Uutuuskirja: Boheemi lappajärveläinen maalari Arvid Broms ajautui salasuhteeseen, josta sai alkunsa Suomi-filmien legenda Jussi Jurkka

Julkaistu:

Uutuuskirja
Kirjailija Antti Tuuri käy tuoreessa romaanissaan läpi kotiseutunsa Lappajärven taidemaalarin Arvid Bromsin värikkään ja kostean elämän. Näyttelijä Jussi Jurkan tunnustamaton isä oli ahkera taiteilija, huijari, naistenmies ja juoppo – varsinainen taivaan­rannanmaalari.
Antti Tuuri, 74, palaa tuoreessa romaanissaan Levoton mieli (Otava) takaisin kotiseudulleen Etelä-Pohjanmaalle.

Tuuri löysi tuoreimman kirjansa aiheen harvinaisen läheltä: Lappajärveltä, jossa hän vietti kukkeimman nuoruutensa. Tuuri on syntynyt Kauhavalla, jota hän pitää kotikuntanaan, mutta kouluvuodet ennen lukiota kuluivat maanmittari-isän valvonnassa Lappajärvellä.

Ja Lappajärveltä Tuuri löysi kirjansa tragikoomisen sankarin, taidemaalari Arvid Bromsin (1910–1968).

Varsinainen taivaanrannanmaalari, Bromsin elämän voisi tiivistää.

– Komea, tumma mies. 30-luvulla hän tanssitti vanhoja rouvia Pariisin Pigallella, he pitivät Bromsia argentiinalaisena, Tuuri kertoo ja ihmettelee itsekin, mitkä kaikki Bromsin kertomat jutut pitää ottaa tosissaan.

Opiskeliko hän Académie de la Grande Chaumièressa ja Colarossissa, sitten Lontoossa suuren Harold Speedin oppilaana? Niin Broms itse väitti, mutta kuka tietää.


Jutut siitä, että hän oli sekaantunut Algot Niskan kanssa väärennettyjen Suomen passien myymiseen Hitleriä pakeneville juutalaisille, ja etsi asiakkaita Pariisissa Montparnassen kahviloissa, pitävät kuitenkin paikkaansa. Sen todistavat Algot Niskan muistelmat ja poliisien kuulustelupöytäkirjat.

Broms, arvaamaton juoppo, mutta tuottelias ja herkkä taiteilija, huijari ja armoton naistenmies ehti olla viisi kertaa naimisissakin ennen kuin viimeinen vaimo Helvi Inkeri saatteli hänet hautaan 1968 kymmenen vuoden yhteisen taipaleen jälkeen.

Yksi kantava teema kirjassa on, että Broms on myös näyttelijä Jussi Jurkan (1930–1982) tunnustamaton mutta tunnistettu isä. Jussi Jurkka, kuten äitinsä Emmi Jurkka (1899–1990), oli aikansa suuria elokuva- ja näyttelijäsuuruuksia. Parhaiten Jussi Jurkka muistetaan Edwin Laineen Tuntemattoman Sotilaan luutnantti Lammiona.

Tuurin kirjan ajassa Jussi Jurkka kuvaa vielä elokuvan Punainen viiva loppukohtauksia agitaattori Puntarpäänä, mutta ehtii myös Lappajärvelle tapaamaan Arvidia.

Bromsin isyydestä ei koskaan virallisesti puhuttu. Arvidin ja Jussin ulkonäkö oli yhdenmukainen ja kaikki täsmää, syntymän ajankohtaa 1930 myöten.

Taustalla oli salarakkaus, joka kehittyi 19-vuotiaan Bromsin ja varttuneemman Emmi Jurkan välille jo 20–30-lukujen vaihteessa Terijoella. Myöhemmin susipari asuikin esimerkiksi Tampereella yhdessä sen jälkeen, kun Bromsin kolmas vaimo oli häipynyt kuvioista.


Yhteiselossa oli mukana myös Jussi Jurkka, jonka Emmi Jurkka oli saanut kirkonkirjoihinkin vasta kahdeksanvuotiaana. Jussi Jurkka piti Arvidia todella läheisenä.

– Ei siitä mitään DNA-testiä ole, mutta moni sen tiesi, Tuuri sanoo.

Outi Pakkanen kertoo Jurkka-elämäkerrassaan Rakas Emmi 1984 laajasti Emmi Jurkan ja Arvidin suhteesta.

Mustasukkainen suhde keikkui viinan voimalla laidasta laitaan. Yksi episodi oli sekin, kun Broms löi salarakkaaltaan Emmiltä leuan sijoiltaan. Jussi Jurkka oli kantamassa Arvidia hautaan 1968, mutta kukaan ei osaa sanoa, tiesikö Jurkka, että kyseessä on oikeasti hänen oma isänsä.

Ehkä tiesi, ehkä ei. Virallisesti isänä on pidetty teatterinjohtaja Eino Jurkkaa.

Mutta Jussi oli minun lapseni, sanoi Emmi siitä mitä tahansa ja väitti niin paljon kuin halusi, että Jussi oli hänen lapsensa. Kaikki sen näkivät, ja Emmi itsekin sen tiesi, että syksyllä 1929 lapsi pantiin alulle, kun kesällä oli tavattu Kannaksella, jossa Einolla ja Emmillä oli huvila vuokrattuna, Tuuri kirjoittaa.

Edellisenä iltana olemme saunoneet, kun päivän työt on tehty, Helvi Inkeri on kammannut mustan vahvan tukkani ja kertonut, että kylän emännät sanovat minun olevan komea kuin filmitähti. Sanon sille, että minulla on sellaiset perintötekijät, että filmitähti niistä on sikiintynytkin.

 

Kaikki sen näkivät, ja Emmi itsekin sen tiesi, että syksyllä 1929 lapsi pantiin alulle, kun kesällä oli tavattu Kannaksella, jossa Einolla ja Emmillä oli huvila vuokrattuna.

Mutta takaisin Bromsiin, joka päätyi Lappajärven Lehtiniemen kylään 50-luvun lopulla. Tunnettu boheemi taidemaalari oli taatusti varsinainen näky tuon ajan Lappajärvellä.

Yksi erikoisuus oli avantouinti: taiteilija laski suksilla kylpytakki päällä rantaan ja hyppäsi avantoon. Kylän lapset ihmettelivät.

Vauhtia Broms oli hakenut sekä Turun Kakolasta että Vaasan lääninvankilasta, joihin veivät pikkuvarkaudet ja petokset. Tuurin tarinankerronta elää Bromsin ajatusten mukana: taiteilija eli omaa elämäänsä, ja totuudella oli tapahtumien kannalta suhteellinen merkitys. Muiden shekkivihkot, pankkikirjat ja jopa puvut muuttuivat herkästi omiksi – viranomaiset olivat toista mieltä.

Tuurin isä oli 1950–60-lukujen vaihteessa Lappajärven ja Vimpelin maanmittari, kylän pikkuisen parempaa väkeä, jolla oli varaa taulukauppoihin.

– Isä osti häneltä neljä taulua, Tuuri muistelee.

Taiteilijaa kuljetti uskollinen taksinkuljettaja Matti, joka sai useimmiten maksunsa tauluina.

Postin luona Matti näyttää minulle vastapäistä vaaleaa taloa, sanoo maanmittarin muuttaneen siihen kesällä Vimpelistä. Matti arvelee, että maanmittarillakin voisi olla sen verran irtorahaa, että sille voisi taulun kaupata. Sanon, että kävisimme maanmittaria jututtamassa nimismiehen luona käytyämme, ja meidän olisi myös käytävä tapaamassa kunnanlääkäriä, joka varmasti ostaisi ainakin yhden taulun.

Tuurin isä kuoli vuonna 2000. Broms hyppäsi silmille ja kirjan aiheeksi, kun Tuuri tyhjensi Tampereella hoitokotiin siirtyneen äitinsä asuntoa. Seinältä löytyivät Bromsin taulut.

– Katsottiin niitä poikani kanssa ja totesin, että eivät hassumpia! Poika kaivoi netistä tietoa Bromsista, että millainen maalari hän on ollut. Siitä se lähti. Pitihän Arvidista kirja kirjoittaa.

– Se oli samalla matka nuoruuteni Lappajärvelle. Kirjoittaessa vanhoja asioita alkoi palautua mieleen, Tuuri kertoo.


Tyyli on uskollista Tuuria: hän eläytyy Bromsin maailmaan, ja vauhtia ei puutu. Pelkäksi veijariromaaniksi Levotonta mieltä ei voi sanoa, sillä kohelluksesta ei ole välillä itkukaan kaukana.

Vanha ja tuore viina haisee kirjan sivuilta, kun Broms matkustelee taksilla myymässä taulujaan Etelä-Pohjanmaalla Seinäjokea myöten. Vakioasiakkaita ovat autokauppias vaimoineen, nimismies ja kunnanlääkäri. Hammaslääkäri maksaa taulun puolen litran spriipullolla.

Ahtaista kulttuuripiireistä saa hyvän kuvan, kun Seinäjoella kerätään taiteilijalle matkarahat Firenzeen: matka pettää sekä taiteilijan omat että maksajien odotukset pahemman kerran, viina vie. Jälkipuheita riittää.

Mutta onpahan lappajärveläisillä seurattavaa. Varsinainen tapaus on, kun Jussi Jurkka tulee tapamaan 60-luvun alussa Bromsia tuon ajan superjulkkiksen Laila Kinnusen ja tämän puolison Ville-Veikko Salmisen kanssa.

Kirjaansa varten Tuuri sai materiaalia aikalaisilta, joita löytyy Lappajärveltä yhä.

Yksi haastatelluista kirjan takana on säveltäjä Jorma Panula, joka soitti muun muassa Bromsin viimeisissä häissä. ”Sinähän tunsit Bromsin”, kertoo Tuuri soittaneensa Panulalle. ”Valitettavasti”, Panula oli vastannut.


– Isoin homma oli kuitenkin penkoa kaikki Bromsin rikostuomiot, Tuuri lisää.

Vaasan maakunta-arkistosta löytyi esimerkiksi Pohjanmaan raastuvanoikeuden päätöksiä. Vaasan lääninvankilan kappeliin Broms maalasi tuomionsa aikana alttaritaulun Minä olen tie 1950. Väitetään, että nimeään hän ei kehdannut tauluun panna, Bromsin nimen kävi sinne tuhertamassa viimeinen vaimo Helvi Inkeri vasta Bromsin kuoleman jälkeen.

Taiteilijana Broms oli tuottelias.

– Kerrotaan, että maalikaan ei ollut aina edes kuivunut, kun hän taksista nousi myymään maalauksiaan.

Bromsista kirjoittaessaan Tuuri on miettinyt myös taiteilijan asemaa maaseudulla, jossa värikkyys tai näkyvyys ei ole välttämättä hyve. Bromsia kuitenkin siedettiin Lappajärvellä hyvin, autettiin myös.

– Kuvataiteilijoilla on helpompaa, kirjailijoilla on vaikeampaa. En esimerkiksi itse olisi voinut asua Pohjanmaalla, kun olen Pohjanmaasta ja pohjalaisista kirjoittanut, Tuuri sanoo.

Liian moni olisi tunnistavinaan kaunokirjallisesta tekstistä itsensä, vaikka kyseessä saattaa olla kollaasi monesta ei ihmisestä.


Yhden esimerkin Tuuri muistaa 80-luvun alkupuolelta Lappajärven Kantakrouvista, jonka seinällä on sattumoisin myös Bromsilta tilattu maalaus.

– Nyt suut kiinni, Antti tulee, Tuuri kertoo paikalla olleen painijajoukon mutisseen.

Broms sai loppujen lopuksi pidettyä monien mutkien jälkeen viimeisen näyttelynsä Helsingin Strinbergillä vuonna 1967. Siitä annettu kritiikki oli murskaavaa, ja sillä reissulla Broms myös sairastui kohtalokkaasti Jorma Panulan asunnolla.

Tuotteliaan Bromsin töitä löytynee varsinkin Etelä-Pohjanmaalta tupien seiniltä kymmenittäin, kuten Eero Nelimarkan latomaalauksia. Ehkä Tuurin kirja nostaa Bromsin teosten arvoa 51 vuotta taiteilijan kuoleman jälkeen, kuten Broms itse aikoinaan ennustikin.

Siihen Tuuri ei osaa ottaa kantaa.

Kursivoidut tekstit Antti Tuurin kirjasta Levoton mieli (Otava).

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt