Jörn Donner kävi lähellä kuolemaa, kun hän havahtui yksin maaseudulla hälyttävään tilanteeseen – sairaalan tapahtumat syöpyivät mieleen

Julkaistu:

– Kun on sairas, ei ole puhuttavaa, Jörn Donner kertoo sairaalapäivistään, jotka hän vietti samassa huoneessa viime viikolla haudatun Claes Anderssonin kanssa. Nyt Jörkka on toipumassa rankasta sairastumisestaan.
Jörn Donner, 86, istuu työhuoneellaan leppoisalla tuulella, sillä hän on pikkuhiljaa toipumassa vakavasta sairastumisestaan. Hän sai kesäkuussa keuhkokuumeen, mikä olisi voinut olla kohtalokas iän ja muiden sairauksien takia.

– Olisin kuollut tähän keuhkotulehdukseen, jos en olisi mennyt sairaalaan. Se oli hilkulla, tulehdusarvot olivat jo kolmessasadassa, Donner muistelee kesäkuun viimeistä päivää.

Donner oli yksin maalla Bromarvin-talossaan, kun hän alkoi tuntea itsensä täysin voimattomaksi.

– Yritin saada taksia, mutta maaseudulla se on nykyään vaikeata – kiitos ex-ministeri Bernerin, Donner hymähtää.

Donner pääsi lopulta Tammisaaren sairaalaan, josta hänet siirrettiin neljä päivää myöhemmin Meilahden sairaalaan. Kuinka ollakaan, hänen huonetoverinaan oli vanha tuttu Claes Andersson.

Claes Andersson ja Jörn Donner ovat molemmat vaikuttaneet pitkään politiikassa ja kirjailijoina. Ja kummankin äidinkieli on ruotsi. Mutta eivät he paljon sairaalassa puhuneet.

– Kun on sairas, ei ole puhuttavaa. Se oli omituinen tapaaminen. Ongelma oli, että Claes ja toinen potilas halusivat katsoa naisten jalkapallo-ottelua, Donner kertoo jörkkamaiseen tyyliinsä.

Jörkka kesti kuitenkin jalkapallo-ottelun äänet, kuvaa hän ei sänkyynsä nähnyt. Sairaalapäivät menivät lähinnä nukkuessa.

– Saatiin molemmat ruokaa ja happea happiviiksistä, Jörkka toteaa sairaalaelämästä.

Kahden päivän päästä molemmat pääsivät kotihoitoon. Claes Andersson palasi myöhemmin sairaalaan. Hän kuoli 24.7.

– Kyllä se järkytti, Claes oli neljä vuotta nuorempi, Jörkka sanoo.


Claes Anderssonin hautajaisiin Jörkka ei lähtenyt, pelkästään kirkon portaat olisivat olleet liian raskaat. Eikä hän muutenkaan ole usein nähty hautajaisvieras.

– Se hämmästyttää, että Claesin hautajaiset olivat niin kirkolliset. Minun tietääkseni hän oli ateisti, Donner miettii.

Omat hautajaisensa Jörkka on jo osittain hoitanut. Kun hän kirjoitti Krematorioyhdistyksen juhlakirjaan, hän sai palkkioksi lupauksen ilmaisesta polttohautauksesta.

– Säästin lähiomaisten rahoja, Jörkka hörähtää.

Sitä Jörkka on miettinyt, että olisi parasta tehdä ohjeet omien hautajaisten varalle. Harry Schein, joka oli hänen edeltäjänsä Ruotsin filmi-instituutin toimitusjohtajana, teki kelpo ohjeen hautajaisiinsa: saa puhua, tarjoiluna viskiä ja jotakin muuta.

Mutta nyt ei viskiä juoda. Jörkka ajaa vielä tänään Tammisaareen tapaamaan tuttavaansa. Hänen toipumisensa alkaa olla hyvässä vaiheessa.

– On tämä ollut hidasta, mutta kehittelen pieniä projekteja: erilaisia filmi- ja televisioprojekteja, yksi liittyy Mannerheimiin. Ja tästä Pohjoisrannan talosta pitäisi tehdä historiikki.

Hetkinen, puhuuko tässä tosiaan 86-vuotias toipilas? Sitä alkaa tuntea itsensä jotenkin saamattomaksi.

– Mutta ei mulla ole kirjoittamiseen suurta intoa – vielä, Jörkka toteaa.


Donnerin toipumista voi pitää ihmeenä, kun ottaa huomioon hänen ikänsä ja sairaudet. Hän on sairastanut eturauhassyövän sekä keuhkosyövän, joka on uusiutunut. Sydämeen hän sai uuden aorttaläpän 2016.

– Se toimii hyvin, Donner mainitsee.

Jälleen kerran Jörkka on päättänyt kuntoutua. Sisua häneltä ei todellakaan puutu. Tai ehkä hän onkin armoton optimisti, minkä hän vain yrittää peittää yltiörealistisilla kommenteillaan.

– Coachini (valmentaja) käy pari kertaa viikossa, teemme erilaisia liikkeitä, fysioterapeuttikin on, Donner kertoo kunto-ohjelmastaan.

Donnerin tuorein teos, Viimeinen taisto, julkaistiin maaliskuussa. Kirjassa on yhteiskunnallisia näkemyksiä, mutta myös suoraa puhetta vanhenemisesta ja sairastamisesta.

– Ei se välttämättä ole viimeinen kirjani, mutta voi se ollakin. Mieli on nyt vähän matala, mutta kuukauden kuluttua voi olla vähemmän matala.

Donnerin kirjoittajataidot eivät ole vähentyneet. Hän kirjoittaa niin suoraan kohti, että joitakin se voi vähän kirpaistakin. Romaanin hän julkaisi viimeksi pari vuotta sitten.

– Romaanini eivät ole koskaan olleet bestsellereitä, paitsi Isä ja poika, josta sain Finlandia-palkinnon. Mutta olen tehnyt niitä lähes 70, Jörkka laskeskelee.


Jörn Donner kuvaa monissa kirjoissaan viiltävän hyvin rakkaussuhteita, mutta viime vuosina hänen kirjoissaan on ollut melko vähän rakkauden ja erotiikan kuvausta.

– Voi johtua siitä, että se aika on itseltäni ohitse, Jörkka toteaa.

Niin se vain menee, aika riisuu elämästä kaikenlaista pois. Jörkka ei enää ole myöskään pelikenttien tähti, mutta hänelle riittäisi, että pääsisi taas kalaan.

– En viitsi lähteä maalle, jos ei voi tehdä mitään, hän toteaa.

Se Jörkkaa raivostuttaa yleisellä tasolla, miten ihmisen työ- ja ajattelukyky voidaan määritellä pelkästään syntymävuoden perusteella.

– Suomessa on paljon 85+-ikäisiäkin, joilla ehkä olisi sanottavaa, mutta yhteiskunta ei välitä heistä – tai he eivät välitä yhteiskunnasta.

– Kun ystäväni, neurokirurgi Juha Hernesniemi, täytti 68 vuotta, hän joutui lähtemään Töölön sairaalasta. Nyt hän leikkaa Kiinassa, mutta jotakin me menetimme.

Todellakin, sillä Juha Hernesniemi on neurokirurgian mestari. Mutta Suomen sairaalasääntöjen mukaan hän on liian vanha.

– Yhteiskunta haluaa eroon vanhoista, mutta meitä tulee vain enemmän, Donner muistuttaa tosiasiasta.

Toki Donner tietää, että monet eläkeikäiset haluavat panostaa harrastuksiin, eikä työhön ja vaikuttamiseen.

– Mulla on harrastuksena vain tämä lukeminen, en kerää postimerkkejä.

Politiikassa tapahtunutta sukupolven vaihdosta Donner pitää hyvänä, mutta kokemustakaan ei pitäisi aliarvioida.

– Mutta entiset ovat entisiä, hän toteaa.

Onko Donnerin Lähi-idän tuntemusta käytetty tarpeeksi hyödyksi? Hänen puolestaan siihen saavat vastata muut.

– Olen käynyt usein YK:n joukkojen luona Libanonissa, mutta nyt potilaana olo on keskeyttänyt matkat.

Yhden matkan Donnerilta eväsi eräs kenraali sanomalla, että hän on liian vanha lähtemään haasteellisille alueille. Hän on riski, jota ei voida ottaa.

– No joka hetki olen riski, Donner heittää.


Sairaana Jörkka sai apua ystäviltä, kun Bitte-vaimolla oli työkiireitä. Pahin pula hänellä oli lukemisesta, kunnes tuttu lähetti Ruotsista 15 kirjaa. Hän luki myös Claes Anderssonin viimeiseksi jääneen kirjan Jätkäsaari, joka ilmestyy suomeksi syyskuussa.

– Pärjään kyllä, kun on lukemista, ruokaa ja juomista.

Eräs tuttu on tarjoutunut nyt tuomaan Jörkalle päivälliset kotiin. Keuhkokuume laihdutti häntä tuntuvasti, mutta osan kiloistaan hän menetti jo jättäessään lihan syönnin.

Jörkkaa on nyt fyysisesti parikymmentä kiloa vähemmän kuin pari vuotta sitten.

– Pitäisi syödä enemmän, mutta ei aina huvita.

Jörn Donner puhuu tulevista ”projekteista”, mutta hän on ottanut huomioon senkin, että voi olla jonakin päivänä huollettava tai ainakin palveluiden tarpeessa.

– Ystävät veivät katsomaan hotellin tapaista palvelutaloa, mutta totesin, että olen mieluummin yksin kotona kuin hotellissa.

Sairaana Jörkalla oli liikaakin aikaa ajatella. Tietenkin hän mietti kuolemaakin, sehän on kaikkien mielessä, kun maali häämöttää.

– Läheinen siskoni kuoli tämän ikäisenä, 86-vuotiaana. Mutta on minulla 92-vuotias pirteä veli, Jörkka lohduttautuu.

Joskus Jörkka on miettinyt, että on tullut hajotettua itseään liikaa eri tehtäviin, mutta ei hän viitsi aloittaa katumista.

– Raskainta on, kun en tee mitään.

Jörn Donner on ollut naimisissa Bitte Westerlundin kanssa vuodesta 1995, silloin he olivat olleet jo pitkään avopari. Hän on eronnut kahdesti. Toki hänellä on ollut muitakin suhteita, mutta niistä hän ei ole koskaan kertonut nimillä.

– Tärkeitä ei ole ollut kovin monta.

Rafael Donner on seurannut joiltakin osin isänsä jalanjälkiä. Hän on tehnyt oman romaaninsa lisäksi isänsä kanssa kirjeenvaihtokirjan, mikä ei ollut sekään mitään kaunistelua.

– Daniel meni tänä kesänä naimisiin Italiassa italialaisen naisen kanssa, Jörkka kertoo perheen toisesta pojasta.

Miksi tämä viimeinen avioliittosi on kestänyt?

– Ollaan aika usein erillään, Jörkka naurahtaa.

Jörkka arvelee olleensa melko helppo potilas perheelleen. Tosin asiaa pitäisi tiedustella Bitteltä, jolla voi olla toinen näkemys.

– En ole vaatinut kokopäivätoimintaa, Jörkka mainitsee.

Hän on käynyt tänä kesänä Italian lisäksi Krakovassa näyttämässä Perkele-dokumenttielokuvansa.

– Pyysin lentokentällä pyörätuolin, hyvä palvelu, hän mainitsee.

Vuosikymmenien aikana Jörkka on sanonut totuuksia, mutta myös ärsyttänyt monia. Vieläkin häneltä tulee piikkejä, mutta aavistuksen lauhkeampia.

– Olen tullut suvaitsevaisemmaksi – kuin olin 18-vuotiaana. Ymmärrän jopa eri uskontoja, vaikka en ole uskovainen. Vain joihinkin muslimien tapoihin suhtaudun kriittisesti.

Donner erosi kaupunginvaltuustosta keväällä. Tällä hetkellä hän haluaisi vaikuttaa pakolaisten asemaan, jos se olisi mahdollista.

– Heitä kohdellaan häpeällisesti. Ammattitaitoiset pakolaiset saattavat odottaa vuosia päätöstä, saavatko he jäädä tänne. Jotkut käyttävät heitä myös hyväksi maksamalla työstä lähes nollakorvausta.

Jörkka ei vaikuta vieläkään väsyneeltä. Ehkä hänen tekemisiään ei kaatanut viimeisin sairauskaan, mutta koville se on ottanut.

– Täytyy säilyttää nyt optimismi. Mutta aika on mitattu jossakin – ei tosin taivaassa. Yritän katsoa, että viimeinen näytökseni olisi hedelmällinen ja hyvä.

– Henki pihisee vielä sen verran, että katsotaan, mitä tapahtuu, kun keuhkot alkavat toimia paremmin. Coachini uhkasi saada minut kuntoon.