Mika Waltarin menestyskirja kuvasi helsinkiläistä älymystöä ja viinanhuuruisia bileitä – tällaisia olivat todelliset kuuluisuudet hahmojen taustalla - Viihde - Ilta-Sanomat

Mika Waltarin menestyskirja kuvasi helsinkiläistä älymystöä ja viinanhuuruisia bileitä – tällaisia olivat todelliset kuuluisuudet hahmojen taustalla

Tulenkantajien modernistinen kirjailijaryhmä muodostui lehden ympärille. Mainosjulisteen teki Einari Wehmas.

Julkaistu: 29.6. 19:00

Synnit ja ihanteet menivät sekaisin nuoren älymystön etsiessä nykyaikaa. 19-vuotias Mika Waltari tallensi ajankuvan Suureen illusioniin, ensimmäiseen moderniin romaaniin.

”Me kuulimme gramofoonin soittoa ja ääniä kolmannesta kerroksesta. Ovikello helisi jossain sisällä, jokin lasi särkyi, joku nainen kiljaisi.

’Jumalan kiitos, että tulee uusia kasvoja. Me olemme lopen kyllästyneet kaikki toisiimme.’ --

Rouva Spidel yritti valloittaa minut keski-ikäisen naisen hymyllä, jossa on paljon epämääräisiä lupauksia ja epämääräistä pessimismiä. --

’Astukaa sisään ja asettukaa niin mukavasti kuin voitte. Tuolla on vielä vähän samppanjaa jäljellä. Esittely on ikävää ja tarpeetonta.’ --

Mies astui lampun valopiiriin. Tunsin hänen ivalliset, kalpeat kasvonsa ja pistävät silmänsä. Hän oli maisteri Hellas, jonka näki teatterin ensi-illoissa ja joskus Kämpin päivällispöydässä. --

’Älkää välittäkö Irmasta. Hän yrittää imponeerata ja tehdä kylmän, myrkyllisen viettelijättären vaikutelman --

Caritas taas on lapsukainen, joka on hiukan maistanut kokemusten maljasta ja hapuilee uteliaana edelleen.’ --

’Naiset ovat vanhoillisin osa yhteiskunnassa: he ylläpitävät sitä.’

’Minä ainakin pidän itseäni modernina’, huudahti Caritas. ’Minä olen maalannut huuleni näyttääkseni, että uskallan tehdä sen kaikista ennakkoluuloista huolimatta. Minä olen yhtä vapaamielinen kuin kuka mies tahansa’.

’Syvä ja ihaileva kunnioitukseni’, sanoi Hellas ja hänen äänensä oli ärsyttävä irooninen. ’Minä tervehdin sinua, ihana kapinoitsija, joka murskaat yhteiskunnan huulimaalipuikolla’. --

’Nykyaikana, traagillista ehkä, runoilija on jonkinlainen juovikashousuinen kauppamatkustaja’. --

’Voiko joku vielä nykyaikana puhua runoudesta. Se johtuu siitä että juotava on lopussa. Yksi pieni ryyppy...’”

Mika Waltari matkusti Pariisiin 1928 kahdeksi kuukaudeksi kirjoittamaan esikoisromaaniaan. Hän oli ollut siellä jo edellisvuonna.

Lyhennelty kuvaus nuoren helsinkiläisälymystön viinanhöyryisestä illanvietosta on varsin autenttinen, koska se on julkaistu 1928, Mika Waltarin esikoisromaanissa Suuri illusioni.

Fiktiivinen se on tietenkin, mutta 19-vuotias kirjailija siirsi siihen tuttava­piirinsä ja kokemuksensa Minna Craucherin itämaisesta salongista kaksiossa Helsingin Töölössä. Kieltolaki ei estänyt juominkeja, ja myös kokaiini ja oopiumi tunnettiin.

Keskeinen hahmo, maisteri Hellas, oli Olavi Paavolainen, kulttuuripiirien keikari, runoilija ja Tulenkantajien keulakuva.

Romaanin minäkertojaa, noin 25-vuotiasta toimittaja Hartia on luettu Waltarin alter egona, toimihan hän tuolloin Seuran toimittajana lopetettuaan teologian opintonsa, mutta itse hän sanonut ajatelleensa Uuden Suomen toimitussihteeriä Arvi Kivimaata.

