Heidi Köngäs kirjoittaa tarinoita perheensä historiasta ja edellisten sukupolvien naisista – avaa myös omaa sisintään: ”Olen kirjoittanut itseni vapaaksi”

Julkaistu:

Kirjailija Heidi Köngäs alkoi jo lapsena kerätä tarinoita kuunnellessaan ompelijaäitinsä asiakkaita. – Minua kiinnostaa edellisten sukupolvien naisten arki, hän sanoo.
Kirjailija Heidi Köngäksen äiti oli ompelija, joka ompeli kotona.

50-luvulla vaatteet teetettiin tai tehtiin itse.

Kotona kävi äidin asiakkaita. Heidän mukanaan tulivat aina ihmisten tarinat.

– Äiti oli puhelias ja iloinen, Heidi Köngäs kertoo.

Pieni Heidi istui huoneessa korvat höröllä. Se ei jäänyt muilta huomaamatta. Joskus joku asiakas sanoi, että voi kun tuo lapsi kuuntelee. Äiti sanoi, ettei sillä ole väliä. Hän on tottunut.

– Ehkä olen jo pienenä alkanut kerätä tarinoita, Heidi Köngäs sanoo.

– Olin aina ilahtunut, kun tuli asiakkaita.

Koulussa Heidiä kiinnostivat historia, uskonto ja kotitalous.

Aikuisena hänestä tuli tarinankertoja, tv- ja elokuvaohjaaja ja nyt jo kahdeksannen romaanin julkaissut kirjailija. Köngäs on kirjoittanut myös kolme lastenkirjaa.

Naisten tunteiden ja kokemusten kuvaajana hän on omaa luokkaansa. Hänen esikoisteoksensa Luvattu kuvasi maalla elävän nuoren naisen luvatonta rakkautta. Se ilmestyi vuonna 2000. Samana vuonna Köngäs täytti 46 vuotta.

– Olen onnellinen, etten alkanut kirjoittaa jo nuorena kirjoja, hän sanoo.

– Olisin luultavasti kirjoittanut itseni tyhjäksi tässä vaiheessa.

Ensimmäisen romaaninsa Luvatun alkuversion Heidi Köngäs laittoi seitsemäksi vuodeksi pöytälaatikkoon odottamaan. Kolmen lapsen äiti asui tuolloin miehensä opintojen takia Lontoossa. Palattuaan hän jatkoi ohjaustöitään ja unohti kirjan.

– Liian paksu perhokseksi -elokuvan jälkeen kirjoitin sen yhdessä kesässä, hän kertoo.

– Syvimmältä olemukseltani olen tarinankertoja. Yhdessä tekeminen sopii minulle.

Ylioppilaaksi kirjoitettuaan Köngäs opiskeli Helsingin yliopistossa valtiotieteitä. Hän pääsi Sanomien toimittajakouluun ja oli Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen ensimmäisessä toimituksessa.

– Hinkkasin lehtijuttuja yötä myöten. Se oli orastavaa kirjailijuutta.

Sanomalehdessä hän tajusi, ettei ole kiireinen reportteri-ihminen.

– Olin liian kiinnostunut lauserytmistä ja hiomisesta.

Vuonna 1984 hän lähti Yleisradioon ja kouluttautui ohjaajaksi.


1998 tapahtui läpimurto. Heidi Köngäksen ohjaama televisioelokuva Liian paksu perhoseksi keräsi lähes 1,5 miljoonaa katsojaa ja voitti Special Prix Europa -palkinnon. Se perustui Sisko Istanmäen samannimiseen romaaniin.

– Myös kirjani nousevat ensin mieleen kuvina. Uskon sen johtuvan ohjaajan ammatistani.

Kirjailijana hän haluaa tuoda esiin historian piiloon jäämiä tarinoita ja hahmoja, sivustakatsojien elämää.

Köngäs on kirjoittanut Suomen itsenäisyyden eri vaiheisiin sijoittuvia romaaneja.

Kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi 2012 yltänyt romaani Dora, Dora kuvasi Hitlerin varusteluministerin Albert Speerin matkaa saksalaisten hallinnoimaan Suomen Lappiin.

Kiitelty romaani Hertta kertoi Hertta Kuusisen ja Yrjö Leinon suhteesta.

– Minua kiinnostaa edellisten sukupolvien naisten arki.

– Naisten kokemuksia on mitätöity. Ajatellaan, että naiset tekivät vain jotain pientä.

Edellisessä romaanissaan Sandra (Otava) Köngäs kuvasi isoäitinsä Sandran vaiheita sisällissodassa Ylä-Väärissä 1918.

– Sandra oli torpparinvaimo, jonka oli pakko olla sitkeä, jotta selviäisi lastensa kanssa rintamien välissä, Köngäs sanoo.

