Näkökulma: Yksi asia jäi sanomatta, vaikka haastattelin Jörn Donneria lukuisia kertoja - Viihde - Ilta-Sanomat

Näkökulma: Yksi asia jäi sanomatta, vaikka haastattelin Jörn Donneria lukuisia kertoja

1995.

1995.

Jörn Donner puhui vielä alkusyksystä työsuunnitelmistaan, mutta myös kuolemasta, kirjoittaa toimittaja Eeva-Kaarina Kolsi.

Julkaistu: 15.2. 13:20

Se oli elokuun viimeisiä päiviä, kun Jörn Donner antoi haastattelun työhuoneellaan Pohjoisrannassa. Silloin en tiennyt, että se on lähes viimeinen henkilökuva hänestä.

Oli toki olemassa tosiasiat: Jörn oli 86-vuotias, hänellä oli syöpä ja keuhkokuume oli vienyt hänen voimiaan. Elämä on kuitenkin arvaamatonta myös hyvässä mielessä – sen Jörn tiesi. Ei hän muuten olisi suunnitellut Mannerheimiin liittyvää filmiprojektiaan, Pohjoisrannan talon historiikin tekemistä ja ties mitä.

Ensimmäisen kerran kohtasin Jörn Donnerin lähes 30 vuotta sitten. En mennyt iloisesti rallatellen haastattelemaan häntä. Olin kauhuissani.

 Jos häntä ei joku miellyttänyt, hän ei sitä peitellyt.

Tiesin, että Donner on älykäs ja karismaattinen, mutta myös sen, ettei hän ole mikään lempeä setä, joka vastailisi hölmöihinkin kysymyksiin. Jos häntä ei joku miellyttänyt, hän ei sitä peitellyt.

Jonkinlaisen ”Jörkka-kylvyn” sain jo lapsena, kun kuulin isäni sanovan: Jörn Donner ei ole sellainen kuin kuvitellaan. Siihen aikaan kauhisteltiin Jörkan elokuvien alastonkohtauksia ja räävittömiä puheita televisiossa.

Isä oli tavannut Jörnin työasioissa tai kapakassa. Veikkaan jälkimmäistä vaihtoehtoa. Kun itse tutustuin Jörniin, isää ei enää ollut. Jörniltä en asiasta koskaan kysynyt. Ei häntä kiinnostanut kenenkään sukulaissuhteet, eivät edes omat.

Tuli lukuisia haastatteluja, jotka sain Jörn Donnerista tehdä. Hän ei perunut tapaamistamme sinäkään päivänä, kun oli lievästi sanottuna vihainen medialle.

Ehkä kyse oli sanattomasta keskinäisestä ymmärryksestä. Tai ehkä vain siitä, etten kysellyt, miten hän viettää joulun tai pääsiäisen. Jörkka viisveisasi juhlapyhistä ja perinteistä.

Jörn oli vapaa sanan täydessä merkityksessä. Koska hän ei toiminut muiden odotusten mukaan, häntä sanottiin kapinalliseksi.

Ohjaaja Jörn Donner filminsä Mustaa valkoisella esityksessä maaliskuussa 1968.

Ohjaaja Jörn Donner filminsä Mustaa valkoisella esityksessä maaliskuussa 1968.

Kustantajansa juhlissa Jörn yleensä vain piipahti. Hän ei viihtynyt varsinkaan vanhempana isommissa tilaisuuksissa. Mutta viski hänelle maistui edelleen.

Mikään poskisuudelmien vaihtaja Jörn ei ollut. ”Tulit ajoissa”, hän saattoi vain murahtaa ikään kuin olisin yleensä myöhästynyt.

 Jörnillä oli taito vaikuttaa äreältä silloinkin, kun hän ei sitä ollut.

Jörnillä oli taito vaikuttaa äreältä silloinkin, kun hän ei sitä ollut. Kehuja häneltä oli turha odottaa. Kerran hän taisi sanoa ”sä osaat kirjoittaa”. Se olikin sitten tähtihetkeni.

Tärkeätä Jörnille oli, ettei hänen sanojaan vesitetty tai vääristelty. Ja varsinkin erikoistilanteissa hän toivoi kuvaajaksi Pekka Elomaan.

– Kerran käänsin kuvauksessa Jörkan pöytälamppua parempaan asentoon. ”Et sinä minun lamppuuni saa koskea”, sieltä tuli heti. Mutta ei hän koskaan ollut oikeasti vihainen, Elomaa muistelee.

Donner tuskastui, jos kuvanotto kesti. Silloin hän saattoi vain nousta ylös ja kävellä pois tilanteesta.

– Mutta Jörkka oli aina hyvä kuvissa. Hänen kuvaamisensa oli naurettavan helppoa, Elomaa toteaa.

1990-luvulla olimme Donnerin kesäpaikalla Bromarvissa, jossa hän silloin asui perheensä kanssa. Kun menimme kalaan, polvikipuinen Jörn liikkui ihmeen ketterästi pienessä veneessään. Mutta onneksi en silloin tiennyt, ettei hän osaa uida.

Kun 2012 olimme Bromarvissa, Jörn suunnitteli Armi Ratia -elokuvaansa ja kirjoitti Mammutti-kirjaansa. Hän oli silloin 79-vuotias ja sairasti syöpää.

Kun tein haastattelua Mammutti-kirjan tiimoilta, yritin kai tehdä vaikutuksen kertomalla, että luin kirjan yli 1 200 sivua hankalasti käsiteltävinä irtoliuskoina sairauslomallani.

”Sitä tulee hulluksi, jos ei tee mitään”, Jörn totesi. Noh, nyt ei selvinnyt, olisinko tullut hulluksi.

Tärkeät paikat olivat Bromarv ja Helsingin Pohjoisranta.

Tärkeät paikat olivat Bromarv ja Helsingin Pohjoisranta.

Pohjoisrannassa oli työhuone.

Pohjoisrannassa oli työhuone.

Jörn ei kaihtanut puhua spermantuotantonsa loppumisesta, mutta tunteistaan hän ei yleensä halunnut tai osannut kertoa. Terapeutille hän olisi ollut haasteellinen tapaus.

Rakkaussuhteista Jörn Donner kuitenkin kirjoitti häkellyttävän hyvin. Vain hänen viimeisessä romaanissaan (Vesi on verta sakeampaa, 2018) eroottinen jännite jäi laimeaksi.

”Voi johtua siitä, että se aika on itseltäni ohitse”, Jörn totesi.

Elokuun lopulla Pohjoisrannan oven avasi painoltaan kevyt Jörn, jonka aika ja sairaudet olivat taivuttaneet entistä kumarampaan. Mutta kun hän alkoi puhua, kaikki tuntui olevan ennallaan.

”En halua näyttää lehdessä ruumiilta”, Jörn oli sanonut kieltäessään kuvaamisen, mutta sitten hän muutti mieltään: Elomaa saa tulla kuvaamaan.

 En halua näyttää lehdessä ruumiilta.

Ajatteliko Jörn Donner haastattelua ikään kuin testamenttinaan? Jos niin oli, hän halusi osoittaa, että suunnitelmia voi tehdä loppuun asti.

Jörnillä oli mielessään erilaisia projekteja ja hän yritti kuntoutua ”coachinsa” avulla. Erityisen huolissaan hän oli siitä, ettei ikääntyneitä arvosteta työelämässä ja politiikassa.

Puhuimme kuolemastakin. Jörn oli aikaisemmin kertonut saaneensa lupauksen ilmaisesta polttohautauksesta kirjoitettuaan Krematorioyhdistyksen juhlakirjaan.

”Säästin lähiomaisten rahoja”, hän hörähteli.

Sitä hän kertoi miettineensä, että olisi parasta tehdä ohjeet omia hautajaisiaan varten. Ehkä hän tekikin niin.

”Läheinen siskoni kuoli 86-vuotiaana, tämän ikäisenä. Mutta on minulla 92-vuotias pirteä veli”, Jörn lohduttautui.

Oletin, että Jörn menee tapaamisemme jälkeen lepäämään. Ei mennyt, hän lähti ajamaan yksin Tammisaareen.

Lopuksi hän sanoi: ”Yritän katsoa, että viimeinen näytökseni olisi hyvä ja hedelmällinen.”

Eeva-Kaarina Kolsi teki Donnerista IS:iin viimeisen ison haastattelun elokuun lopussa. Kuvaajana oli Pekka Elomaa.

Eeva-Kaarina Kolsi teki Donnerista IS:iin viimeisen ison haastattelun elokuun lopussa. Kuvaajana oli Pekka Elomaa.

Tosiasiat kannattaa hyväksyä, mutta myös ikävä on tosiasia.

Kun saisi ajan takaisin, olisi niin paljon kysyttävää. Ja sanomatta jäi: Kiitos Jörn kaikesta – myös ensimmäisen tapaamisen kauhun tunteista.

Tuoreimmat osastosta