”Tyypillinen vähäverinen litteraatti, joka saattaa olla varsin taiteellinen mutta ei koskaan syvemmässä mielessä luova taiteilija”, kuvasi Olavi Paavolainen Kivimaata 1932. Kivimaa teki sittemmin pitkän uran teatterinjohtajana muun muassa Kansallisteatterissa ja kirjoitti yli 50 teosta.

Päähenkilöiden esikuvina Mika Waltarin (oik.) romaanissa olivat hänen Pariisin-ihastuksensa, lähetystön sihteeri Astrid Jäppinen sekä Olavi Paavolainen. Kirja on kolmiodraama.

Waltari taas oli Paavolaisen mielestä ”tyypillinen snobbi, joka keimailee luontaisella lahjakkuudellaan ja nuorekkaan suloisilla ja tunteellisilla äänenpainoillaan”.

Kolmiodraaman ihanan naisen, villin ja vapaan Caritaksen esikuvana on ollut lähetystövirkailija Astrid Jäppinen, johon Waltari oli Pariisissa rakastunut.

”Tuo nuori nainen lumosi minut, hän oli henkevä, hän harrasti musiikkia, hän kävi Pariisissa jazz-konserteissa, hän tanssi, hän osasi nauttia viiniä sillä tavoin, että siitä todella oli iloa”, Waltari muisteli 70-luvulla.

 Tuo nuori nainen lumosi minut, hän oli henkevä, hän harrasti musiikkia, hän kävi Pariisissa jazz-konserteissa, hän tanssi, hän osasi nauttia viiniä.

Olavi Paavolainen oli kasvanut Karjalankannaksella Kivennavalla esteetikkoäidin huvilalla ja käynyt Helsingissä koulunsa asuen kansanedustajaisän boksissa Kampissa. Hän kokosi ympärilleen joukon parikymppisiä aloittelevia runoilijoita ja muita intellektuelleja, jotka olivat hurmaantuneita suurkaupungin sykkeestä, valoreklaameista, koneromantiikasta ja Euroopan uusista tuulista. Tulenkantajat halusivat räjäyttää taiteen ilmaisukeinot ja järkyttää kulttuurielämän suurmiehiä.

Legendaksi nousi itämaiset naamiaiset Kivennavalla 1925 Nuoren Voiman Liiton talvipäivien jatkoilla. Nykyaikaa etsimässä -kirjassa hän esitteli Euroopan tuulia 1929.

Paavolainen kirjoitti kirjan Saksan-matkastaan 1936 ja sai natsileiman, peilasi sotakokemuksiaan kirjassa Synkkä yksinpuhelu (1945) ja toimi radioteatterin johtajana kuolemaansa asti, vuoteen 1964. Naissuhteita oli paljon, esimerkiksi Helvi Hämäläinen kirjoitti katkeruutensa romaaniin Säädyllinen murhenäytelmä (1941). Elämänsä loppuvuodet Paavolainen eli kommunistijohtaja Hertta Kuusisen kanssa.

”En tietenkään ole pystynyt henkilökuvaan jäljentämään sitä tavattoman vaikuttavaa Olavi Paavolaisen aamuöiden purkautumistarvetta, joka sanallisesti oli melkein kuin hänen vapaamittaista runoaan ja jossa äänen ja henkilöllisyyden intensiteetti teki ehkä suuremman vaikutuksen kuin sanat sinänsä”, Waltari totesi 70-luvulla.

Miehet julkaisivat keväällä 1928 yhdessä runokokoelman Valtatiet. Tiiviimmillään heidän suhteensa oli 1927, kun he olivat Pariisissa samaan aikaan. Waltari kuvasi suhdetta Paavolaiseen parhaaksi ystävyydekseen – ja sen särki Minna Craucher.

Ei uskoisi vankilasta vapautuneeksi pikkurikolliseksi. Minna Craucher hämäsi seurapiirejä. Minna Craucherin itämainen salonki Mechelininkadulla tunnettiin seurapiireissä. Aiemmin hän asui Freesenkadulla.

Minna Craucher pääsi Tulenkantajien piireihin 1925, kun hän purjehti Tuusulaan toimittajien lomakotiin Syvärantaan, nykyiseen Lottamuseoon.

Hän on köyhyydessä kasvanut avioton orpo, syntymänimeltään Maria Lindell, ja päätynyt monesti vankilaan. Nyt hän oli päättänyt aloittaa uuden elämän, ja opittuaan herraskaisia tapoja insinööriperheen lapsenhoitajana Saksassa hän saapui Suomeen uudella nimellä, muutti hotelli Ritziin, hommasi auton osamaksulla ja siihen kuljettajan – ja alkoi esittää rikasta madamea. Laskut hän tosin jätti maksamatta.

Waltari kuvaili 70-luvulla Minna Craucheria voimakastahtoiseksi huijariksi, jolta puuttui täysin ”moraalinen vaisto”. ”Hänellä ei ollut minkäänlaista tunnetta, että hän teki jotain rikollista, ellei joutunut kiinni.” Tämä muun muassa vihjaili, että Waltari olisi ystävänsä Lauri Viljasen lapsen isä, mikä vieroitti Waltarin monista ystävistä.

 Craucher oli rakastunut komeaan Paavolaiseen.

Craucher oli rakastunut komeaan Paavolaiseen ja heillä oli suhde, jonka Paavolainen lopetti. Waltari arveli myöhemmin, että manipulatiivinen Craucher otti Waltarin lähipiirinsä vain saadakseen tietoja Olavista. Craucher painosti hänet toimittajaksi Seuraankin, tosin palkkaa ei oikein saanut.

Mustasukkainen Craucher kosti lähettämällä Paavolaiselle Valtatiet-kirjan julkistusjuhlaan sikiön, jota väitti Olavin lapseksi. Joidenkin lähteiden mukaan. Tätä ideaa hän käytti komisario Palmu -dekkarissa Kuka murhasi rouva Skrofin.

Mika Waltari lähti Pariisiin alkukesällä 1928 kirjoittamaan toukokuussa aloittamaansa romaania. Eurooppaan lähdöllä oli paitsi veto- myös työntövoimatekijöitä: Waltari halusi päästä irti sekä Craucherista että työstä Seuran toimituksessa.

Mika Waltari kirjoitti romaaninsa Pariisissa vajaassa kahdessa kuukaudessa, kymmenen liuskaa päivässä. Waltari asui Pariisissa Hôtel de Suèdessa – pihan puolella

Vajaassa kahdessa kuukaudessa Pariisissa Waltari kirjoitti suurimman osan Suuresta illusionista, kurinalaisesti kymmenen liuskan päivävauhtia. Hän asui pikkuhotellin edullisessa pihan puolen huoneessa, meni varhain nukkumaan, koska rahaa oli vähän, mutta tapaili silti suomalaisia ystäviään Montparnassella. Lounaan jälkeen hän otti ranskantunteja vanhalta rouvalta.

Waltari kirjasi romaaniinsa vaikutelmiaan kaupungista: kirjassa Caritakseen rakastunut Hart samoin kuin hänen kanssaan aiemmin suhteessa ollut Hellas matkustavat molemmat Pariisin, sillä ”keväällä hän on aina Pariisissa”. Tätä ja paria lyhyttä postikorttia enempää he eivät kosmopoliitin, vauraan naisen liikkeistä tiedä.

Hellaksen ja Caritaksen suhteessa on samanlaista jännitettä kuin Casablancassa Humprey Bogartin ja Ingrid Bergmanin roolihahmojen välillä. Hellas ja Hart taas ovat Helsingissä pikku hiljaa ystävystyneet, jopa nin, että Hellaksen saadessa sairaskohtauksen lääkäri hälyttää Hartin kuuntelemaan hänen öisiä kuumehoureitaan.

 Nuoret ahmivat kirjaa salaa – moni piti sitä sopimattomana, vaikka kustantaja oli sensuroinut kohtauksen seksistä prostituoidun kanssa.

Suuri illusioni oli ilmestyessään todellinen tapaus. Sitä paheksuttiin ja ylistettiin. ”Ensimmäinen moderni romaani”, kirjoitti Helsingin Sanomat. Sitä myytiin sensaatiomaiset 8 000 kappaletta, ja nuoret ahmivat sitä salaa – moni piti sitä sopimattomana, vaikka kustantaja oli sensuroinut kohtauksen seksistä prostituoidun kanssa.

Ajankuvana se on hengästyttävän kiihkeä kuvatessaan nuorten intellektuellien intohimoisia analyyseja maailmansodan jälkeisen maailman tilasta. Kirjan nimi oikeuttaa illuusioiden pohdiskelun ja liimaa keskustelut kasaan.

”Illusionihan on meille todellisuus, niinkauan kun emme huomaa sitä illusioniksi”, Waltari sanoo Hartin suulla.

Suuren illusionin toimittaja Hartin esikuva on Arvi Kivimaa (vas.), sittemmin Kansallisteatterin johtaja.

Elsa Enäjärvi kirjoitti kirjasta 25.11.1928 Helsingin Sanomissa näin:

”Mika Valtarin romaani on simpukka, jonka kuoressa kirjailija on saanut valtameren kohisemaan. ’Suuri illusioni’ pohtii uskontoa, Pan-Eurooppaa, Venäjää, seksuaalikysymystä, kollektiivisuusaatetta.”

Waltarin tyyli on niin yltiöromanttista, ettei se kestäisi enää yhtään ajatusviivaa tai kolmoispistettä enempää. Nykylukijaa loppu hieman nolottaa: ensin kuvaillaan ”neekereitä”, sitten idealisoidaan seksitöntä rakkautta niin kuin vain teologian opinnot kesken jättänyt 19-vuotias papin poika voi.

 Waltari ei ollut itse tajunnut vaikutteita ja koki kritiikin tuolloin nöyryyttävänä.

Enäjärvi huomautti arviossaan yhteyksistä ajan sensaatioromaaniin, Michael Arlenin Vihreään hattuun, jossa siinäkin sairastettiin parantumatonta syfilistä. Waltari ei ollut itse tajunnut vaikutteita ja koki kritiikin tuolloin nöyryyttävänä.

Hän on muistelmissaan myöntänyt saaneensa vaikutteita myös Paul Morandilta ja uskoo Pariisissa samoihin aikoihin oleskelleen Ernest Hemingwayn saaneen vaikutteita samoista kirjoista. Nobelkirjailijan Ja aurinko nousee -kirjassa (1926) on varsin samantyylistä kuvausta 20-luvun boheemista Pariisista.

”Olen tosiaan nyt sitä mieltä, että ’Suuri illusioni’ on aivan riittävän omaperäinen: kyllä 19-vuotiaalla saa olla vaikutteita kuinka paljon tahansa”, Waltari sanoi vanhoilla päivillään Kirjailijan muistelmissa.

Helvi Hämäläinen ja Olavi Paavolainen yhteiskuvassa vuonna 1938.

Jälkinäytös näyteltiin pari vuotta Suuren illusionin ilmestymisen jälkeen. Romaanissa illuusioista – ja ehkä myös ihanteista – suurimmaksi nostettiin platoninen rakkaus, ja kirjailija muistelmissaan korostaa, että suhde Caritaksen esikuvana olleeseen lähetystön sihteeriin ei Waltarin Pariisiin-kuukausina 1927 ja 1928 johtanut pidemmälle kuin suudelmiin ja hyväilyihin.

”Olin niin lapsellinen ja ihanteellinen, että minusta olisi ollut rumaa ja väärin edes uneksia hänestä jotain sellaista silloin”, hän toteaa Kirjailijan muistelmissa.

Mutta keväällä 1930 Waltari – taas Ranskassa – paljasti kirjeessään: ”Sain nimittäin lopultakin hänet – vaalea, hento ja punertavat huulet”. Kokemus oli hurmiokas ja kaunis.

 Sain nimittäin lopultakin hänet – vaalea, hento ja punertavat huulet.

Pian pariisilaisessa hotellihuoneessa käytiin keskustelu, joka syöksi Waltarin epätoivoon, niin että hän kirjoitti neljässä päivässä näytelmän vapautuakseen siitä. Jättiläiset ovat kuolleet -näytelmässä Elina tulee raskaaksi, kun päätyy yhden yön suhteeseen pitkään piirittäneen ihailijansa kanssa, ja haluaa abortin.

Panu Rajala kirjoittaa Waltari-elämäkerrassaan Unio Mystica, että Waltari olisi ollut alkuun valmis muuttamaan Pariisiin mutta nainen ei halunnut lasta epävakaan kirjailijan kanssa.

Myöhemmin hän meni naimisiin työkaverinsa kanssa. Pariskunnalle syntyi kolme lasta. Heistä keskimmäinen, toimittaja Eeva Lennon on kertonut, että hänestä itsestään tuli feministi, koska hän näki ettei äiti viihtynyt kotirouvana.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?