”Olen elänyt kuolleitten suvussa” – Kun Riitta Jalosen äiti käytti vieraasta tiettyä sanaa, tytär ymmärsi heti mistä oli kyse

”Olen elänyt kuolleitten suvussa” – Kun Riitta Jalosen äiti käytti vieraasta tiettyä sanaa, tytär ymmärsi heti mistä oli kyse

Julkaistu:

Riitta Jalosen uutuusteos kertoo lapsuudesta, jossa kuolema oli koko ajan läsnä. Kirjailijan äiti menetti sodassa neljä veljeään. Sodan varjo on ollut pitkä.
Kun Riitta Jalonen oli lapsi, hänen äitinsä tanssi olohuoneessa sodan särkemien ystävien kanssa.

Kristallikruunu kimmelsi eteisessä. Se oli nostettu sinne turvaan tanssien tieltä.

– Kun ajattelen tuota aikaa Suomessa, silloin on tanssittu paljon sotaa pois, Riitta Jalonen sanoo.

Tanssiessa toinen ihminen on lähellä. Siinä kohtaa on ollut lupa tuntea eikä ole tarvinnut selittää mitään.

– Ihminen on hakenut parannusta. Jos ei ole ollut sanoja, on ollut laulujen sanat.

Äiti oli menettänyt sodassa neljä veljeään. Ensio kuoli 26-vuotiaana Taipaleella ja Erkki 22-vuotiaana Rukajärvellä.

Esko sairastui Kannaksella ja menehtyi 29-vuotiaana. Eeli haavoittui Kannaksella ja kuoli 23-vuotiaana sodan rasituksiin.

Erkko oli kuollut jo vauvana. Eugen menehtyi 37-vuotiaana.

”Olen elänyt kuolleitten suvussa”, kirjailija Riitta Jalonen sanoo.

Vasta nyt oli oikea aika kirjoittaa sodasta ja sen seurauksista oman suvun elämässä. Elokuussa ilmestynyt Tanssikaa! (Tammi) on omistettu edesmenneille sukulaisille.

– Tunteisiin liittyvät asiat kypsyvät hitaasti, 13 romaania kirjoittanut Riitta Jalonen sanoo.

– On vaatinut kaikki aiemmat romaanit, jotta voin kirjoittaa tästä. Olen kerännyt materiaalia lapsesta asti.

Romaani kertoo Elisabethista, joka on ainoa lapsi. Hänen elämäänsä seurataan kirjassa lapsuudesta 1950-luvulta aikuisuuteen. Keskiössä on kuningatarmainen äiti, joka tekee surutyötä toisten menettäneiden kanssa.


Kirja ei ole kuitenkaan sotaromaani vaan lapsen tunteiden kuvaus.

– Romaani ei voi olla kopio elämästä. Ne ovat kuin valtavia sähköiskuja, mistä kaikki tulee.

– Kirjoittaminen on minulle suuri asia. Näen sen haavan ja ehkä joku romaanin avulla näkee oman haavansa.

Nykyään puhutaan taakkasiirtymästä. Jalonen sanoo, että eri sukupolvilla on erilainen kokemus sodasta, mutta kokemus ei pysy paikallaan, vaan siirtyy yli seuraavien sukupolvien. Sodan varjo on ollut valtavan pitkä.

– Emme elä omassa kotelossa, vaan tunteet siirtyvät perheestä ja isommasta ilmapiiristä. Se on ihan kuin kasvillisuus, tunteet kasvavat myös.

Kirjassa Jalonen kutsuu yhden sukupolven kokemuksen esiin.

– Se on kuin tienviitta, että mene tätä tietä pitkin, sieltä löytyy jotakin.

Riitta Jalosen lapsuudessa kuolema oli koko ajan läsnä. Kotona juhlittiin kuolleiden enojen syntymäpäiviä.

Kuudesti vuodessa pöydälle levitettiin paksu violetti silkkiliina. Syntymäpäiväsankareitten valokuvat olivat esillä. Oli tärkeää laskea, kuinka vanhoja enot olisivat olleet nyt.

– Lapsena tunsin, että sisälläni oli vaikka kuinka monta ihmistä, hän sanoo.

Enot oli haudattu Teuvan sankarihautausmaalle. Se on yhä Jaloselle tärkeä paikka.

Jyväskylässä asunut perhe kävi kesäisin ja jouluna Teuvalla pikku-Anglialla. Tiet olivat erilaisia, paljon huonompia kuin nyt. Matka kesti monta tuntia.

– Minun tekee mieli sinne nytkin. Se on ihan oma maisemansa. Tunnelma sankarihautausmaalla on juhlava.


Lapsena hautausmaavierailun jälkeen Riitasta tuntui, että he ovat käyneet hakemassa enot kotiin.

”Vaikka kuolleet eivät täällä maailman puolella paina enää mitään, äidissä oli edesmenneitten paino”, Riitta Jalonen kirjoittaa kirjassa.

Jalosen perheessä suru pysyi paikallaan. Enot olivat olemassa. Heitä ei unohdettu.

– Surun määrä on ollut valtava yhteen perheeseen. Äiti sanoi, että kuolleet ovat antaneet hänelle voimaa elää näin pitkään.

– Voi ajatella niinkin, että hän elää toisten puolesta. He ovat rakkaita ihmisiä. Kuolleet voivat lohduttaa elävää. Eihän hän muuten olisi pitänyt heitä mukana niin vahvasti.

Lapsuudenkodissa kävi usein kylässä kanssakulkijoita. Kun äiti käytti vieraasta sanaa kanssakulkija, tytär tiesi, että tämä kantaa mukanaan sotaa.

Eteenpäin oli kuitenkin mentävä. Vaikka tanssien. Kirjan nimi Tanssikaa! kuvaa sitä, mitä on huudon takana. Kevyen kutsun alla on molliväritys.

 

Äiti sanoi, että kuolleet ovat antaneet hänelle voimaa elää näin pitkään.

Riitta Jalosen äiti täyttää ensi vuonna 95 vuotta. Enojen syntymäpäivien viettäminen on jäänyt.

– Kävimme äidin kanssa valokuvia läpi, kun Suomi täytti sata. Se selvästi lisäsi muistojen määrää.

Riitta Jalonen uskoo, että ilman omia elämänkokemuksiaan hän ei olisi kirjailija. Hän on syntynyt kertomaan tarinaa.

Kuolemat alkoivat, kun äiti oli kahdeksanvuotias. Silloin hänen isänsä kuoli.

Lapsena äiti seisoi kunniavartiossa, kun sankarivainajat tuotiin kirkkoon. Pikkulotat muodostivat rivin.

– Äidille kuolemat pysyivät kirkkaina kokemuksina. Ne ovat pysähtyneitä kuvia. Ne ovat pysähtyneet minuun myös.

– Olen kirjassa mennyt äidin suruun ja ehkä saanut kiinni siitä.

Äiti oli jäänyt orvoksi ja Ensio oli luvannut pitää hänestä huolta. Ensio kuoli sodassa.

– Menetykset ovat olleet loputtoman tuntuisia. Kun olin lapsi, en ajatellut menetyksiä. Aikuisena ymmärtää eri lailla. Mieleni käsittelee nyt kirjassa lapsen kokemusta.

 

Olen kirjassa mennyt äidin suruun ja ehkä saanut kiinni siitä.

1950-luvulla Riitta Jalosen lapsuudessa Suomessa oli paljon sodan takia haavoittuneita ihmisiä, mutta haavat eivät usein näkyneet ulospäin. Moni on odottanut kadonneita isiään ja veljiään sodasta. Heillä on ollut valtavat arvet.

– Kun Suomea jälleenrakennettiin, seiniin nakutettiin nauloja. Ajattelen, että nakutan surua romaanillani itsestäni ulos, sen ajan henkeä, jolloin on ollut paljon piilotettuja tunteita.

Puhuminen oli Riitta Jalosen mielestä hänen perheessään oikea teko.

– Se oli minulle itsestäänselvää. Se oli se elämä. En osaa ajatella muunlaista.

– Paljon puhutaan puhumattomuudesta. Jotkut eivät ole puhuneet koskaan. Sekin tuntuu vaikealta. Puhumattomuus on yksi tapa sulkea pois suru.

Jalonen on nyt 65-vuotias.

– Romaani on yritys katkaista suru, mutta on hirveän vaikea sanoa, katkeaako se.

– En usko että historia pysähtyy. Kyllä se virtaa.