Sota oli kuin luonnonvoima, jolle ei mahtanut mitään.

Isoäidin torppa oli Ruovedellä sisällissodan kovien taisteluiden ytimessä.

– Halusin Sandran kautta kertoa, mitä yhdelle perheelle sodassa tapahtui, Heidi Köngäs kertoo.

Nyt tarina saa jatkoa. Heidi Köngäksen uutuusromaani Mirjami (Otava) kertoo hänen oman äitinsä kokemuksista.

– Mirjamilla on hyvät silmät. Hän katsoo muita hyvällä – ja siten myös itseään.

– Jos katsoja on tyytymätön ja on koko ajan osattoman tuntuinen, ei siitä mitään kostu, Heidi Köngäs miettii.

Kirjan alussa ollaan talvisodan kynnyksellä. Mirjami on silloin 19-vuotias, vastuuta kantava ja huolellinen nainen, mutta ennen kaikkea hirveän nuori ja toiveikas. Sotavuodet veivät hänen nuoruudestaan viisi vuotta.

– Mirjami on ollut pitkään omana aiheena päässäni, Köngäs sanoo.

– Kun kerran olin kävelemässä Helsingin keskustasta Hakaniemen suuntaan, Sandran lauseita alkoikin tulla päähän. Ja Sandrakin sai äänen Mirjamiin.

 

Naisten kokemuksia on mitätöity. Ajatellaan, että naiset tekivät vain jotain pientä.

Romaanin ensimmäiset asiat Heidi Köngäs kirjoitti muistiin, kun hänen äitinsä kuoli 2003. Silloin tytär piti puheen äidin muistotilaisuudessa.

– Sain pitää äitini pitkään. Olin lähes 50-vuotias, kun äiti menehtyi.

– Silti hän lähti liian varhain, Heidi Köngäs sanoo.

Heidi Köngäs oli vanhempiensa ainoa lapsi. Hänen biologinen äitinsä antoi Heidin vauvana sisarelleen kasvatettavaksi. Kun biologinen äiti kuoli, syntyi kirja Jokin sinusta.

Omaelämäkerrallisessa romaanissa Köngäs kertoo muun muassa lapsuudestaan Ruotsissa. Kolmihenkinen perhe lähti sinne kahdeksi vuodeksi Heidin ollessa kuusivuotias.

– Ensimmäinen päiväkirjani oli ruotsiksi, hän kertoo.

Muurarina työskennellyt isä eteni työnjohtajaksi.

Perhe muutti Raaheen. Myös Heidi koki nousun, kun koulunpihalla kaikki lapset kerääntyivät ympärille. He olivat kiinnostuneita oppilaasta, joka tuli Ruotsista.

– En ollut koulussa koskaan erityisen hyvä. En ajatellut, että alan kirjoittaa tai ohjata elokuvia, mutta ihmisistä olin kiinnostunut.


Mennyt on aina meissä. Vanhassa sormuksessa on kaunis, vaalea kivi.

– Tässä on mun äidin sormus, Heidi Köngäs esittelee.

Hänen äitinsä oli voimanainen ja tekijä. Ihmiset tulivat ompelijalle osittain siksi, että hän oli hyvä kuuntelija. Häneltä sai aina tukea.

– Äitini oli nainen, joka antoi toisille paljon. Hänen luonaan ei kulunut vaan karttui.

– Jos antaa myötätuntoa, sitä myös saa.

Myötätunto on Köngäksen mielestä harvinaista nykymaailmassa. Hän toivoo, että myötätunto lisääntyisi.

–  Jos ymmärrämme paremmin menneisyyttämme, voimme olla myötätuntoisempia muuta maailmaa kohtaan, hän sanoo.

1920-luvulla syntyneiltä vanhemmiltaan Heidi Köngäs oppi, että kaikkia ihmisiä pitää katsoa silmän korkeudelta.

Se tarkoittaa, ettei pidä katsoa ylhäältä alaspäin eikä alhaalta ylöspäin.

– Se on tärkeä ohje. Se sisältää pelottomuutta, rohkeutta ja myötätuntoa – kukaan ei ole alapuolella tai yläpuolella.

Kaunokirjallisuuden tehtävä on jatkaa siitä, mihin faktat loppuvat. Köngäksen uutuusromaani Mirjami on omaelämäkerrallisista aineksistaan huolimatta kuvitelmaa, fiktiota.

– Kirja kertoo Suomen lähihistoriaa yhden perheen kautta.

– Ajattelen, että sota-aikana on ollut hetki, jolloin ihmiset paljastuvat sekä itselleen että toisilleen sekä hyvässä ja pahassa.


