Julkisuudesta kadonnut Hannu Lauri, 75, avautuu uutuuskirjassaan yksityiselämänsä kipeimmistä käänteistä: ”Niitä tekojani en tule koskaan hyväksymään” - Viihde - Ilta-Sanomat

Julkisuudesta kadonnut Hannu Lauri, 75, avautuu uutuuskirjassaan yksityiselämänsä kipeimmistä käänteistä: ”Niitä tekojani en tule koskaan hyväksymään”

Hannu Lauri kertoo yllätysmuistelmissaan huikeasta teatteriurastaan mutta myös elämänvaiheesta, joka vei hänet Lapinlahden sairaalaan.

Hannu Lauri kertoo muistelmissaan urastaan ja rankoistakin kokemuksistaan muun muassa mielisairaalassa.

15.8.2020 12:23

Hannu Lauri, 75, tunnetaan loistavana näyttelijänä, mutta henkilönä hänestä ei tiedetä juuri mitään. Vaikuttavan teatteriuransa aikana hän suostui antamaan vain aniharvoja haastatteluita.

Edessäni on yllätyskirja: Hannu Laurin muistelmat Toinen elämä. Näyttelijä on tehnyt kirjan omakustanteena, mikä sekin on yllättävää, sillä kyllä tämän teoksen luulisi kustantajien riman ylittävän.

– Minua ei tunneta, olen julkisuudesta kadonnut, Lauri kertoo kustantajien antamasta viestistä.

Muistelmiaan hän kirjoitti neljä vuotta. Hän sai kirjaansa varten Kulttuurirahaston Eminentia-apurahan.

– Ei se syntynyt niin kuin elokuvissa, Lauri naurahtaa.

Laurilla oli ”mentorina” kirjailija Torsti Lehtinen. Hän oli myös kahdesti Lehtisen kirjoituskurssilla Valamon luostarissa.

Kun Lauri sai painosta sata kappaletta muistelmiaan, hän mietti, kuka näitä muka haluaisi lukea. Varsin moni on halunnut. Kirja on saatavilla vain Vantaan Antikvariaatista, joka osti osan kirjoista.

– Voihan sitä aina painaa lisää, Lauri toteaa.

Lauri on näyttelijä, mutta on hän lahjakas kirjoittajakin. Hän kykenee myös kuvaamaan tarkasti uraansa pitämiensä esityspäiväkirjojen avulla.

”Pienestä pitäen olen kamppaillut tunneherkkyyteni kanssa. Tätä taistelua elämäni eri vaiheissa tässä kirjassani kuvaan”, Lauri kirjoittaa.

Hannu Lauri kirjoittaa asettaneensa näyttelijätyön kaiken muun edelle.

Näyttämöllä Hannu Lauria ei ole enää nähty. Mutta ei ole myöhäistä ottaa selvää, kuka hän oikein on.

Helsingissä syntynyt Lauri valmistui ensin rakennusinsinööriksi, vasta sen jälkeen hän meni teatterikouluun.

Teatterikoulussa opiskellessaan Laurista tuli myös aviomies. Hänen ensimmäinen vaimonsa, dramaturgi Marja Louhija, oli tuttu kouluajoilta. ”Urkujen räjähtäessä soimaan minut lävisti epäusko”, Lauri muistelee.

Ihan syystä sulhanen mietti, voisiko vain viikon takainen tapahtuma toistua. Hän oli tapaillut Marjan parhaan ystävän pikkusiskon kanssa.

”Häpesin ja inhosin itseäni, tehtyä ja tekemätöntä.”

Avioliitto päättyi 1975. Vuosia myöhemmin Lauri tunnusti ex-puolisolleen häitä edeltävän tekonsa. Sitä hän ei tiedä, saiko hän oikeasti anteeksi.

”Toisen ihmisen sanat, jotka lievittävät häpeääsi, voit kuulla, mutta hänen mielensä katkeruuden huutoja et”, Lauri kirjoittaa.

”Hannelen räiskyvä huumori yllätti minut usein”, Lauri kirjoittaa ex-puolisostaan Hannele Laurista, poikiensa äidistä, mutta heidän avioliittoaan hän ei ruodi.

Kertoo hän yhden hauskan tarinan: Hannele pyysi hakemaan kiireesti laukkunsa hoitajien huoneesta heidän esikoisensa synnyttyä. Saatuaan kassinsa Hannele kaivoi esille peilin ja alkoi kuvata, miten hirveältä hän näyttää.

”Sinä hetkenä huoleni haihtuivat ja tiesin kaiken olevan hyvin”, Lauri kirjoittaa huumorilla.

”Hannelen räiskyvä huumori yllätti minut usein”, Hannu Lauri kirjoittaa ex-puolisosta. Kuva Linnan juhlista 1992.

Ei Hannu Lauri ihan vieraantunut ole ollut teatterin ulkopuolisesta maailmasta. Esikoisensa sideharsovaippoja hän ei ainoastaan pessyt, hän myös silitti ja viikkasi.

Rivien välistä voi lukea, ettei Lauri ollut helppo puolisona, eikä muutenkaan. Läpi kirjan hän tuo esille myös virheitään, jotka joku muu olisi painanut unohduksiin.

Hannu Lauri aloitti Kansallisteatterin näyttelijänä 1971. Teatterikoulussa hän oli ollut Kalle Holmbergin hyvässä opissa. Silti hänen jalkansa vapisivat hallitsemattomasti ensimmäisessä pienessä roolissa.

Välillä hän oli virkavapaalla Jyväskylän kaupunginteatterissa, koska kihlattu Hannele oli siellä kiinnityksellä.

Laurin muistelmat ovat huikeaa luettavaa teatteria seuraaville ja alalla työskenteleville. Hän ei kultaa itseään vaan sanoo esimerkiksi: Näyttelin näyttelemistä.

Kerran Lauri vietti vapaailtaa tietämättömänä siitä, että hänen olisi pitänyt olla Kansallisteatterin Tukkijoella-näytelmässä. Kun järjestäjä sai hänet kiinni, hän hyppäsi taksiin ja riisui jo matkalla ylävartalonsa paljaaksi rooliaan varten.

”Taksikuski taisi vihdoin tajuta millaisen kahelin oli autoonsa saanut.”

Yleisöä viihdytettiin tanssittamalla tukkilaismusiikin tahdissa sen aikaa, kunnes Lauri saatiin paikalle. Kun Lauri saapui näyttämölle, Jussi Jurkka lisäsi ”Ka, Rättäri” -repliikkiinsä: ”Tulithan sentään!”

Hannu Lauri sai kirjallisen varoituksen – ja kuittailua mokastaan pitkään.

Läpimurron hän teki Caligulan pääroolissa. ”En enää esittänyt esittämistä vaan elin Caligulana.”

Helsingin Sanomien kriitikko Kirsikka Moring totesi Laurin ilmaisullisen voiman vievän hänet äärilaidoille.

Lauri ei selvinnyt rajusta roolistaan ilman fyysisiä ja psyykkisiä kärsimyksiä, se on kai taiteen hinta.

1981 Hannu Laurista tuli Turun kaupunginteatterin näyttelijä. Ylistetty hän oli sielläkin, joskus myös veemäinen. Orjatsalo-näytelmän harjoituksissa Lauri haukkui Kristiina Elstelän, joka yritti tuoda omia ajatuksiaan esille.

”Kärsimättömänä ja ylimielisenä en jaksanut kuunnella hänen selostustaan.”

Kristiina oli mennyt kulissivarastoon itkemään. Myöhemmin Lauri pyysi anteeksi. ”Kuinka omahyväinen ja ilkeä minusta oli tullut...”, hän miettii nyt.

Meni Lauriltakin kerran jalat alta. Hän putosi kesken näytöksen orkesterimonttuun, senttien päähän sähkösmirgelistä. Näytelmä jatkui, kunnes Juha Muje tajusi lattian nielaisseen kaverin.

Kun Muje kuulutti lääkäriä paikalle, yleisö alkoi nauraa: lääkärikuulutuksen kuviteltiin kuuluvan näytelmään. Lauri kannettiin lopulta aplodien säestyksellä ambulanssiin. Hän selvisi parin viikon sairauslomalla.

Turun ajoilta Hannu Lauri sai ikuisiksi ystävikseen muun muassa ohjaaja Jotaarkka Pennasen ja näyttelijä Kristiina Elstelän.

”Olen onnellinen, että he hyväksyivät minut virheistäni ja joskus jopa loukkaavista teoistani huolimatta”, hän kirjoittaa.

Yksityiselämässään Lauri kertoo tehneensä tuohon aikaan virheitä ymmärtämättä niiden seurauksia.

”Niitä tekojani en tule itse koskaan hyväksymään”, hän kirjoittaa.

Hannu Lauri aloitti 1983 Helsingin kaupunginteatterissa. Tuli taas isoja rooleja. Kun Lauri esitti Sartren Paholainen ja Taivaan isä -näytelmän pääroolin, hänen roolityötään kehuttiin teräväksi, älykkääksi ja karismaattiseksi.

Syksyllä 1989 Hannu Lauri aloitti Tampereen näyttelijäntyönlaitoksen professorina. Ulospäin kaikki vaikutti olevan hyvin, mutta kaikki ei todellakaan ollut hyvin.

Vaikuttavasti Lauri kuvaa henkisen romahduksensa keväällä 1990. Häntä hoidettiin ensin yksityissairaalassa, josta hän pääsi karkaamaan.

Seuraavaksi Lauri viedään ambulanssilla Lapinlahden sairaalaan. ”Turvavaljaisiin sidottuna aavistan, että mikään ei suju toivomallani tavalla”, hän kuvailee.

”Yritän hakata ikkunan rikki kasettikameralla. Panssarilasi ei kuitenkaan suostu antamaan periksi. Olen vankina. Itseltänikö?”, Lauri kuvaa elämäänsä suljetulla osastolla.

Ikkunasta Lauri seuraa keväisen luonnon heräämistä.

”Tunnen itseni jotenkin ehjemmäksi ja luulen löytäväni mielestäni todellisuuteen nojautuvia muotoja. Alan viihtyä osastolla. Ruoka on minusta hyvää, maistuvaa.”

Kun hänet päästetään Lapinlahden puistoon kävelemään, hän ystävystyy kahden ikäisensä miehen kanssa. Toinen on loppuun palanut insinööri, toinen on poliisi.

”Elämä on koskettanut meitä kaikkia rujolla tavalla. Se on ollut meille kaikille erilainen, mutta samalla niin samanlainen.”

Matti Kassilan elokuvassa Jäähyväiset presidentille 1987 Hannu Lauri teki vahvan roolin murhaajana. Siitä hän sai Jussi-palkinnon.

Kun Lauri siirretään avo-osastolle, hän saa luvan käydä Ystävät, toverit -elokuvan kuvauksissa Lapissa. Elokuvarooliin suostumistaan hän pitää virheenä, sillä paineita oli tarpeeksi professorin virassa.

Avo-osastolla Lauri ei puhu muiden kanssa – ja ruokakin maistuu pahalta. Hetken hän kaipaa suljetun osaston turvallisuuteen.

”Edessä on vain todellisuuden pelottava kohtaaminen”, hän kirjoittaa.

Kuvaus Lapinlahden sairaalasta on viiltävän hyvä. Laurin muistojen tarkkuus selittyy sillä, että ohjaajaystävä Jotaarkka Pennanen toi sairaalaan tietokoneen.

Hannu Lauri oli hoidettavana Lapinlahden sairaalassa 31.3.–9.5.1990. Hän kertoo päässeensä nopeasti hoitoon, koska vaimo Hannele Lauri oli pyytänyt Kalle Holmbergin apua hoidon järjestämisessä.

”En tietenkään tiennyt mistään tämän kaltaisesta huolenpidosta tuolloin vielä mitään.”

Laurin sairaus diagnosoitiin psykoottistasoiseksi romahdukseksi. Hänen hoitoaan jatkettiin psykiatrikäynneillä.

Kotiuduttuaan Lauri lähti näyttelijäkaverinsa kanssa kuntoutumaan Lappiin. Hieno on kuvaus miesten koskimelonnasta, siinä ei itseään ehtinyt ajatella.

Lauri sairastui ollessaan Tampereen Näyttelijäntyönlaitoksen professorina. Kun hän vasta opetteli opettamista, hänen piti vastata myös yliopiston hierarkkisista toimintamalleista, taloudesta sekä opettajien ja oppilaiden valinnoista.

”Yritän olla jotakin sellaista, jota en todellakaan ole”, Lauri muistelee valmistautumistaan virkaanastujaisluentoonsa maaliskuussa 1990.

Hän mokaa tietokoneensa kanssa ja luentokirjoitus katoaa. Kotonaan hän ajaa perheensä ulos saadakseen aikaan uuden tekstin. Seuraa unettomia öitä.

Kun Lauri kertoo tiedekunnan dekaanille, ettei ole saanut luentoa aikaan, tapahtuu romahdus. Alkaa kylmä kyyti, jolla onneksi oli päätepiste.

Työhönsä hän palasi seuraavana syksynä. Laurin myöhästyneen virkaanastujaisesitelmän nimi oli Kontrolloidut tunteet. Hän oli professorin virassaan neljä vuotta.

Syksyllä 1993 Lauri palasi Helsingin Kaupunginteatteriin. Hänen avioliittonsa päättyi 1994.

”Kokemamme myrskyt ja karikot, jotka aikanaan vahvistivat uskoani liittomme kestävyyteen, muuttuivat silloin lopullisesti harhakuviksi”, hän kirjoittaa avioerostaan.

Kun Hannu Lauri näytteli Voiton päivä -näytelmän Voiton roolin, hänen tytärtään näytteli ex-vaimo.

”Yhteisissä kohtauksissamme revityn rakkauden vielä arpeutumattomat haavat roikkuivat äänettöminä kuin mustat lepakot näyttämön katossa.”

Kokemus oli Laurille niin raskas, ettei hän halunnut sen toistuvan. Jännitteet vaikuttavat myös koko työryhmään.

Kun ohjaaja Oleg Tabakov halusi Hannu Laurin Mekaaninen piano -näytelmään, hän pyysi vapautusta työstä, sillä hän olisi joutunut näyttelemään rakastavaisia ex-puolisonsa kanssa.

Muistelmissaan Lauri kertoo, että hänen elämäänsä tuli nainen, joka vei pois ”tyhjyyden harmaalta kankaalta”.

Avoimesti Hannu Lauri kertoo myös epävarmuudesta, jota hän on tuntenut näyttelijänä. Syyt ovat olleet monenlaisia. Anna-Elina Lyytikäisen ohjattavana Arvoituksellisia muunnelmia -näytelmässä hän koki, ettei mikään kelvannut ohjaajalle.

”Seisoin näyttämöllä avuttomana saamassa jatkuvia iskuja vyön alle”, Lauri muistelee harjoitusaikaa.

2003 Hannu Lauri esitti Helsingin kaupunginteatterissa toisen pääroolin Hertta ja Olavi -näytelmässä. Ylistystä tuli taas. Seuraavaksi hänelle tarjottiin Hitlerin sateenvarjossa vain pientä roolia, minkä hän otti loukkauksena.

Laurin mukaan teatterinjohtaja Asko Sarkola suhtautui häneen välinpitämättömän kylmästi sen jälkeen, kun hän oli vastustanut roolia, johon ei liittynyt minkäänlaista haasteellisuutta.

Kun Lauri vieraili Kom-teatterissa, hän pääsi näyttelemään Kohtauksia eräästä avioliitosta -näytelmässä loistavan kollegansa Marja Packalenin kanssa. Virkavapaan hän sai helpolla kiristyneessä tunnelmassa.

Viimeinen rooli Laurilla oli Helsingin kaupunginteatterissa Ilpo Tuomarilan näytelmässä Beljakovin talvi, jossa hän nautti Antti Litjan vastanäyttelijänä olemisesta.

Jaakko Pakkasvirran 1981 ohjaama Pedon merkki perustuu Olavi Paavolaisen Synkkään yksinpuheluun. Hannu Lauri esitti Paavolaista, vieressä Esko Salminen.

Tammikuussa 2010 Hannu Lauri nousi Helsingin kaupunginteatterin kevätkauden avajaisissa yllättäen näyttämölle. Oli viimeisen esityksen aika.

Lauri kertoi, miten merkittäviä näyttelijälle ovat haastavat roolit. Lopuksi hän totesi ymmärtäneensä, että sitä haastavaa näyttelijäntyötä ei hänelle tässä teatterissa ole enää tarjolla. Niinpä hän päätti lähteä, jäädä eläkkeelle.

Olin paikalla tuossa tilaisuudessa, jossa tunnelma oli lähinnä häkeltynyt. Monet luultavasti ajattelivat: Miten työtään rakastanut näyttelijä pystyi tekemään ratkaisunsa? Ehkä vastaus on siinä tunneherkkyydessä.

Tänä päivänä Hannu Lauri vaikuttaa hyvinvoivalta, mutta totta kai hän tunsi työtään rakastaneena näyttelijänä suurta tyhjyyttä lopetettuaan työt. Se oli kuin jokin tärkeä osa itsestään olisi kuollut.

– Kun lopetin näyttelemisen, oli kohdattava todellisuus. Nyt on ollut aikaa ajattelulle, Lauri toteaa.

Muistelmiaan kirjoittaessaan Laurille kirkastui lapsuuden merkitys. Äitinsä kuolemasta hän ei edes kyennyt kirjoittamaan, koska ”äiti kuolee vasta, kun minä kuolen”.

Sitäkin hän pohti, miten eri valinnat vaikuttavat koko loppuelämään.

– Yksityiselämässäni olisin voinut tehdä jotkut asiat toisin, hän sanoo, mutta ei ala sen enempää aiheesta puhua.

Pahin korona-aika oli Laurille raskas. Keuhkoissa pesivä bakteeri on aiheuttanut hänelle useamman keuhkokuumeen, joten koronaan sairastuminen voisi olla hänelle kohtalokasta.

– Jos tulee uusi pakkoerakoituminen, se ottaa jo koville. Sitä alkaa miettiä, mitä helvettiä täällä yksin puuhailee. On ollut elähdyttävää saada tavata poikiani ja heidän lapsiaan, Lauri kertoo.

Muistelmiaan tehdessään Lauri ei lukenut lainkaan. Nyt hänellä on kirjapino odottamassa.

– Olen myös katsonut filmejä, jotka ovat jääneet katsomatta. Teatteriin olen palannut katsojana, pitkään se kesti. Seuraan nyt politiikkaakin. Kun ei näyttele, on läsnä todellisuudessa, Lauri naurahtaa.

Jutun sitaatit Hannu Laurin Toinen elämä -muistelmateoksesta.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?