Bisquitin muistokirjoitus Jukka Virtaselle: Mies joka antoi kasvot syövälle ja juovalle

Julkaistu:

Seppo ”Bisquit” Ahti lupasi vuosia sitten ystävälleen Jukka Virtaselle, että kirjoittaa hänestä nekrologin – yllä olevalla otsikolla.
Tämä on viimeinen palvelus vanhalle kaverille Jukalle, mutta itsehän tätä pyysi.

Jukka. Siinä oli toisaalta ihan tavallinen heppu Jämsänkoskelta, samalla kuitenkin monella lailla poikkeuksellinen tapaus.

Aloitetaan nyt vaikka sillä, että ani harva suomalainen on saanut nähdä ja elää median ja viihteen murroksen niin läheltä kuin Jukka.

Julkisuudessa Jukkaa oli tapana kutsua viihteen monitoimimieheksi, mutta itse hän vierasti nimitystä. Kulttuurin moniosaaja vastasi paremmin hänen käsitystään omasta tekijänlaadustaan.

Tuoreissa muistokirjoituksissa, eipä niitä aikaisemmin olisi juuri voinut tehdäkään, häntä näkee kutsuttavan viihteen renessanssihahmoksi.

Mikäpä tuossa. Voihan sitä hyvällä tahdolla kuvitella da Vincin Leonardonkin kertomassa tekemisistään, että ööö, mitä ny jotain pientä siinä söhelsin.

Toki viihdepuoli oli se, jolla Jukka aloitti. Kiinnostus hassunkurisiin radio-ohjelmiin ja köykäisensorttiseen musiikkiin oli miehen oman kertoman mukaan syntynyt jo keskikoulussa.

Tällä taustalla ei ollut vältettävissä, että muutaman vuoden perästä Helsinkiin muuttanut ja Hämäläis-Osakuntaan liittynyt filosofian ylioppilas huseerasi ennen pitkää teeiltojen ja fuksiaisten seremoniamestarina.

Tänä päivänä, kun tie viihdejulkisuuteen käy useimmiten joutavanpäiväisten hömppäohjelmien kautta, on hyvä muistaa, että joskus sinne oli olemassa akateeminenkin väylä.

Jukan myöhemmistä työtovereista Matti Kuusla tuli Eteläsuomalaisesta osakunnasta, Pertti Pasanen oli taas Savolaisen osakunnan miehiä, mikä oli kyllä helppo arvatakin. Tosin VEK-kaveri Aarre Elo löytyi osakuntien ulkopuolelta äänipöydän takaa.


Erno Paasilinnaa luovasti siteeraten kulttuurin moniosaajaksi ei synnytä. On elettävä sellainen elämä, josta syntyy kulttuurin moniosaaja.

Monissa Jukan kasvutarinan eeppisiksi nousseista episodeissa näkee jo viitteitä tulevasta omnipotenssista: aika borlängeläisen leijonankesyttäjän apulaisena, oslolaisten putkiliikkeiden jalkapallomestaruus ja yhtä huima saavutus Kupittaan mielisairaalan pöytätenniksessä.

Nämä uroteot ovat hyvin tiedossa, sillä Jukka on dokumentoinut elämänsä malli­kelpoisesti. Ylipäätään Jukan kirjallinen selfie Kuvassa keskellä Jukka Virtanen (Tammi 2003) on teos, josta kukaan ei pääse sanomaan, etteikö kirjan nimi tekisi täyttä oikeutta sen sisällölle.

Toinen toistaan kummallisempia detaljeja vilisevän kirjan sadoista henkilöistä Jukka pitää erityisen tärkeänä Erik Blombergia ja häneltä saamaansa elokuvanleikkaajan oppia. Jukka sanoo tekevänsä kaikki hommansa, myös laulutekstien kirjoittamisen, elokuvanleikkaajan tavoin.

Ylenpalttisen kiittelyn lopuksi Jukka mainitsee rakastaneensa elokuvaleikkaajan työtä jopa levylaulajan karriääriäänkin enemmän, mikä tosin lienee vale.

Kun on nähnyt Jukan yökerhon lavalla vetäisemässä Demis Roussoksen bravuurin My Only Fascination jämsänkoskelaisella falsetilla jopa vieressä seisovaa Marjatta Leppästäkin korkeammalla virityksellä, kyllä ainakin esiintyjän puolella oli aistittavissa lähinnä vilpitöntä nautintoa.


Jukka ei lukenut nuotteja. Niinpä esimerkiksi UIT:n ilotteluihin melodioita sanoitettaessa Jaakko Salo teki yleensä Jukalle tukitekstin. Kääntäessään musikaaleja usein kumppaninaan Kristiina Drews runoilijamme onnistui kuitenkin sijoittamaan sanansa hämmästyttävän hyvin nuottikuvaan istuviksi.

Kaiken päälle suomennoksista tuppasi syntymään vallan oivallisia. Taisi olla musikaali Cats, jonka tekstistä tuli tekijänsä mukaan jopa parempi kuin T. S. Eliotin alkuperäinen. Sivullisen on tästä paha sanoa mitään, mutta kai sitä on miehen sanaa uskottava.

Lyyrikkouransa alkuvaiheissa koulun yläluokilla Jukka oli ehtinyt voittaa kulttuurikisojen runosarjan. Eräällä monista yhteisistä matkoistamme hän opetti minulle yhden nuoruudenluomuksensa:

Kauhunhuuto kimittäin,

kuuluu kun jo limittäin,

putoo kaiken pimittäin

– esirippu nimittäin.


Runontekijänä ja riimittäjänä Jukalla oli hallussa koko paletti. On Hannan ja Niilon tapaista liki puhdasta nonsensea, siitä Puhtaiden munien ja vilpittömän mielen kaltaisen itsereflektion kautta Peter Pan -musikaalin Kauniin kuoleman maahan, jota näkee nyttemmin siteerattavan sanomalehtien suruilmoituksissa.

Mikä on sitten Jukan verbaalisen taituruuden salaisuus? Jukka on itse listannut joukon asiaan mahdollisesti vaikuttavia psykofyysisiä erityisosaamisiaan:

Lukihäiriö.

Absoluuttinen pelinlukutaito ja Atik Ismailin kaltainen avaruudellinen hahmotuskyky.

Erehtymätön tyylitaju.

Poikkeuksellinen lahjakkuus yhdistettynä mittaamattoman laajaan elämänkokemukseen.

Kyky heiluttaa tahdonalaisesti korvia.


Jukka ei ajanut autoa, hän saattaa olla yksi Suomen eniten kavereiden kyydissä istuneista henkilöistä. Vaikea on myös kuvitella Jukkaa puuhailemassa kodin pikku kunnostustöiden parissa.

Jukka onnistui myös kehittämään itsestään myötämieltä herättävän kömpelyksen imagon. Sen turvin hän pystyi sanomaan kavereilleen keikkakamoja roudattaessa, että kantakaa te nää, mää pudotan ne kumminki.

Jukan kätevyys oli muualla. Sanoissa ilman muuta. Mutta ihmeen näppärästi hän pystyi tarpeen vaatiessa ohjaamaan Pasilasta lähtevää televisio-ohjelmaa, vaikka puhelimella Korppoon saaresta. Hep, ammattimies!

Jukka syntyi Jämsänkoski-nimiseen Waldenien läänitykseen. Ellei naistutkimus olisi pilannut vanhaa hyvää sanaa, voisi puhua patriarkaatista. Jämsänkoski ei koskaan lähtenyt Jukasta, ja meille muille seutu on jäänyt lähtemättömästi mieleen Maalaismaisemassa.

Jukka ei unohtanut taustaansa. Maltillisen työläiskodin poika ei tainnut koskaan ottaa puolueen jäsenkirjaa, mutta sympatian suunta oli selvä.

Jukka oli niitä, joiden sosiaalisissa suhteissa oli ikään kuin portaaton säätö. Hän tuli juttuun yleensä kaikkien kanssa, oli sinutteluväleissä presidentteihin ja kamppaili tasavertaisena jalkapalloherruudesta rokkareiden seassa.

Jalkapallo oli Jukan suuri rakkaus. Marssijärjestys käy selväksi jo Hottentottilaulusta, jossa pikku Huua Kotti saa kuninkaalta palkinnoksi jalkapallon ja kaupanpäällisiksi kuninkaan tyttären.

Jukalla itsellään meni päinvastaisessa järjestyksessä. Ensin hän sai Perhon Liisan, ja vasta sitten vuosikymmenien odottelun jälkeen Jämsänkoskelle oman jalkapallokentän.


Jukka on kertonut monessa yhteydessä rakkaudestaan Liisaan ja siitä satumaisesta hetkestä, kun hän kohtasi tulevan puolisonsa Hämäläis-Osakunnan portaikossa.

Tiedän ehdotetun, että osakunta kiinnittäisi paikalle muistolaatan ”Tällä paikalla Jukka Virtanen iski ensi kertaa silmänsä Liisa Perhoon”.

Toistaiseksi laatta loistaa vielä poissaolollaan. Alkaa vaikuttaa siltä, että Suomessa saa plakaatin porraskäytävään vain, jos ampuu kenraalikuvernöörin.


Jukka puhui Liisasta aina kauniisti ja arvostavasti. Matkoilta oli aina mukana tuliainen Liisalle. Laukusta saattoi löytyä vaikka kaunis etninen huivi Jukan kolmen uuden nahkatakin ohella.

Tasapuolisuuden nimessä ja vähän enemmänkin, myös toiselle kyltille olisi tarvetta. Se löytyisi rapusta Ulvilantiellä, ja siinä lukisi ”Tässä talossa Liisa Virtanen joutui myöhemmin pitämään silmällä Jukkaa”.

Jukka oli nimittäin polaarisimpina vuosinaan melkoinen menijä ja vilkkusilmä, ja Liisalla oli väliin täysi työ pitää paketti kasassa. Sen hän myös teki, viimeiset ajat Jukan omaishoitajana.

Kohtaaminen Hämäläisten talon portaikossa on nyttemmin kasvanut komeaksi teatteridynastiaksi.


Kuva Jukasta jäisi vajaaksi ilman erään asian muistamista: Jukka oli armoitettu elvistelijä.

Osa oli savolaistyyppistä itsensä muka-vähättelyä. Jämsänjokilaaksoon kiertää pohjoisen kautta savolaismurteiden kiila, mikä selittää monia paikallisia omituisuuksia. Mutta ei suora elvistelykään ollut osaajalle vierasta.

On jo runsaat neljä vuotta siitä, kun Jukka soitti, kertoi jukkamaiseen tyyliinsä olleensa lääkärissä, lääkärin sanoneen taudin levinneen, ja että nyt sää Virtanen kuolet.

”Mutta en mää siihen sen kummempaa. Menin pelaan biljardia. Ja mahottoman hyvin pelasinkin.”


Kirjoittaja (vas.) on Jukka Virtasen kaveri, jota Jukka kuvaili kirjassaan sanoilla estynyt marmattaja ja sönkkö.




Jukka Virtanen kertoi muistokirjoituksesta kirjassaan

”Hölötin vaivoistani kaikille vastaantulijoille. Sädehoidon päätyttyä pääsin Ilta-Sanomien etusivulle, kun annoin haastattelun Rita Tainolalle. Juttu julkaistiin Iltsarin viihdeaukeamalla otsikolla ’Jukka Virtanen taistelee syöpää vastaan’.

En ole mistään tekosistani saanut yhtä suurta palautetta. Soittoja tuli kymmenittäin. (...) Liisaa huvittivat yhteydenotot ja asiantuntevat tohtorinotteeni. Hän soitti Seppo Ahdille ja tilasi miehelleen nekrologin valmiiksi. Puolisoni ehdotti otsikoksi ’Mies joka antoi syövälle kasvot’. Bisquit otti tehtävän vastaan ja sanoi: ’Se on kälättänyt niin paljon alkoholismistaan että laitan isolla jutun päälle: Mies joka antoi syövälle ja juovalle kasvot’.”


Jukka Virtanen eturauhassyövästään omaelämäkerrassaan Kuvassa keskellä Jukka Virtanen (2003)

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt