Janita Lukkarinen sairastaa parantumatonta syöpää – nyt hän kertoo, millaista elämä on, kun mitään ei ole enää tehtävissä

Julkaistu:

Tosi-tv-tähti Janita Lukkarinen on kohdannut elämän synkimmät puolet sairastaessaan parantumatonta syöpää. Myös naisen arki on muuttunut lopullisesti.
Miltä tuntuu, kun sielua revitään hajalle? Parantumatonta imusolmukesyöpää sairastava tosi-tv-tähti Janita Lukkarinen tietää. 26-vuotiaan Lukkarisen mielessä viiltää kirkkaasti kipu, jonka äärimmäisen rankat sytostaattihoidot saivat aikaan kerta toisensa jälkeen. Se, miten solumyrkky pureutuu soluihin ja kääntää kaiken päälaelleen.

– Hoitojen jälkeen makasin kylpyhuoneen lattialla sikiöasennossa ja oksensin. Se repii ihmisen sielun ihan rikki. Se oli maanpäällinen helvetti, Lukkarinen sanoo ääni murtuen.

Nyt sytostaattihoidot on lopetettu. Lukkarinen sai kuun alussa musertavia uutisia lääkäriltään. Hoidot eivät ole tepsineet, eivätkä lukuisat kasvaimet pienentyneet. Yksi etäpesäkkeistä on sydämen päällä, toinen oikeassa keuhkossa. Reilu vuosi sitten syöpädiagnoosin saanut Lukkarinen ei tiedä elinajanodotettaan. Vuodenvaihteessa hän menee tutkimuksiin, jotka voivat antaa jonkinlaisen viitteen asiasta.

Siihen asti ja todennäköisesti sen jälkeenkin hän joutuu elämään epätietoisuudessa, päivä kerrallaan.


Arki syövän kanssa on vaikeaa. Herätyskellon sijaan Lukkarinen herää koko vartaloa piinaaviin särkyihin. Hermokipulääkkeet ja vesipullo odottavat aina yöpöydällä valmiina. Yksi kipulääkkeistä on sama, jota määrätään saattohoidossa oleville potilaille.

– Sängystä ylös pääseminen ei todellakaan ole itsestään selvä asia minulle. Ilman lääkkeitä siitä ei tulisi mitään. Kipu on niin kokonaisvaltaista.

Kun syöpä koetteli eniten, Lukkarinen sairasti isänsä luona. Siellä hänen päivänsä kuluivat usein sängyssä maaten.

– Päästin koirat käymään pihalla ja sen jälkeen palasin sänkyyn. Unilääkkeiden takia näen paljon painajaisia, joista on vaikea herätä.

Rappusten käveleminen on vaikeaa ja joskus mahdotonta, sillä sytostaatit ja kortisonihoidot ovat kuivattaneet nivelet hauraiksi ja aroiksi.

– En olisi koskaan uskonut, että kroppani on näin heikko tässä iässä.

Vielä muutamia vuosia sitten Lukkarinen treenasi täysillä saavuttaakseen unelmansa body fitness -ammattilaisena. Arki täyttyi matkustelusta, ystävien näkemisestä ja juhlista – tavallisen nuoren naisen elämästä.


Eniten Lukkarinen kaipaakin juoksemista, liikkumista ja treenaamista. Tunnin mittaiset juoksulenkit koiran kanssa ovat historiaa. Nyt Lukkarinen pystyy juoksemaan hyvänä päivänä korkeintaan kymmenen metriä. Vielä pari viikkoa sitten Lukkarinen oli sängyn oma ja toimintakyvytön lääkkeistä huolimatta.

– Kroppani on muuttunut todella paljon sairastumisen jälkeen. Sen hyväksyminen on ollut vaikeaa.

Kun kroppa on äärirajoilla, ajautuu mielikin pimeään. Kaikkein synkimpinä hetkinä Lukkarinen halusi vain päästää irti. Iltaisin käveli usein kotinsa lähellä sijaitsevan lammen rannalle ja ajatteli, että hänen aikansa täällä on nyt ohi.

– Olin valmis päättämään päiväni. Ajattelin, että kävelen veteen, laitan kädet ristiin ja hukuttaudun. Se olisi ollut kaunis tapa lähteä.

Pelastus tuli usein äidin tai ystävän kautta. He soittivat sattumalta ja Lukkarisen aikeet keskeytyivät.

– Oikeat ihmiset ovat soittaneet juuri oikealla hetkellä.

Tällä hetkellä kaikki on kuitenkin siinä mielessä hyvin, että Lukkarinen jaksaa olla välillä ulkona, nähdä ystäviään ja tehdä joitain arkipäiväisiä asioita.

Syövän sumentamassa maailmassa tavallinen flunssakin tuntui Lukkarisesta ihmeelliseltä asialta.

– Olen tuntenut itseni normaaliksi, kun voin sairastaa flunssaa niin kuin muutkin. Ennen tavallinen flunssa olisi vienyt minut heti sairaalaan pitkäksi aikaa.

Silti naisen mukana kulkee koko ajan hoitolaukku, joka kätkee sisälleen runsaan määrän erilaisia lääkkeitä ja kipugeeliä. Ilman sitä Lukkarinen ei enää uskalla poistua kotoa.


Haastattelu keskeytyy, kun Lukkarisen puhelin soi. Yksi hänen 45 000 Instagram-seuraajastaan on selvittänyt naisen puhelinnumeron. Hän soittaa ja haluaa ehdottaa Lukkariselle hedelmäsokerista kieltäytymistä, koska hänen mukaansa se auttaa kukistamaan syövän. Lukkarinen kiittää kohteliaasti neuvosta ja lopettaa puhelun.

– Saan paljon vastaavia puheluita. Tänä aamuna yksi tuntematon nainen soitti ja halusi rukoilla puolestani. Se oli ihana keskustelu.

Yhteydenottoja tulee satoja päivässä. Lukkarisen on ollut pakko säätää puhelimensa asetuksia niin, ettei jokaisesta viestistä tule ilmoitusta.

– Viestejä tulee melkein minuutin välein. En ehdi vastata niihin, mutta luen aina niin paljon viestejä kuin vain ehdin.


Enkelinsiivet koristavat Lukkarisen selkää. Jotkut meistä ovat enkeleitä maan päällä. Näin Lukkarinen ajattelee, sillä sairastumisen myötä hän on saanut mahdollisuuden jakaa positiivisuutta ja voimaa ympärilleen.

– Ajattelen olevani maanpäällinen enkeli, sillä voin levittää paljon kaunista ympärilleni. Jumala tiesi, että minulla on mahdollisuus saada ääneni kuuluviin.


Lukkarinen on ollut teini-iästä asti uskossa. Sairastuminen on vahvistanut sidettä korkeimpiin voimiin.

– Isä on ateisti, eikä ymmärrä uskoani. Äidin kanssa olemme puhuneet uskon asioista enemmän.

Kuoleman ajatteleminen tuntuu lopulliselta. Lukkarinen aikoo kuvata pahimman varalta jokaiselle perheenjäsenelleen muistovideon. Vielä hän ei ole siihen kyennyt, sillä pelkkä ajatuskin nostattaa kyyneleet silmiin.

Tulevaisuuteen Lukkarisella on vain yksi harras toive. Hän ei halua maata sängyssä, sillä paikalla ollessa kivut pahenevat.

– Haluaisin, että loppuni menisi nopeasti ja joutuisin olemaan vasta viimeiset hetkeni vuodepotilaana. Toivon, että niin kauan kun olen täällä, olisin hyvässä kunnossa.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt