Kommentti: Vielä vuosikymmenen alussa uskoin Vesa-Matti Loirin kuolevan pian – uutuuskirja paljastaa viihdetaiteilijan elämän suurimman kirouksen

Julkaistu:

elämäkerta
Suomalaisen kulttuurielämän taivaanlahja ei ole koskaan oppinut sinuiksi suuren yleisön tunteman Vesa-Matti Loirin kanssa, kirjoittaa Marko Lempinen.
Sikari sauhusi. Yskintä vaikutti kivuliaalta. Konjakkipullo näytti tyhjältä. Pelikonsolissakin oli pause päällä.

Pelkäsin Vesa-Matti Loirin tekevän kuolemaa.

Elettiin vuosikymmenen alkua. Olin vierailulla taiteilijalegendan silloisessa kodissa Espoon Nihtisillassa, eikä seuranamme ollut muita. Välillemme oli syntynyt veljellistä latausta muutamaa vuotta aiemmin, jolloin tein hänestä laajan ja puhtaasti urheiluaiheisen henkilökuvan Veikkaaja-lehteen – ja urheilua, hänen suurta intohimoaan, sivusimme myös tämän tapaamisen yhteydessä.

Lähes 150-kiloinen Vesku makasi välillä pitkällään isolla sohvalla, välillä hän nousi yskien istumaan ja laittoi uuden sikarin palamaan. Hänen silmissään palo oli kuitenkin sammunut. Elämänpalo. Aivan kuin diabetesta sairastava legenda ei olisi enää välittänyt – aivan kuin hän olisi jo antanut periksi elämälle. Tuntui pahalta.


En silloin tiennyt, että Loiri oli katsonut kuolemaa konkreettisesti silmiin Sodankylässä 2010. Tämä on yksi niistä taiteilijan värikkääseen elämään ja uraan liittyvistä yksityiskohtaisista paljastuksista, joita torstaina ilmestyvä Jari Tervon kirjoittama Loiri-elämäkerta pitää kottikärryllisen verran sisällään.

Kirjan luettuani uskon ymmärtäväni, miksi Loiri tunsi olevansa tuomittuna kulkemaan – kulman taa ja seuraavaan. Parrasvaloissa, mutta sittenkin varjoissa.

Maksanut rajun hinnan ainutlaatuisesta tähteydestään

Pitkään odotettu elämäkerta kuvaa perusteellisesti Loirin ainutlaatuista taiteilijaelämää. Kuten Tervo ytimekkäästi noin 700-sivuisessa eepoksessaan tiivistää, Loiri teki 17-vuotiaana läpimurron elokuvassa (Pojat), 21-vuotiaana teatterissa (Lapualaisooppera), 23-vuotiaana televisiossa (Jatkoaika) ja 33-vuotiaana musiikissa (Eino Leino).

 

Loiri on maksanut tähteydestään rajun hinnan. Matkaan on mahtunut päihdehelvettejä, mielenterveysongelmia, suhdesuruja, huonoa omaatuntoa isän roolista, suuria verovelkoja, milloin mitäkin. Kaiken tämän päälle hän on menettänyt kaksi lastaan ja vaimonsa.

Erityisesti Loiri, 74, muistetaan instituutiomaisesta Uuno Turhapuro -elokuvasarjasta, jonka suosiota kuvaa hyvin vuoden 1978 vappu, jolloin esitettyä Uunoa katsoi yli puolitoista miljoonaa ihmistä, kansallisena krapulapäivänä siis. Uunolla on kirjassa odotetusti oma tärkeä roolinsa.

Näiden vertaansa vailla olevien saavutusten myötä Loirin suosio on jo vuosikymmenten ajan ollut niin pilvissä, että hänet on pyhitetty arvostelunkin yläpuolelle. Puhuipa Loiri mistä tahansa, hän tuntuu huokuvan kansan parissa poikkeuksellista karismaa. Hän on arvostuksellisesti kansallisaarre, omanlaisensa taivaanlahja.

Loirin elämästä kameroiden takana kirja kertoo seikkaperäisesti ja rohkeasti. Tarkassa syynissä ovat esimerkiksi Huopalahden Hurjien jalkapallokasvatin villit poikamiesvuodet ja lukuisat vastoinkäymiset, hänen monisäikeistä luonnekuvaustaan unohtamatta. Vaikka näyttelijäkaunotar Kristiina Halkolalta ei 1960-luvulla irronnut, Loirin voi sanoa eläneen naisseikkailujen täyteistä heteromiehen unelmaa. Yksin hänen ei ole todellakaan tarvinnut peittoaan heilutella.


Tunnistan Tervon piirtämästä henkilökuvauksesta helposti sen Veskun, johon olen työni kautta tutustunut. Vaikka entisen SM-tason nyrkkeilijän taannoiset katutappelut ovat marginaalissa, hänen paikoin ärhäkkä ja erikoinenkin luonteensa piirtyy myös esiin. Loirihan viettää kirjan mukaan pääosan ajastaan unien, enteitten ja näkyjen maailmassa, ja vain vierailee arjessa hämmästelemässä sen monimutkaisuutta.

Joitakin lukijoita saattaa tosin häiritä tietoviisaan Tervon tapa kuljettaa tekstiä myös historiallisessa kontekstissa. Laajassa käsittelyssä ei ole vain Loiri, vaan koko yhteiskunta ja sen kulloinenkin ajan kuva. Tervo haluaa loistaa yleissivistyksellään, eikä se ole pahasta. Mielestäni historiakuvaukset tuovat lisää perspektiiviä siihen, millaisessa maailmassa ja ympäristössä Loiri on henkilökohtaisia tragedioitaan kohdannut. Niitä on riittänyt.

Loiri on maksanut tähteydestään rajun hinnan. Matkaan on mahtunut päihdehelvettejä, mielenterveysongelmia, suhdesuruja, huonoa omaatuntoa isän roolista, suuria verovelkoja, milloin mitäkin. Kaiken tämän päälle hän on menettänyt kaksi lastaan ja vaimonsa.

Ehkä Loirin kaikista suurin kirous on ollut hänen liiallinen suosionsa. Epäsuorasti se nähdäkseni sai hänet taannoin yrittämään jopa itsemurhaa.

Usko kuolemattomuuteen vahva, antanut itselleen anteeksi

Kun viimeksi teimme Veskun kanssa kasvokkain haastattelua, musiikkiin liittyen vuonna 2018, paljon oli muuttunut vuosikymmenen alusta. Jo paljon aiemmin oli julkisesti huomattu Loirin laihtuneen radikaalisti, jopa kuutisenkymmentä kiloa raskaimmista ajoista, kiitos pitkälti uuden diabetes-lääkityksen. Vielä oleellisempi muutos löytyi kuitenkin miehen silmistä: elämänliekki näytti vaihteeksi palavan täysillä.

Pelikonsoli oli kuulemma jälleen päällä, ja elämätavat huomattavasti parantuneet. Aivan kuin hän olisi uudestisyntynyt. Ei enää puhettakaan kuolemanpelosta, josta oli vuosikymmenen taitteen jälkeen riittänyt tarinaa tapaamisten yhteydessä. Eikä varsinkaan puhetta itsemurhahaluista, joita monet vastoinkäymiset liialliseen suosioon yhdistettynä nyt ilmestyvän kirjan(kin) perusteella enemmän tai vähemmän aiheuttivat.

Tervo kirjoittaa, että nuorena miehenä Loiri tahtoi julkisuuteen hartiavoimin.

Hän halusi olla kuuluisa. Hän ei halunnut laulaa suihkussa eikä paahtaa Hamletin monologia yksikseen pommisuojassa, koronapöydän vieressä, verkkokellarin pimeyteen tuijottaen. Hän halusi kuulla, miten pöydissä aletaan supista, kun hän astelee baaritiskille, mutta esittää aiheuttamastaan mielenkuohusta piittaamatonta. Helppo uskoa.

Tervo myös tulkitsee, että mahtijulkisuuden myötä Loirin elämä räjähti. Häntä revittiin joka paikkaan. Se kiehtoi ja kauhistutti. Harva pyrkii näyttelijäksi pysyäkseen pois parrasvaloista. Keikkaa olisi riittänyt joka illalle. Väsyneimmillään ja kyynisimmillään Loirista tuntui kuin hän oksentaisi keikkansa yleisön päälle, mutta kummallisesti yleisö tuntui pitävän siitä entistä enemmän, ja että hän oli kyllästynyt olemaan Vesa-Matti Loiri. Helppo allekirjoittaa.

Muistan Veskun pettyneen usein siihen, että kovasta työmoraalistaan ja monipuolisuudestaan huolimatta häntä on suuren yleisön silmissä arvostettu lähinnä Uuno Turhapurona, ei niinkään esimerkiksi laulujen tulkitsijana tai teatterinäyttelijänä. Se on masentanut häntä aidosti, syvältä.

Juuri tämän vääränlaiseksi kokemansa liiallisen suosion vuoksi Vesku uskoi pitkään olevansa tuomittuna kulkemaan. Hän tiesi saaneensa julkisuudessa paljon anteeksi, niin myös mm. verovelkojensa kohdalla, muta varjoista hän pääsi pois vasta, kun hän oppi antamaan itselleen anteeksi.

Vesku ei uskoakseni edelleenkään ole sinut sen suuren yleisön tunteman Vesa-Matti Loirin kanssa. Tämä saattaa olla merkittävä syy siihen, ettei mastero nyt kirjan julkistamisen yhteydessä myönnä erikseen haastatteluja – enkä yllättyisi, vaikkei enää myöntäisi myöhemminkään. Elämäkerta on Veskun eräänlainen todistajalausunto, jonka hän toivoo ikään kuin salaa muuttavan käsityksiä elämästään ja urastaan.

Vesku on lakannut välittämästä – paitsi julkisuuskuvastaan myös kuolemasta. Jälkimmäisestä siksi, että hän kirjan mukaan uskoo vahvasti jälleensyntymiseen. Sielullisesti hän siis pitää itseään kuolemattomana.

Taiteilijana hän sellainen jo on.