Kommentti: Sanataiteen mestaria ei voi jäljitellä

Julkaistu:

Jukka Virtasesta kerrottavat tarinat eivät tule vetämään vertoja hänen itsensä kertomille, kirjoittaa Eeva-Kaarina Kolsi.
Jukka Virtasen kohtaaminen oli aina hauskaa, ihan sananmukaisesti.

Tapasin hänet vuosien aikana lukuisia kertoja eri tilaisuuksissa ja haastattelin aika monta kertaa, mutta koskaan en nähnyt häntä huonotuulisena. Jukka ei vaikuttanut koskaan myöskään kyllästyneeltä.

En tiedä, miten Jukka kykeni innostumaan pienistäkin asioista, jotka muilta jäävät huomaamatta. Sen takia hän oli niin loistava tekstien tekijä.

Jukka saattoi naureskella silloinkin, kun puhui vakavasta sairaudestaan, syövästä. Ja aina hänellä oli mielessään uusia suunnitelmia, jotka pitkään liittyivät työhön. Mutta varmasti hän murehti terveyden menetystä – oletan.
Tapaamiset Jukka halusi aina Munkkivuoren ostoskeskuksen Fazerin kahvilaan. Ei missään tapauksessa muualle. Joissakin asioissa hän ei ollut vaihtelunhaluinen, ei ollenkaan.

Jukka ei myöskään vaihdellut mielenkiinnon kohteitaan. Hän tykkäsi raveista ja jalkapallosta, mitä niitä vaihtamaan. Tuskin hän olisi joogassa viihtynyt.

Arvostin ja ihailin Jukka Virtasta viihteen, teatterin ja musiikin vaikuttajana. Mutta arvostin myös tapaa, miten mutkattomasti hän puhui esimerkiksi kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstään. Monta sutkautustakin hän heitti ”hulluudestaan” – tietenkin.

Tärkeintä Jukalle oli perhe. Hän ei mielellään lähtenyt mihinkään tilaisuuteen ilman Liisa-vaimoa. Luulen, että heillä oli hauskaa yhdessä – ei tietenkään ihan aina.

Luulen myös, että Jukka oli hyvä isä ja isoisä. Hän osasi olla lempeän isällinen muillekin, mutta oli hänessä rutkasti myös vallatonta pikkupoikaa.

Kun kerran olin tekemässä Jukan haastattelua Jämsänkoskella, tunnelma oli niin kotoisa, että lähes unohdin itse työtehtävän. Jämsänkoskella Jukka viihtyi edelleen, vaikka hän oli asunut vuosikymmeniä Helsingissä.
Jukan kavereina oli duunareita, kulttuurielämän vaikuttajia, ravimiehiä, jalkapallon harrastajia. Hän ei erotellut ihmisiä myöskään sukupuolen tai sukupolven perusteella. Oltiin kaikki samalla viivalla.

Kun Jukka turisi Jämsänkosken ruokakaupan kahvipisteellä, monen päivä tuli kirkkaammaksi. Hän oli viihdyttäjä sanan syvällisemmässä merkityksessä.

Yhdessä asiassa Jukkaa voi yrittää matkia: hän käveli lähes elämänsä loppuun asti hissittömän kotitalonsa raput. Neljä kerrosta. Hänelle se ei ollut ongelma edes vakavasti sairaana.

Joitakin vuosia sitten Jukka Virtanen lopetti työt, eikä antanut enää haastatteluita. Hän oli sitä mieltä, että turha sanoa mitään, kun ei tee mitään.

– Mutta voit sä soittaa muuten vaan, hän totesi.

Soitin, kun hän täytti 85 vuotta, vuosi sitten. Puhelun jälkeen nauratti pitkään. Sanataiteen mestari oli edelleen lyömätön.

Jukka Virtasesta kerrotaan vielä pitkään tarinoita. Mutta eivät ne ole yhtä hyviä, kuin hänen itsensä kertomat. Mestaria ei voi jäljitellä.