Kirja: Veljen pelottava kohtalo vei 17-vuotiaan Maria Veitolan pohjalle – teki kaikkensa näännyttääkseen itsensä hengiltä: ”Elossa oleminen tuntui turvattomalta”

Julkaistu:

uutuuskirja
Maria Veitolan Toisinpäin-kirja vastaa ihmisten kysymyksiin ja paljastaa uusia asioita suosikkijuontajasta.
Maria Veitola kertoo keskiviikkona ilmestyvässä Toisinpäin-kirjassaan (Johnny Kniga), millaista oli, kun hänen veljensä joutui vakavaan onnettomuuteen ja oli vähällä kuolla.

Kun Veitola oli 17-vuotias, sai hän kuulla kesken Englannin-matkan, että hänen veljensä oli joutunut vakavaan onnettomuuteen. Veli taisteli sairaalassa hengestään ja nuori Veitola matkasi takaisin Suomeen ollakseen tämän tukena. Pelottava tilanne jätti jäljen sekä Veitolan perheeseen että häneen itseensä. Alkoi kamppailu, jonka päätteeksi myös Veitola joutui sairaalahoitoon.

Veitola kertoo nyt kirjassaan, että veljen onnettomuus ja sitä seuranneet tapahtumat ovat hänen elämänsä syvin haava. Veli selvisi onnettomuudesta vai juuri ja juuri ja kokemus oli koko perheelle traumaattinen.

– Joskus perhettä kohdannut hätä, suru ja pelko voi yhdistää perheenjäsenet. Meille ei käynyt niin. Isä ja äiti erkaantuivat toisistaan, minä jäin yksin. Se tuntui luontevaltakin, sillä veli tarvitsi kaiken vanhempieni tuen ja huomion. Eihän kenellekään meistä muista, eikä varsinkaan minulle, ollut tapahtunut mitään. Olin elossa ja koulunkäynti jatkui, Veitola kuvailee Toisinpäin-teoksessa.

Myöhemmin Veitola on ymmärtänyt, että koska tilanne järkytti koko perhettä perustuksia myöten, olisivat sekä hän että hänen vanhempansa tarvinneet ammattiapua ja traumaterapiaa selvitäkseen siitä. Heille ei kuitenkaan tarjottu sellaista ja pelottava tilanne jäi kytemään pinnan alle.

Nuori Veitola tajusi, että hän oli onnekas. Hänen veljensä oli säilynyt hengissä ja tällä olisi tulevaisuus pitkän kuntoutuksen päätteeksi. Se ei kuitenkaan lohduttanut ja koko elämä tuntui pelottavalta.

– Silti minua kuristi. Yhtäkkiä koko edessä siintävä täysi-ikäisyys, joka oli tuntunut vapaudelta, tuntuikin epäluotettavalta ja pelottavalta. Elämä oli juuri näyttänyt, että mitä tahansa kamalaa saattoi tapahtua minä hetkenä hyvänsä.


Veitola ei osannut puhua ahdistuksestaan kenellekään. Hän ei halunnut valittaa oloaan vanhempiensa kuullen, koska heillä oli muutenkin vaikeaa. Niinpä hän vaikeni ja oli mahdollisimman vähän vaivaksi.

– Pysyin pois silmistä, eristäydyin ja käperryin itseeni. En osannut muuta. Koska elossa oleminen tuntui niin turvattomalta, kehitin oman systeemin, jolla koin kontrolloivani elämää ja sen holtittomia olosuhteita. Lopetin syömisen. Lopetin puhumisen. Lopetin nauramisen. Juoksin, jumppasin ja hiljenin, Veitola kertoo kirjassaan.

Alkoi määrätietoinen näännyttäminen, jossa Veitola pyrki hiipumaan pois pakonomaisen liikunnan ja olemattoman ruuan avulla. Hän sairastui anoreksiaan ja oli vähällä onnistua huolestuttavassa päämäärässään.

– Onnistuin loppujen lopuksi näännyttämään itseni lähes hengiltä. Olen vasta paljon myöhemmin tajunnut, että yritin kuolla. Sitä on vaikea myöntää. Mutta niin se on. Olin sekä aktiivisesti että passiivisesti itsetuhoinen. Elämästä poistuminen oli tavoitteeni.

Lopulta tilanne kärjistyi niin pahaksi, että Veitolan oli pakko ottaa vastaan apua. Hän kertoo kirjassaan, että silloin hänelle iski lamauttava häpeä. Hän häpesi sitä, että oli tuottanut läheisilleen tuskaa.

– Häpesin omaa toimintaani ja tilaani vuosikausia. Nyt ymmärrän, että olin haavoittuvassa iässä ja vielä lapsi.

Veitola myöntää, että nuoruuden kipeä tilanne ja haavat nousevat yhä pintaan tilanteissa, jotka hän kokee vaikeiksi ja joissa hän jää yksin. Hän on kuitenkin opetellut pyytämään ja vastaanottamaan apua.

– Se ei ole ollut helppoa, sillä ajattelen liian usein edelleen, etten viitsi vaivata muita murheillani.

Totuus paljastui saunassa

Veitola kertoi veljensä onnettomuudesta ja sen aiheuttamista tuntemuksista sekä syömishäiriöstään myös viime vuonna ilmestyneessä Veitola-kirjassaan. Hän kuvaili siinä, kuinka nuoren tytön elämä järkkyi, kun hän näki rakkaan isoveljensä huonossa kunnossa sairaalassa.

– Mä tulin takaisin Suomeen ja menin suoraan lentokentältä sairaalaan. Ja siellä oli mun isoveli. Sellanen violetti möykky siellä sairaalasängyn pohjalla. Sellanen isoveli, joka on aina ollu se paras ja turvallisin kaikista, ja nyt se on sellanen rusina.
Kun Veitola alkoi laihduttaa kontrolloidakseen järkyttävää tilannetta, putosi hänen painonsa nopeasti. Hän kertoi kirjassaan, että peitti laihan olemuksensa suurilla vaatteilla, jotta koulussa ei puututtaisi tilanteeseen. Syömishäiriö paljastui lopulta hänen äidilleen yhteisellä saunareissulla.

– Mä olin 40-kiloinen, kun äiti vei mut ekan kerran lääkäriin. Äiti tuli mun kanssa samaan aikaan saunaan. Mä pyrin käymään eri aikaan saunassa, että kukaan ei vaan näe mua ja sitä totuutta, mutta äiti tuli saunaan ja säikähti niin, että rupes itkemään. Siinä vaiheessa mä hädin tuskin pysyin pystyssä. Lääkäri totesi, että jos mä vielä laihdun, hän laittaa lähetteen sairaalaan.

Pian Veitolan paino putosi lisää ja hän joutui sairaalahoitoon osastolle, jossa hänen painoaan tarkkailtiin ja varmistettiin, että se alkaisi nousta eikä putoaisi enempää. Ammattilaisten avulla Veitola parantui lopulta syömishäiriöstä eikä sairaus enää palannut.