Aira Samulin on nähnyt toinen toistaan hullummat trendit vuosien varrella, mutta nykyajan ihanteessa piilee vaara: ”Pidän sitä hyvin huolestuttavana”

Julkaistu:

Aira Samulin, 92, oli nuorena liian pitkä, liian rintava ja liian urheilullinen – siis kaikkea, mitä nykyään pidetään ihanteellisena.
Aira Samulin oli nuorena kympin tyttö. Suomessa elettiin vielä sodan jaloissa, kun Aira kävi 1940-luvulla oppikoulua Kalliossa. Maailma on muuttunut, ihmiset eivät niinkään. Yli yhdeksän vuosikymmentä nähnyt Aira tietää sen.

Nuori nainen omasi vaaleankuultavan ihon ja hyvin tummat piirteet. Hän erottui joukosta, vaikka lasten ja nuorten pukeutumisesta päättivät pitkälti vanhemmat. Meikkaaminen oli kiellettyä.

– Oikeastaan aika lailla kaikki oli kiellettyä. Ei edes puhuttu meikkaamisesta, vaan se oli maalaamista. Maalaaminen miellettiin pinnalliseksi, Aira muistelee.

Äidin pöydällä lepäsivät puuteri ja huulipuna, mutta niihin ei saanut koskea. Aira piti äitiään ja siskoaan itseään kauniimpina. Omaa peilikuvaa oli vaikeaa ihailla.

– Tummien kulmieni ja ripsieni vuoksi luultiin, että maalaan. Se oli todella ikävää, sillä en voinut ulkonäölleni mitään, hän jatkaa.

Jossain vaiheessa Airaa ehdotettiin missikisoihin. Vastaus oli tiukka ei. Hän piti itseään aivan liian pitkänä, leveähartiaisena, urheilullisena ja isorintaisena.

– Eli minulla oli nykypäivän valttikortit. Voisikohan vielä hakea, Aira hihkaisee ja pitää pienen tauon.

– Ajattele, miten maailma muuttuu.


Auki olevasta ikkunasta kantautuu poraava ääni. Aira Samulin on vain piipahtamassa Bulevardin-kodissaan Hyrsylän mutkasta, missä hän viettää usein kesänsä. Hän palaa sinne vielä myöhemmin iltapäivästä.

Puisen työpöydän päällä lepäilevä puhelin pirisee useaan otteeseen vierailun aikana. Aira pahoittelee joka kerralla ja vastaa soittoon kiireettömän ripeästi. Tapaamisia kertyy muutaman tunnin aikana kolme lisää.

Airalla ei ole älypuhelinta. Sähköpostitkin tarkistaa hänen pojantyttärensä Kitty.

– Haluan nähdä, tai ainakin kuulla ihmiset, joiden kanssa keskustelen. Mitä meille jää, jos luovumme vuorovaikutuksesta, hän huokaa.

Tanssitaiteilija istahtaa jälleen olohuoneen sohvalle, jota peittää hänen ystävänsä suunnittelema punaoranssi viltti.

Aira valittiin vuonna 1954 mannekiinikuningattareksi. Hän oli tuolloin 26-vuotias ja äiti 6-vuotialle Pirjo-tyttärelle.

Tanssin, muodin ja valokuvan parissa Aira on työskennellyt jo 1940-luvulta asti. Muotivaikuttaja muistaa elävästi jokaisen vuosikymmenen muutoksen, ylilyönnit ja hitit, jotka ovat ohjanneet kauneusihanteet ja tyylisuuntaukset tähän päivään.

– Vaate- ja ulkonäkötrendit ovat aina kokeilleet rajojaan ja vastakohdat seuranneet toisiaan: maksihameen jälkeen tulee mini, midi ja sitten taas maksi, Aira selostaa.


Muoti on Airan mukaan ollut aina ajan henki. Sota-aikana vaatteet olivat käytännöllisiä ja maskuliinisia. Rintamalla kaatuneen isän manttelista tehtiin Airalle takki. Rikkinäisiä vaatteita yhdisteltiin niin, että kuosit sekoittuivat. Sellaiset vaatekappaleet tuovat Airalle mieleen pula-ajan vielä tänäkin päivänä.

– Sen jälkeen, 1950-luvulla tuli naisellisuus. Oli kukkamekkoja ja naisellisia hameita käytännöllisyyden jälkeen. Ja paljon kangasta! Piti näyttää, että on millä mällätä, Aira muistaa.

– Ja silloin naisella sai vielä olla rinnat. Muistan vieläkin, kun minua pyydettiin alusvaatemalliksi. Mutta sitten tuli 60-luku, ja pitikin olla aivan lauta.

Aira nauraa muistellessaan rintoja litistävää 1960-lukua ja tuolloin valloillaan ollutta minimuotia. Meikkaustyyli oli voimakas ja näyttävä, aivan päinvastainen kuin hippiaikaan vuosikymmen myöhemmin.

– Oli tiukat säännöt siitä, mikä oli muotia ja sitä noudatettiin. Minulle sanottiin silloin 1960-luvulla, että olen liian vanha käyttämään minihameita. Onneksi en uskonut, Aira heittää.


Tanssitaiteilija suunnitteli nuorisomuotia ja järjesti nuorille muun muassa erilaisia tapahtumia. Hän pitää edelleen tärkeänä sitä, että nuorilla on mahdollisuus toteuttaa itseään. Kun housut tulivat naisten muotiin toden teolla 1970-luvulla, housupukuja ja haalareita suunnitellut Aira kohtasi ongelman.

– Suomessa ei ymmärretty, että housut ovat muotia. Jouduin järjestämään ravintoloitsijoille ja vahtimestareille erillisiä muotinäytöksiä, jotta he tajuaisivat päästää haalareihin pukeutuneet naiset sisään, Aira nauraa.

Paluuta tekevän 1980-luvun muotivillitykset Aira muistaa hyvin: massiivisia olkatoppauksia, väljää ja värikästä. 1990-luvulla väljä vaihtui jälleen piukkaan.

2010-luvulla tyylit ovat sekoittuneet. Ihmiset noudattavat omia tyylisuuntauksiaan. Sen sijaan ulkonäössä ihailtuja piirteitä haetaan yhä arkisemmin omiin kasvoihin leikkauksilla ja pistoshoidoilla.

– Oikeastaan kaikissa muodin hullunkurisimmissakin tyylisuuntauksissa on aikaisemmin ollut hyvää se, että ne eivät ole pysyviä. Se on ollut turvallinen tapa kokeilla erilaisia tyylejä, hän pohtii.

– Pidän hyvin huolestuttavana sitä, että nuoret naiset muokkaavat ulkonäköään kauneusleikkauksilla ja täyteaineilla lähemmäs senhetkisiä kauneusihanteita. Aineita on tutkittu vähän ja muoti muuttuu jatkuvasti.


Asunnon vierashuoneessa on valtava peili, johon on kiinnitetty vanhoja valokuvia vuosikymmenten varrelta. Yksi huoneen seinistä on varattu kengille. Aira katsoo itseään peilistä ja mallaa päähänsä toisen hatun.

– Muotialalla minun on ollut helppo seurata ajan henkeä. Mutta monet tuntemistani ihmisistä ovat näyttäneet koko elämänsä samalta. He ovat löytäneet tyylinsä, hän sanoo ja laittaa hatun takaisin.

– Ja siihenhän kaikki perustuu. Tulisi pitää kiinni siitä, mikä itsessä on persoonallista ja kaunista. Koska olemme kaikki kauniita.

Lue kaikki Oon hyvä näin -juttusarjan jutut täältä.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt