Puolisonsa menettänyt Eeva Litmanen, 76, opettelee elämään surun kanssa – karanteenissa pysytteleminen paljasti tilanteen synkän puolen - Viihde - Ilta-Sanomat

Puolisonsa menettänyt Eeva Litmanen, 76, opettelee elämään surun kanssa – karanteenissa pysytteleminen paljasti tilanteen synkän puolen

– Jaoimme aina aamuisin Hesarin ja huutelimme: no, kuunteles nyt tätäkin. Nyt toinen ei ole kummastelemassa asioita, pohtii Eeva Litmanen puolisonsa kuolemaa. Hänet kuvattiin turvaetäisyydeltä teleobjektiivilla.

Julkaistu: 23.5. 11:01

Näyttelijä Eeva Litmaselle koronakaranteeni ei ole helppo. Nyt suru puolison menetyksestä tuntuu tavallistakin raskaammalta. Mutta on ajassa jotain hyvääkin: Litmanen on huomannut, että näyttelemisen paloa on yhä.

Eeva Litmasen, 76, päivä on alkanut tutulla kaavalla: hampaiden pesu, kahvin keitto, lehden lukemista. Jos on hyvä ilma, hän lähtee kävelylenkille.

– Inhoan rutiineja, Litmanen toteaa, mutta vaikea ihmisen on aamurutiinejaan radikaalisti muuttaa.

Arkirutiinit Litmanen kyllä kestää, mutta koronan aiheuttamaan poikkeustilaan hänen sopeutumisensa ei meinaa riittää. 70plus-ikäisen pitäisi nyt suositusten mukaan olla mahdollisimman eristäytyneenä, mikä ei sovi Litmasen temperamentille.

– Erittäin huonosti sopii, tämä on ollut varsinainen opintoreissu kärsivällisyyteen, Litmanen naurahtaa.

Toki Litmanen on tiedostanut koronan vaarallisuuden, mutta hän nyt ei vain ole tottunut hissuttelemaan kaiken aikaa kotona.

– Ensin oli shokki, nyt hämmentävät ristiriitaiset tiedot. Eikä viruksen kanssa voi käydä edes rauhanneuvotteluita, Litmanen toteaa.

Sen Litmanen tietää, että tämä aika olisi helpompi kestää kaksin. Hänen puolisonsa kuoli 2017. Jos niin ei olisi, he menisivät nyt mökille, kauhistelisivat yhdessä maailman menoa, välillä naurettaisiin, joskus kinattaisiinkin.

– Nyt karanteenikeväänä yksin eläminen tuntuu tavallistakin surullisemmalta. Jos toinen ei puuttuisi viereltä, elämä ei olisi näin hiljaista, Litmanen miettii.

Litmasesta tuntuu edelleen oudolta herätä hiljaiseen aamuun, kun kukaan ei sano hyvää huomenta.

– Jaoimme aina aamuisin Hesarin ja huutelimme: no, kuunteles nyt tätäkin. Nyt toinen ei ole kummastelemassa asioita.

Kun koronan kauheus alkoi selvitä, Litmanen olisi halunnut jakaa ”mitä nyt oikein tapahtuu” -pelkonsa puolisonsa kanssa. Mies ei ehkä olisi pelkoa poistanut, mutta luultavasti hän olisi keksinyt jotakin tyynnyttävää sanottavaa.

– En ole tottunut asumaan yksin. Jos koronavaaraa ei olisi, voisin sentään tavata ystäviä, matkustaa ja käydä kulttuuritapahtumissa, Litmanen miettii.

Eeva Litmanen ja aviomies, juristi Heikki Lampi uuden Luokkakokous 2 - Polttarit -elokuvan kutsuvierastilaisuudessa Helsingissä maanantaina 31. lokakuuta 2016.

Eeva Litmanen on yleensä suoraan puhumisen mestari, mutta henkilökohtaisimmista asioistaan hän usein vaikenee. Kun hänen puolisonsa kuoli, hän ei kyennyt aluksi puhumaan surustaan kenellekään.

Vieläkin Litmasesta tuntuu vaikealta puhua puolison menetyksestä. Surua on myös vaikea sanoittaa, sillä se ei suinkaan ole koko ajan samanlainen tunne.

Vaikeinta yksin elämisessä on Litmasen mielestä yksinkertaisesti se, että toinen on fyysisesti pois. Enää ei voi puhua toiselle, ei katsoa häntä, eikä halata häntä.

– Mutta enhän minä ole ainoa, joka on kokenut puolison menetyksen, Litmanen sanoo, sillä hän ei missään tapauksessa halua olla mikään valtakunnansurija.

Eeva Litmanen asuu Näyttelijäliiton senioritalossa. Hänellä on aikuinen tytär ja kavereita. Hänen energiatasonsa on korkeampi kuin monilla huomattavasti nuoremmilla. Hän kykenisi edelleen esittämään vaativankin roolin.

– Ei minun pitäisi valittaa, monilla on asiat paljon huonommin, Litmanen toteaa.

Mutta moni voi myös samaistua Litmasen tunteisiin: kun puolisoa ei enää ole, suru ja ikävä ovat jatkuvina vieraina. Eikä ainakaan helpotusta anna se, että pitäisi kököttää yksin pelkäämässä vaarallista virusta.

– Onneksi luonnon herääminen on aina yhtä ihmeellistä, kun löytää ensimmäisen sinivuokon tai huomaa kukkapenkissä ilokseen: ai, tuokin ihanuus on selättänyt talven, Litmanen miettii.

Pelastusrenkaakseen Litmanen nimeää tyttärensä, joka ilahduttaa jo olemassaolollaan. Koronavaiheen alussa tytär toi äidilleen ruokakassit. Nyt Litmanen käy itse kaupassa hengityssuojain kasvoillaan – olipa se vaarallista tai ei.

– Että raivostutti alussa se, kun meidät 70 täyttäneet niputettiin kaikki samaan kimppuun. Minustakin tuli hetkessä avuton vanhus, jolle kaupassa käyntikin on vaarallista.

– Välillä olen vieläkin helvetin kiukkuinen, mutta yritän olla kärsivällinen, se ei tosin läheskään aina onnistu.

– Se on nyt toden totta selvinnyt, miten tärkeätä työ on minulle ollut. Olen alkanut haaveilla: jospa kuitenkin jotakin vielä tekisin, Eeva Litmanen sanoo.

Kun Litmanen raivostuu, se ei ole pientä hyminää. Mutta ei hän myöskään piilota hyväntuulisuuttaan. Litmasen huumorintaju on aivan omaa luokkaansa. Hän hallitsee myös privaattielämässään komedian tekemisen.

On hän edelleen myös varsin vetävän näköinen. Hänellä itsellään on tästä asiasta eri näkemys, mutta sitä ei nyt oteta huomioon.

On tosiaan hiukan vaikea kuvitella Litmanen jonnekin eristykseen vilkuttelemaan parvekkeeltaan. Nyt tosin sääntöjä ikääntyneille ei enää esitetä yhtä jyrkästi kuin alussa.

Toki Litmanen ymmärtää, että päättäjät eivät voi käydä tarkistamassa jokaisen kuntoa. Ja fakta on, että vastustuskyky heikkenee iän myötä ja koronaan kuolleissa on eniten ikäihmisiä.

– Nyt uskallan jo käydä kavereiden kanssa etäkävelyllä. Ja pyöräillessäni tunnen, että olen oikeasti matkalla jostakin jonnekin.

Näkee Litmanen hyvääkin ”vankila-ajassa”. Hän on jaksanut keskittyä entistä paremmin lukemiseen.

– Yleensä olen semmoinen ”menee ja tekee” -tyyppi, Litmanen naurahtaa.

Plussapuolelle Litmanen laskee senkin, että hän on pakotettu opettelemaan netin käyttöä.

– Yritysten ja erehdysten kautta pääsen silloin tällöin maaliin, Litmanen hymähtää.

– Olen ollut erittäin veltto opiskelemaan nettiasioita. Olen aina juossut jonkun luokse apua pyytämään.

Vaikka elämässä on kaikenlaista puuhaa, Litmanen ei voi sanoa, että suru puolison menetyksestä olisi pienentynyt. Puheet tietystä suruajan kestosta ovat hänen mielestään puppua.

– Ei ole olemassa jotakin tiettyä suruaikaa. Suru on tietenkin erilaista nyt, mutta edelleen se voi tulla minkä tahansa puun takaa. Mikä tahansa asia voi saada muistamaan, millaista meillä oli yhdessä, Litmanen kertoo.

Eeva Litmanen elokuvassa Maire.

puolisonsa Litmanen tapasi kypsässä iässä. Hänellä oli takanaan ero lapsensa isästä. Heille ehti kuitenkin tulla paljon yhteisiä kokemuksia ja ennen kaikkea yhteinen arki. Naimisiin he menivät 2006.

Nyt Litmanen saattaa muistaa vaikka kesken ruokaostosten, mitä he söivät yhdessä, mistä mies tykkäsi erityisesti. Ja jokainen yksin jäänyt tietää, että on ihan erilaista syödä yksin kuin kaksin.

Joskus kuulee varsinkin leskirouvien sanovan, että yksin asuminen on suorastaan ihanaa. Litmanen ei ole keksinyt mitään hyvää ”sinkkuelämässään”.

– En todellakaan! Sain omaa aikaa puolisoni eläessäkin. Ei me oltu koko ajan yhdessä. Varsinkin viimeisinä vuosina mieheni oli usein mökillä, kun itse olin kiinni töissä.

– Jotkut tosiaan ajattelevat, miten nastaa olla yksin. Noh, odotan sitä hetkeä, Litmanen naurahtaa.

Koska Litmanen on varsin vauhdikas tapaus, jotkut voivat olettaa, että kohta hän on jonkun herrasmiehen kainalossa. Yleensä hänen ikäisilleen ei aleta maalailla romansseja, mikä sekin voitaisiin jo laittaa ikärasismin piikkiin.

– En osaa edes ajatella sellaista, Litmanen lopettaa aiheesta keskustelun.

Mutta erästä toista asiaa Litmanen on pohtinut: vieläkö hän sittenkin näyttelisi. Kun Litmanen pari vuotta sitten esiintyi Valmiina muistamaan -näytelmässä, jonka hän kirjoitti Taina Westin kanssa Surun suitsima suku -kirjansa pohjalta, hän totesi tekevänsä luultavasti viimeisen roolinsa.

– Jaoimme aina aamuisin Hesarin ja huutelimme: no, kuunteles nyt tätäkin. Nyt toinen ei ole kummastelemassa asioita, pohtii Eeva Litmanen puolisonsa kuolemaa. Hänet kuvattiin turvaetäisyydeltä teleobjektiivilla.

Ensi-illan jälkeen esitys sai suitsutusta Helsingin Sanomissa. On Litmasta kyllä kehuttu ennenkin. Monet muistavat varsinkin hänen pääroolinsa Maire-elokuvassa. Hän sai siitä parhaan naispääosan Jussi-palkinnon vuonna 2000.

Kehujen takia Litmanen ei alkanut päätöstään pyörtää, mutta nyt hän on alkanut kuulostella omia tuntemuksiaan.

– Tilanne on nyt toinen, kun pää on selkiytynyt täällä umpiossa. Kyllä mä toivon, että tulisi vielä mielenkiintoisia työtarjouksia.

Mutta Litmanen tietää, että korona voi jättää pahaa jälkeä teatterialalle, joka on ollut koko kevään ilman lipputuloja. Sekin on kysymysmerkki, paljonko ihmiset pelkäävät tulevaisuudessakin isojen tilaisuuksien virusvaaraa.

– Minunhan ei pitäisi marista mistään. Minulla on eläke, mutta vaikeata on nyt nuoremmilla näyttelijöillä, varsinkin freelancereilla, Litmanen muistuttaa.

Surun suitsima suku -esikoisteoksessaan Litmanen kertoi järisyttäviä tarinoita suvustaan, siitä, miten runonlaulaja Larin Paraskeen jälkipolven elämä muuttui kahdessa sodassa.

Taustatöiden tekemisessä hän sai paljon apua puolisoltaan, joka menehtyi ennen kirjan ulostuloa. Esikoiskirjansakin Litmanen koki yhteiseksi projektiksi.

– Kirjoittaminen houkuttelee edelleen, mutta sitä voi tehdä aina pöytälaatikkoon, näyttelemistä sinne ei voi tehdä, Litmanen toteaa.

On Litmanen miettinyt sitäkin, että jos hän nyt sitten olisi vain eläkeläinen. Kalenterin mukaan hän on 76-vuotias, mitä ei tosin uskoisi, mutta hienoja rooleja ovat tehneet häntä iäkkäämmätkin. Ja tuskinpa häntä huvittaa selata nettiä aamusta iltaan.

– Jäisinkö tosiaan vain eläkkeelle? Hitto, kun se tuntuu niin vaikealta!

Työn merkitystä Litmanen on miettinyt varsinkin nyt koronakaranteenissa. Työstä oli apua puolison kuoleman jälkeen, mutta se ei ollut oikea hetki puntaroida asiaa syvemmin.

– Se on nyt toden totta selvinnyt, miten tärkeätä työ on minulle ollut. Nyt kun aikaa on ollut miettimiseen ja kalenteri on tyhjä, olen alkanut haaveilla: jospa kuitenkin jotakin vielä tekisin.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?