Hannu Karpo puolusti vähäosaisia ja heikkoja televisiossa – kertoo nyt pitkän uransa hurjimmista hetkistä: ”Juoksin kirvesmamma perässäni ympäri Tapanilaa” - Viihde - Ilta-Sanomat

Hannu Karpo puolusti vähäosaisia ja heikkoja televisiossa – kertoo nyt pitkän uransa hurjimmista hetkistä: ”Juoksin kirvesmamma perässäni ympäri Tapanilaa”

Hannu Karpo veti sosiaalipäällikköä turpaan, kun tämä ei päästänyt kuvaamaan Typpi Oy:n räjähtänyttä tehdasta. Räjähtänyt aine oli samaa kuin elokuun alussa Beirutissa.

19.9.2020 7:57

”Pornososialisti”, kuvailee kansanmies. Puolivenäläinen pornososialisti.

Isoisä Karpushkin siirsi perheensä Ylösnousemuksen kylästä Moskovan takaa Suomeen, kun perheeltä paloi talo toistamiseen ja lapsi kuoli. Joensuu, pian kauppiaiksi Mikkeliin, leipomo ja jäätelötehdas.

Nimi lyheni. Karpoff, sitten sotilassoittaja-isä uhrasi äffät. Se olisi Karpo, jolla olisi aikanaan asiaa.

Hannu Karposta, 78, tehty dokumenttielokuva Karpo saa ensi-iltansa alkavalla viikolla. Nimi on paras mahdollinen, miehelle ja dokumentille. Lyhyt, K kuten kova, keskellä R niin kuin röyhkeä. Karpo oli tarvittaessa kova ja röyhkeä. Kielto oli kehotus.

Sosiaaliporno on se sana, jota kansanmies etsi. Sillä Karpoa mätkittiin, kun tv-reportaasit kiukuttivat herroja. Sosiaalierotiikkaa ei hoksattu vaatia.

Tappouhkaus oli toinen journalismikritiikin muoto.

– Ne olivat yleensä liikemiehiä, joiden bisneksiä olin haitannut. Yksi autoliikkeen johtaja etsi palkkatappajaa, soitin ja kysyin, oletko mies vai hiiri, täällä puhuu tapettu, tavataan, kun tulen Tampereelle, Karpo muistelee.

– Hän oli ihan hyvä tyyppi, kun tutustuttiin.

1984

Pornon terapeuttista arvoa ei vielä tuohon aikaan tunnustettu. Simo Salminen lauloi Pornolaulussa ”Ronskisti vaan tätä ruokotonta aikaa”. Karpon noustessa sosiaalisilla reportaaseillaan tv-tähdeksi elämänmeno oli vielä kohtuullisen ruokotonta. Sodista ei ollut pitkä aika, viina virtasi, miehet kierivät, naiset litistyivät ja isokenkäiset harrastivat samaa konttoriolosuhteissa.

Karpon piilokamera tallensi karua kuvastoa pimeän viinan ja maksetun rakkauden myynnistä Malmilla ja Mosabackassa.

Kerran Karpo vaani puukioskin sisällä. Kun käry kävi, uhoava viinakauppias liimasi ikkunansa täyteen viisisatasia, mutta vaimonsa lähti kirveen kanssa kioskille.

– Juoksin kirvesmamma perässäni ympäri Tapanilaa. Viinakauppias lohdutti, että sellainen se on kotonakin, Karpo nauraa.

2000

Kansankomedia ja inhorealismi vuorottelivat. Ikävä episodi oli kostoraiskaus, kun eräs viinakauppias epäili naapurissa toimineen kollegaperheen käräyttäneen hänet Karpolle haitatakseen liiketoimintaa.

Paljon, paljon myöhemmin Karpo löysi itsensä erään viikkolehden räpsykuvasta ostamassa muka päihtyneenä olutta.

– No, kuitissa oli vain iltapäivälehti ja kokis, Karpo hörähtää.

Kun Karpo selostaa reportaasia Kemin yöstä, kerronta muistuttaa hykerryttävästi David Attenboroughia kuvailemassa villieläinten saapumista öiselle juomapaikalle.

– Se vaati persettä, Karpo tiivistää. Itseään hän nimittelee ”jyrsäksi”.

Hän jyräsi, niin omassa toimituksessaan kuin ulkona kentällä. ”Hyvä hyville, paha pahoille”, eräs dokumenttiin haastateltu sanoo.

1965

Työpäivät olivat 16-tuntisia ja 7-päiväisiä. Ensimmäinen sydäninfarkti tuli vuonna 1969. Myöhemmin sydämen toinen puolisko irtisanoi itsensä.

Väinö Linnalla ja Hannu Karpolla on muutakin yhteistä kuin nimissä yhtä paljon kirjaimia. Jo dokumentin ensimmäiset sanat ”oikeustaju”, ”mielivalta” ja ”herrat” vievät Linnan maailmaan. Täällä Pohjantähden alla huikeita kohtauksia on Laurilan torppariperheen häätö, jota saapuu nimismiehen harmiksi seuraamaan Kansan Lehden reportteri, jolla on ”valokuvauskonekin”.

”Aiotte tietysti kirjoittaa tästä viranomaisia halventavan kirjoituksen”, Linnan nimismies kiukuttelee.

Dokumentissa pankinjohtaja ja nimismies tulevat 1990-luvun alun lamavuosina häätämään ylivelkaantunutta pohjoissavolaista pienviljelystilan emäntää. Karpo kieltäytyy poistumasta, vaikka käsketään.

Oltiin Savossa, Itä-Suomessa, eikä sattumalta.

– Eniten ongelmia löytyi aina sieltä, missä on eniten kivisiä peltoja. Sirkat soittelivat kesällä, talvisin kuoltiin nälkään, Karpo sanoo.

Linnan ja Karpon eetos on sama, samoin tyylilaji: ei niin suurta tragiikkaa, ettei ripausta komiikkaa, arjen hirtehisyyttä.

Kuten reportaasi kolmen eri syntymäajan loukkuun jääneestä miehestä. Tai kaveri, jonka amputoitujen ja jäljelle jääneiden varpaiden määrä ei täsmännyt biologiankirjojen kanssa.

Tai Niilo Tarvajärven Laatikkoleikkiä katsoneen mummon mökin tuhonnut kuorma-autoilija, joka kertoo Karpolle oppineensa törmäyksestä, ettei humalassa pidä lähteä ajamaan ilman etuautoa, joka varmistaa reittiä.

– Minulla oli hyviä tuttuja poliisien kenttätasolla, Karpo paljastaa, miten pääsi tekemään vaikeita haastatteluja.

2020

Linnan tavoin Karpo nosti esiin vähäosaisia ja kolhittuja ja sai herrat hikoilemaan, ei työnteosta, vaan selittelyn ja vastuunpakoilun raskaudesta. Sama Pohjantähti valaisi työskentelyä. Käytännössä enemmän Karpon, joka saattoi kameroineen viettää yön orapihlajapensaassa.

Kun Linnan luomiskyky ehtyi 1962, viestikapula siirtyi Karpolle eikä pysynyt pitkään näkymättömänä. Karpo teki komean uran reportterina Yleisradiossa 1961-1981 ja MTV:ssä 1983-2007 ja syrjähypyn Seuran päätoimittajaksi.

Kansanmiesten puolustaja Helsingin kantakaupungin kasvatista tuli vähitellen. Alku ei viitannut siihen. Krunikan teinit nauttivat höyryjunilla asemalle saapuneiden ”landepaukkujen” säikäyttelystä.

Landepaukuilla oli usein karvalakki. Siitä tuli Karpon brändi. Tosin hän käytti sitä vain muutaman vuoden. Mieliin se jäi, koska Karpolla on asiaa paistatteli silloin suosionsa keskipäivässä reilusti yli miljoonan katsojaluvuilla.

Sitten oravat söivät lakin, joka oli tehty sudesta. Kravatteja Karpo ei käytä. Se oli yksi syy, miksi tarjottu työ Suomen Kuvalehden päätoimittajana ei kiinnostanut.

Toimittajana Karpo debytoi tekemällä kiertohaastatteluita, katugallupeja. Tämän päivän toimittajat eivät niitä arvosta. Lajityypin Suomeen tuoneesta Karposta kehittyi mestari saamaan ihmiset puhumaan.

– Opin näkemään heti naamasta, jutteleeko vai ei.

Karpo selosti Kekkosen valtiovierailuita, kunnes tämä kyllästyi reportaaseissa pilkottaneeseen ”kunnioituksen puutteeseen”.

– Inhoan pokkurointia. Pariisista lähetin eräälle tytölle kortin tekstillä ”Tapasimme Urkin kanssa pöydän alla. Meni ihan hyvin”, Karpo kertoo.

Ilta suurlähettilään residenssissä oli ollut Kekkosen määräyksestä kostea. Myöhemmin Karpon ja Kekkosen urat sivusivat etäämpää. Kansalainen saattoi vaatia Karpoa tekemään juttua, kun kylällä ei ollut tietä, mutta kun Karpo olisi ehtinyt paikalle, Kekkonen oli jo järjestänyt tien.

2020

Beirutin satamassa räjähti elokuun alussa ammoniumnitraatti. Suomessa sama oli koettu 9. tammikuuta 1963 Typpi Oy:n Oulun tehtaalla. 10 kuoli. Dokumentissa Karpo mainitsee ”lyöneensä turpaan” tehtaan virkailijaa, joka yritti estää kuvausryhmää pääsemästä onnettomuuspaikalle.

Siis oikeasti turpaan?

– Kyllä, tanakasti eturaivoon, Karpo vahvistaa.

– Se oli sosiaalipäällikkö. Siitähän olisi noussut kaamea poru, mutta kävi niin onnellisesti, että siihen tuli nainen maha pystyssä...

Ehkä kerromme tarinan ilman sitaatteja. Eli paikalle saapui raskaana ollut nainen, neljän lapsen äiti, joka etsi aviomiestään. Sosiaalipäällikkö esitti epäilyksen, että mies olisi ollut... no, ei olisi ollut töissä.

Sitten sosiaalipäällikkö oli osoittanut naiselle lapiota ja kehottanut itse kaivamaan. Puhkesi työmaakapina. Turpaanveto unohtui. Karpo löysi Typpi Oy:n kyynelehtivän vuorineuvoksen ja sai haastattelun.

Kotimatkalla Helsinkiin lentokoneen paineet katosivat Jyväskylän yllä ja lentäjä päätti liitää takaisin Ouluun, sammutetuin moottorein. Kotiin Karpo pääsi Ilta-Sanomia Ouluun tuoneen pienemmän koneen lastiruumassa.

Elettiin aikaa, kun lehdet olivat paperia, ja yksi tv-toimittaja rautaa.

Poika Sampo Karpo, 44, ei usko, että Karpo-formaatti istuisi nykyaikaan. Ainakin someraivo olisi hirmuinen. Sitä paitsi jokainen suomalainen kuvaa nykyisin kameralla ja joka toinen tuulilasikameralla.

Huippuvuosinaan Karpolla ei ollut muita kilpailijoita kuin itsensä. Ruohonjuurille asti yltäneessä epäkohtajournalismissa ei ollut tungosta.

– Hämmästyin, miten kovaa duunia isä teki 70-luvulla, Sampo sanoo. Isä-suhde oli mutkaton. Isä ei ollut koskaan kotona. Äiti Raita Karpo hoiti arjen.

Dokumentin on tuottanut Sampon puoliso Liisa Karpo ja ohjannut Ari Matikainen.

Sampo Karpo (vas.), tuottaja Liisa Karpo ja ohjaaja Ari Matikainen Karpo-elokuvan lehdistötilaisuudessa Helsingissä 16. syyskuuta.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?