonna, kun niin moni on läheltäni kuollut. --- On ollut kamalaa. Rumia hetkiä ja hätää, ihan paskaa ja helvettiä. Silti päällimmäisenä on ihmetys, hämmästys, kunnioitus ja kiitollisuus niitä pingviinihetkiä kohtaan, joissa etäisetkin ihmiset ovat tulleet lähelle.”

Anna-Stina on hämmästynyt saamastaan myötätunnon määrästä.

Koronakeväänä hän alkoi kirjoittaa Yksin kotona -kolumneja Helsingin Sanomiin. Niissä hän on kertonut, millaisia tuntemuksia poikkeustila on herättänyt ja mikä auttaa jaksamaan.

– Olen saanut hirveästi palautetta, että kiitos, kun olet puhunut näistä asioista. Yhteys on syntynyt.

Lukijat ovat lähettäneet valokuvia kauniista maisemista. Joku oli askarrellut kohottaakseen Anna-Stinan mielialaa.

– Kaikki huipentui pääsiäiseen, kun lukijaperhe ehdotti, että he voisivat tuoda minulle pääsiäisaterian, kun olen yksin kotona.

– He toivat monta ruokalajia, peuranfilettä, pashaa ja risottoa – ja pyysivät anteeksi, että lähti vähän lapasesta.

Enää Anna-Stina ei säikähdä, kun ihmiset kertovat omista tunteistaan. Hän on nähnyt miehensä kuolinkamppailun. Sen jälkeen hän ei pelkää mitään.

– Joku on tullut sanomaan minulle uimahallin pukuhuoneessa, että hänellä on kuollut lapsi ja sitä seurasi avioero. Tällainen keskustelu voidaan käydä alasti pukuhuoneessa tuntemattoman kanssa.

– Ihmiset, joille on tapahtunut hirveitä, eivät säikähdä toisen surua. Silloin on järkähtämätön ja peloton, maadoittaa omalla olemuksellaan.

Alussa itku oli herkässä. Surun keskellä Anna-Stina yllättyi siitä, kuinka hän osallistui töissä huulenheittoon ja kertoi härskejä juttuja itsekin.

– Samalla tajusin, että ihmisen mielessä voi olla useita rinnakkaisia kaistoja. Ihminen voi olla samaan aikaan sekä iloinen että surullinen. Ilo ja suru kulkevat käsi kädessä.

Nykänen kertoo surun keskellä ymmärtäneens, miten ihminen voi olla samaan aikaan sekä iloinen että surullinen. Tunteet kulkevat yhdessä.­

Keväällä iski koronapandemia.

Aivan kuin elämässä ei olisi tapahtunut jo tarpeeksi.

Aluksi etätyöpakko oli Anna-Stinalle hirveä järkytys.

Heikin kuoleman jälkeen hän oli muuttanut Porvoosta Helsinkiin.

Yhtäkkiä hän asui yksin.

Ainoa lapsi oli armeijassa.

– En ollut sinut yksin asumisen kanssa.

Työkaverit olivat olleet Anna-Stinalle kuin perhe. Osan hän oli tuntenut 30 vuotta. Sitten hän joutui heistäkin eroon.

– Minulla ei ollut ympärillä mitään. Olisin joutunut paniikkiin ja pakokauhuun, jos ei olisi ollut työtä jäljellä.

Yksin kotona -kolumneissaan Anna-Stina Nykänen käsitteli niitä tunteita ja pelkoja, joita hänellä koronakeväänä oli. Hän kirjoitti joka päivä. Kirjoittaminen piti pystyssä.

– Osoitin itselleni, että minulla on voimavaroja. En ole heikoilla, vaikka olen yksin.

Nyt kolumneista on ilmestynyt kirja Yksin kotona (Into).

Joka päivä Anna-Stina katsoo kaukaisuuteen, kohti horisonttia. Kaukaisuuteen katsominen luo suhteellisuudentajua.

– Maailma on isompi, on olemassa joku kaukaisuus, mitä kohti mennään.

– Tulevaisuus on niin iso, että sitä ei meidän muurahaisten murheet muuta. Se luo turvallisuutta ja toivoa.

”Ihastellaan hetki maisemaa”, Heikki sanoi ystäväperheen luona Singaporessa pari tuntia ennen lentokoneen lähtöä elokuussa 2019.

Kun lentokone nousi ilmaan, Johannes sanoi: äiti, iskällä on jotain.

Heikki kouristeli tuolissa.

Anna-Stina alkoi huutaa englanniksi apua.

Kukaan ei tullut.

Sitten ympärillä istuvat ihmiset alkoivat huutaa.

Ensimmäiseksi apuun tuli ranskalainen sairaanhoitaja.

Yhdessä huudettiin apuun vahvoja miehiä, sellaisia, jotka kantaisivat Heikin henkilökunnan käytävälle.

Lento joutui kääntymään takaisin Singaporeen.

– Heikki kuoli siinä, kun me istuimme Johanneksen kanssa vierellä.

– Paitsi että näimme kuolinkouristukset, jouduimme olemaan lentokoneessa kaksi tuntia ruumiin kanssa.

Singaporessa lentokoneeseen tulivat lääkäri ja poliisit. Ketään ei päästetty pois ennen kuin ruumis oli viety.

Heikkiä tutkinut lääkäri ei puhunut Anna-Stinalle ja Johannekselle mitään.

Yhtäkkiä lääkäri sanoi ”blanket”. Heikin päälle alettiin vetää peittoa.

Anna-Stina kysyi, mitä te teette. Henkilökunta vain tuijotti ja poistui.

– Meni hetki ja matkustamosta tuli se ranskalainen sairaanhoitaja, otti minun käteni ja Heikin käden. Tajusin, että kuollutta voi koskettaa ja pitää kädestä.

– Otin peiton pois Heikin kasvoilta, istuin lentokoneen lattialle ja aloin laulaa.

Ruislinnun laulu korvissani, tähkäpäiden päällä täysikuu, hän lauloi.

Paluumatka Singaporesta oli kauhea. Tuntui aivan kuin ajaisi samaa kolarireittiä.

– Töistä kysyttiin, auttaisiko, jos joku tulisi hakemaan meitä Singaporesta. Sitä en unohda koskaan.

Heikin hautajaisissa Porvoon tuomiokirkossa oli paljon ihmisiä.

Elokuussa Thaimaassa he olivat tavanneet Heikin vaatturin.

Hän ilmoitti, että haluaa tehdä Heikille arkkuun viimeisen puvun.

Heikki oli pukumies, mutta ei viihtynyt nappaskengissä. Hänelle puettiin arkkuun Anna-Stinan kutomat sukat.

Muusikkoystävä valitsi kirkkoon musiikin, urkuri soitti kirkossa A Whiter shade of pale -kappaleen, tärkeän nuoruusvuosilta.

Lukemista piti olla. Arkkuun laitettiin mukaan Monte Criston kreivi.

– Mieleen nousee aivan hirveästi rakkautta ja positiivisia asioita.

– Kun Heikkiä elvytettiin lentokoneessa, huusin: Heikki tule takaisin, me rakastetaan sua.

Heikki oli hyvin tunteellinen ja leikkisä ihminen. Hän rakasti romanttisia elokuvia.

Heikki itki aina, kun he katsoivat Linnan juhlia ja sotaveteraanit kättelivät. Hän saattoi pitää monologeja koiralle.

Kotona oli aina tuoreita kukkia ja ruokapöydässä paloivat kynttilät. Se tapa on jäänyt.

– On pitänyt käydä läpi huonojakin asioita. Heikki oli poikkeuksellisen monipuolinen ihminen, mutta ehdottomasti myös tilaa vievä.

– Kaipuuvaiheessa muistaa hirveästi hyviä asioita, mutta ei ole pakko pitää kiiltokuvaa yllä.

Anna-Stina on miettinyt, mitä hän jatkossa haluaa. Kun he muuttivat yhteen, hän ei tuonut Heikin omakotitaloon omia kalusteitaan. Hän eli hirveästi miehen ehdoilla. Miksi se meni sillä lailla?

– Miksi en sanonut, että haluan kirkkaanvihreän sohvan. Vai eikö se ollut minulle tärkeää?

Anna-Stina Nykänen ja Heikki Haapavaara Suuri Journalistipalkinto -gaalassa maaliskuussa 2014.­

Heikin kuoleman jälkeen Porvoon-kodista tuli ajolähtö. Vanhasta omakotitalosta hajosivat yllättäen putket.

– Jouduimme paiskaamaan tavarat mustiin jätesäkkeihin.

Yllättävän paljon tunteisiin vaikutti, että Anna-Stina ja Heikki eivät olleet naimisissa.

– Heikki kosi minua jatkuvasti. Esitin itsenäistä ja boheemia, että minähän en mene naimisiin.

– Hän jopa sanoi, että jos kuolen, saisit jäädä tähän taloon. Sanoin, että minä en tähän jää. Lähden maailmalle!

Kun se päivä tuli, iski paniikki.

Sitten tuli tunne, että kyllä me pärjätään.

Kun tapahtuu kauheita, monista asioista tulee sen jälkeen yhdentekeviä. Se selkeyttää elämää, kun tietää omat vahvuutensa

– Hirveän paljon vähemmän pelkään, koska on tapahtunut jo pahin.

– Kun joutuu olemaan vieressä, kun joku kuolee, tulee tietoisuus, että on elossa. Kuolema ei ole enää painajaisen kauhukuva vaan tilanne, jossa olen ollut.

Nyt Anna-Stina tajuaa paremmin, mitä tarkoittaa, kun omaiselle sanotaan: voimia tai osanottoni.

– Kun puhutaan suremisesta, ei puhuta tarpeeksi, miten fyysistä sureminen on. Se on fyysisesti rasittavaa. Siksi ymmärrän, että sanotaan voimia.

Ihmisten välittämisen määrä on mykistänyt. Se on ollut Anna-Stinasta hienoa.

Missään nimessä ei tarvitse ajatella, että selviäisi kaikesta yksin. Apua pitää osata pyytää.

– Jos kukaan ei ajattelisi meitä, olisin kaivon pohjalla.

Anna-Stina katsoo joka päivä kaukaisuuteen, kohti horisonttia. Se luo suhteellisuudentajua.­

Kaikista kolmesta kuolemasta Heikin kuolema on ollut traumaattisin.

Hän oli Anna-Stinan pojan isä.

– Hän hallitsi arkeani ja elämäntapaani melkein 20 vuotta.

Heikin kuoleman vuosipäivän Anna-Stina ja Johannes viettivät kahdestaan.

– Olen nyt löytänyt sen, missä olin ennen tätä perhettä, mutta muuttunut paljon pelottomammaksi.

–  Elän tietyssä mielessä voimakkaammin jokaisen päivän ja tunnistan mitä haluan. Minua on turha yrittää vedättää tai pelotella.

Enää hän ei ole sama ihminen kuin ennen. On iso asia miettiä, miten elän loppu­elämäni.

– En ollenkaan ajattele, että olen selvinnyt. Olen ihan kesken vielä, mutta minulle on tapahtunut myös ihania asioita.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?