Virolainen Veiko joutui armeijan upseerin pahoinpitelemäksi ja loikkasi Suomeen – luuli paenneensa satumaahan, kunnes totuus valkeni karulla tavalla - Viihde - Ilta-Sanomat

Virolainen Veiko joutui armeijan upseerin pahoinpitelemäksi ja loikkasi Suomeen – luuli paenneensa satumaahan, kunnes totuus valkeni karulla tavalla

Virolaisohjaaja Veiko Õunpuu haki Suomesta poliittista turvapaikkaa vuonna 1990. Suomenlahden toisella puolella häntä odotti karu todellisuus.

Veiko Öunpuu Tallinnassa Virossa 4. marraskuuta 2020.­

16.11.2020 7:07

Perjantaina ensi-iltansa sai virolaisohjaaja Veiko Õunpuun Viimeiset. Visuaalisesti voimakkaasta elokuvataiteestaan ja äkkivääristä henkilöhahmoistaan tunnetun ohjaajan pieneen kaivosyhteisöön sijoittuva uutuusteos on yhdistelmä rujoa rakkaustarinaa, mustaa huumoria ja myyttisen lännenelokuvan teemoja.

Suomalaisesta näkövinkkelistä elokuvasta tekee mielenkiintoisen se, että Viimeiset on kuvattu Lapin erämaamaisemissa ja sitä tähdittävät suomalaisnäyttelijät. Elokuvan pääosissa nähdään Tommi Korpela ja Laura Birn.

Mikään sattuma Suomen valikoituminen kuvauspaikaksi ei ollut.

Ohjaaja Õunpuun kompleksinen suhde Suomeen juontaa kolmenkymmenen vuoden taakse, 1990-luvun alun tapahtumiin. Tuolloin tuleva huippuohjaaja haki poliittista turvapaikkaa Suomesta.

Miten tähän päädyttiin?

Veiko Öunpuu pakeni Suomeen ollessaan 18-vuotias.­

Neuvostoliitto miehitti Viron toisen maailmansodan alussa, ja elokuusta 1940 lähtien maa oli ollut yksi neuvostotasavalloista.

1980-luvun lopulle tultaessa suurvalta nitisi jo liitoksissaan. Talous oli raunioina ja kauppojen hyllyt ammottivat tyhjyyttään. Kaikesta oli pulaa. Samaan aikaan virolaisten keskuudessa haaveet maan itsenäisyyden palauttamisesta yltyivät.

Vapaasta Virosta haaveili myös tallinnalainen teinipoika Veiko Õunpuu, joka pakeni ystäviensä kanssa ulkona odottavaa todellisuutta musiikin maailmaan. Õunpuu soitti useassa bändissä ja kulutti aikansa raskasta rockia kuunnellen.

Se oli hänen oma kuplansa, turvapaikkansa.

Õunpuun lempiyhtyeiden joukossa oli myös lukuisia suomalaisyhtyeitä. Õunpuun kasettimankassa pyörivät ahkerasti muun muassa Sielun veljien, Peer Güntin ja Juice Leskisen levyt. Aivan erityisesti hän oli innostunut keravalaisen thrash metal -yhtye Stonen musiikista.

Öunpuun elokuva Viimeiset on valittu Viron edustajaksi parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar-kisassa.­

Õunpuu tunsi, ettei neuvostoyhteiskunnalla ollut hänen kaltaisilleen mitään tarjottavaa. Eikä hän myöskään piilotellut tunteitaan. Kun Õunpuu ilmoitti kutsunnoissa, että kieltäytyisi astumasta armeijan palvelukseen, löi sotilasupseeri häneltä ilmat pihalle.

– Sain muutenkin aina turpiini pelkästään sen vuoksi, että minulla oli pitkät hiukset, Õunpuu muistelee Ilta-Sanomille.

Kutsunnoissa koettu pahoinpitely oli silti piste.

Õunpuu päätti paeta maasta. Hän hankki itselleen monen välikäden kautta kutsun Suomeen. Sellainen tarvittiin, jotta pääsi hakemaan viisumin Suomen suurlähetystöstä ja pystyi lähtemään matkalle Suomenlahden yli Helsinkiin.

Õunpuu astui laivaan kesän 1990 lopulla.

Hän oli vasta 18-vuotias. Kevään tuore ylioppilas.

Neuvosto-Virossa kasvaneen Õunpuun silmissä Suomi vaikutti täydelliseltä kohteelta. Televisio-ohjelmissa Suomi vaikutti aina rikkaalta ja hyvinvoivalta yhteiskunnalta. Tätä epätodelliselta vaikuttavaa yltäkylläisyyttä hän oli tuijottanut ihaillen koko nuoruutensa ajan.

– Suomi oli meille luvattu maa. Erityisesti levykaupat tekivät minuun suuren vaikutuksen. Lähes itkin nähdessäni ne, Õunpuu kertoo.

Niihin hän oli päässyt tutustumaan muutamaa vuotta aikaisemmin, 1980-luvun puolivälissä tehdyn luokkaretken yhteydessä. Tällaiseen satumaahan Õunpuu odotti myös pakomatkansa päätteeksi saapuvansa.

Viimeiset-elokuvan pääosissa nähdään Laura Birn ja Tommi Korpela.­

Suomessa todellisuus iski kuitenkin päin naamaa.

Lokoisan elämän sijaan Õunpuu päätyi maaseudulle nastoittamaan hengenpitimikseen ralliautojen renkaita. Liimankäryinen työ oli raskasta ja masentavaa. Yönsä Õunpuu vietti asuntovaunussa teollisuuslaitoksen kupeessa.

Missä kaikki tämä tarkkaan ottaen tapahtui? Sitä Õunpuu ei enää muista. Kolmessakymmenessä vuodessa muistikuvat ovat haalistuneet.

Seuraavan siirtonsa Õunpuu muistaa silti kristallin kirkkaasti. Hän matkusti takaisin Helsinkiin ja marssi poliisilaitokselle anoakseen poliittista turvapaikkaa. Tämän hän teki erityisesti lykätäkseen paluutaan kotimaahansa.

– Tiesin, että vastaus olisi kielteinen. Mutta tiesin prosessin myös kestävän kauan, joten toivoin, että asiat muuttuisivat Virossa sillä aikaa.

Õunpuu oli oikeassa. Poliisilaitokselta hänet lähetettiin Tampereelle, josta Õunpuu usean muun virolaisen kanssa kuljetettiin tyhjään leirikeskukseen jonnekin Hauhon lähelle. Paikka muistutti Õunpuu mielestä pioneerileiriä.

Siellä hän asui aina siihen asti, kunnes Viro julistautui uudelleen itsenäiseksi 20. elokuuta 1991.

Õunpuu pääsi palaamaan kotiinsa.

Veiko Öunpuu Tallinnassa Virossa 4. marraskuuta 2020.­

Miten nuoruuden kokemukset ovat näkyneet hänen elokuvissaan? Sitä Õunpuu ei osaa sanoa. Hän kuitenkin arvioi, että pettymys vallalla ollutta, sortoon perustunutta yhteiskuntajärjestelmää kohtaan on saanut hänet katsomaan elämää ivallisen huumorin kautta.

Õunpuu sanoo olevansa sielultaan anarkisti.

– Mutta voidakseni ylipäätään toimia, minun on uskottava ihmisen luontaiseen hyvyyteen. Ajattelen, että ihmiset ovat outoja ja hauskoja olentoja, täynnä ristiriitoja ja omahyväisyyttä, mutta myös suurta kauneutta.

Tällaisen ihmiskuvan esittelee myös hänen järjestyksessä kuudes elokuvansa Viimeiset. Vuoroin vakava ja kaurismäkeläisen koominen tarina on kerännyt laajalti kiitosta, ja se on valittu Viron edustajaksi parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar-kisassa.

Elokuvan menestysmahdollisuuksiin Õunpuu suhtautuu pessimistisesti.

– Täysi nolla, hän sanoo.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?