Populaarikulttuuri on viimeinen linnake, jonka suhteen sivistymättömyys on joillekin ihmisille jopa hyve. Nämä julistavat sosiaalisessa mediassa, että eivät ole kuulleet vaikka Ed Sheeranista tämän esiintyessä Helsingissä yli 100 000 ihmiselle.
Tai jostakin artistista, vaikkapa Aviciista, kun tämä murheellisesti päätti päivänsä.
Nämä ihmiset käyttävät mieluummin aikaa kertoakseen tietämättömyydestään kuin selvittämällä samassa ajassa netistä tai vaikka kaverille kilauttaen kenestä oikein on kyse.
Eivät nämä ihmiset tyhmiä ole. Ei kaikesta voi tietää. Ei kukaan tiedä.
Mutta mistä johtuu edelleen jatkuva populaarikulttuurin väheksyminen?
Se pilkisti taas kuluneena viikonloppuna, kun jotkut ihmettelivät Helsingin Flow Festivalin esiintyjälistaa.
Festarivieraat jonottavat rannekkeita Flow-festivaaleille Helsingissä 10. elokuuta 2019.
Flow on kärsinyt koko olemassaolonsa ajan ”elitistisen” tapahtuman luonteesta. Se, että Helsinkiin on kasvanut maailman mittakaavassa poikkeuksellisen kunnianhimoinen festivaali niin järjestelyiltään kuin monipuoliselta jatsista poppiin venyvältä ohjelmistoltaankin sekä juhla-alueen somistuksen kuin ruokatarjoilujenkin osalta on monille yhdentekevää, koska he eivät satu tietämään mikä on Khruangbin.
En minäkään tiennyt.
Pariisin kevät hurmasi yleisönsä Flow’ssa.
Olin menossa seuraamaan Pariisin Kevät -yhtyeen -keikkaa, mutta menin huolimattomuuttani väärälle telttalavalle. Ja siellä oli Khruangbin, ”moottorikärpänen” -niminen texasilaisyhtye, joka näytti ja kuulosti siltä kuin se olisi Quentin Tarantinon tai David Lynchin elokuvaansa kokoama yhtye. Ainakin basisti Laura Leen kampaus oli kuin Uma Thurmanin Mia Wallace -roolihahmolla Pulp Fictionissa.
Hillitön bändi – ja hauska löytö.
Jos virittää itselleen ennakkoluulottoman mielen, saattaa löytää jotain ihan uutta! (Ehdin nauttia myös Pariisin Keväästä.)
Chisu valloitti festivaalilavan sunnuntaina.
Flow panostaa monipuolisuuteen, eikä pakota tapahtumaan tulevia kuuntelemaan elävää musiikkia lainkaan.
Jokaisen noin 30 000 ihmisen Flow-kokemus oli varmasti tänäkin vuonna yksilöllinen, pienistä hetkistä koottu. Jollain se täyttyi tanssimisessa jollakin lukuisista dj-alueista, jollakin herkuttelusta huippuravintoloiden antimilla – tämä tosin kevensi lompakkoa kuten festarihintainen juominenkin.
Eikä Flow’hun altistuttuaan tarvitse välttämättä seikkailla ”vaikeaksi” pelkäämiensä tuntemattomien artistien ja yhtyeiden parissa, sillä tarjolla on kansainvälistä poppia – ja suomipopin valioita. Ville Valo & Agents, Pyhimys, Chisu ja J. Karjalainen ovat kiertäneet tänä kesänä kymmenissä juhlissa, joiden maine on Flow`ta kansanomaisempi. Samat paratiisit, jättiläiset, sabotaget ja ankkurinapit Flow-yleisökin lauloi mukana.
J. Karjalainen esiintyi Flow’ssa sunnuntaina.
Onko kansanomaistuminen sitten Flow Festivalin tulevaisuus?
Ehkä sitä kautta se saisi puolelleen epäilijöitä enemmänkin?
Osittain on, osittain ei.
Maailmanluokan hittinimiä Sian, Alicia Keysin ja tänä vuonna peruneen Cardi B:n tapaan tullaan varmasti jatkossakin kiinnittämään tapahtuman esiintyjälistalle, samoin kotimaisia huippuartisteja ja -yhtyeitä.
Että sikäli kansanomaistuminen jatkuu – kaikki esiintyjät eivät vaadi googlaamista suureltakaan yleisöltä.
Mutta toisaalta Flow levittäytyi tänä vuonna korkeakulttuurin puolelle. Teki yhteistyötä Kansallisoopperan kanssa, toi Suomeen nykytanssia ja todellista taidemusiikkia.
Ehkä Flow on monipäinen hirviö, joka ottaa puolelleen väkisin. Jos pidät sitä liian matalan kulttuurin edustajana, se nousee tasollesi.