Kirjassa tuodaan esiin niitä kovia paikkoja ja tunnelmia, joissa naiset ovat olleet.

Millaista oli, kun piti kulkea hangessa avaamatonta tietä? Tai kun elintarvikepula ja sairausepidemiat levisivät.

– Maailma oli paljon naisten varassa. Aika paljon on kirjoitettu rintamalla olosta ja sotimisesta. Tässä tulin kirjoittaneeksi yksilöllisen tason poliittista historiaa, jossa punaisen perheen tyttärestä tulee lotta.

– Minua kiinnostaa kuvata ihmisiä tilanteissa, joissa luonne paljastuu.

Sota-aikana kuoleman läsnäolo teki sen, että elämän liekki oli hyvin voimakas. Aikaa ei ollut hukattavaksi. Suhteita syntyi nopeasti, koska kukaan ei tiennyt, tuleeko seuraavaa kertaa.

– Romaanissani halusin myös kertoa Mirjamin haikean rakkaustarinan.

Viiden lapsen äiti Sandra on päässyt jälleen mukaan uuteen romaaniin. 1939 sisällissodasta oli vain 20 vuotta. Se on Heidi Köngäksen mielestä kamalan lyhyt aika.

– Kirjoittaessa olen tajunnut, että hänen on täytynyt olla lempeän vahva nainen. Että kaikkien niiden koettelemusten läpi hän on jaksanut luottaa elämään.

– Olen valtavan ylpeä isoäidistäni.

Sandra kuoli 1961. Heidi Köngäs oli tuolloin seitsemänvuotias. Hän muistaa isoäitinsä pyöreänä, kilttinä mummona, joka ilahtui, kun joku tuli käymään.

– Vasta romaania kirjoittaessani sain selville, että hän oli ollut huutolaislapsi.

Sandra oli yhdeksänvuotias, kun hänen isänsä menehtyi. Sen takia kaksi perheen lapsista annettiin huudettaviksi, koska heidän äidillään ei ollut rahaa maksaa kahden markan veroaan. Sandra joutui piiaksi jo hyvin varhain.


Köngäs löysi tiedon Ruoveden kunnan vaivaisruotujen pöytäkirjoista. Samalla yhteinen leikkihetki isoäidin kanssa kauan sitten alkoi avautua uudella tavalla.

– Oli talvi ja teimme pihassa hankikantoisille askelmerkkejä hankeen mummon kanssa. Tamppasimme lumeen huoneen, pöydät ja sängyt. Minä olin leikinjohtaja ja sanoin, että nyt on yö.

He asettuivat makaamaan hankeen. Heidin äiti palasi mankelista ja näki oman äitinsä makaamassa lumihangessa ja säikähti.

–  Sandra-mummo sanoi, että Heidi käski makuulle, että nyt on yö.

– Kun kirjoitin tämän muiston, tajusin että hän sai kerrankin eläytyä leikkiin. Hänellä ei ollut lapsuutta. Hän sai hyvitystä ja paikkausta johonkin menettämäänsä.

Heidi Köngäs rakastaa lapsia. Hän on neljän lapsen isoäiti. Vanhin lapsenlapsi on 19-vuotias, sattumoisin samanikäinen kuin Mirjami, kun talvisota syttyi.

– Ajattelen, kuinka hirvittävän nuori hän on.

Heidi Köngäs toivoo, että myös nuoret ihmiset löytäisivät uuden romaanin.

– Minua liikutti, kun kuulin, että lukiolaiset lukivat Sandraa. Mirjamikin kertoo nuorista ihmisistä.

– Yritän kirjoittaa niin, että historia on ihan yhtä kiinnostavaa kuin elämä vaikka Helsingin Kruununhaassa.


Mirjamin henkilöt ovat kaikki toimeliaita naisia. Mirjamin sisar Annikki on hyvin puuhakas. Hän yrittää olla moitteeton ja tarkkailee itseään ja muita liikaa. Hän arvelee, että joku katsoo, vaikka kukaan ei katso.

– Annikki arvelee selviävänsä elämästä moitteettomana, mutta se ei onnistu.

– Ihminen on vahvin silloin, kun hän on oma itsensä eikä yritä ajatella, mitä muut sinusta ajattelevat. Toivon, että kirjassa on elementtejä, jotka vahvistaisivat ihmistä.

Kaikki Köngäksen kirjat kertovat myös hänestä itsestään. Kirjoittamalla kirjailija paljastaa, millaisena näkee maailman.

– Ehkä olen kirjoittanut itseni vapaaksi. Kun tekee asiat näkyviksi, ne tulevat pienemmiksi.

– Kirjoittaminen on eheyttänyt minua.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt