Anssi Kela ja Tuure Kilpeläinen haikailevat päättyvän festarikesän perään: ”Kesällä keikkailu on ihan erilaista kuin muulloin”

Julkaistu:

Festivaalikausi on loppuhuipennusta vaille valmis. IS tavoitti Kemin kesäyöstä Anssi Kelan ja Tuure Kilpeläisen, joille festarikeikkojen loppuminen on haikeaa joka vuosi.
– Eihän tässä ole enää kuin pari viikonloppua jäljellä!

Näin havaitsee äkkiä kesken haastattelun Tuure Kilpeläinen, 49.

Hän istuu Anssi Kelan, 47, vieressä. Ollaan pikkubussissa Satama Open Air -festivaalin artistialueella Kemissä. Autoon kuuluvat tunnistettavasti parhaillaan esiintyvän Teflon Brothersin hitit, kuten Lähiöelämää ja Maradona (kesä ’86) – ja niiden välissä yleisön hurraamista.

Tuure ja Anssi ovat jo esiintyneet. Hiki on kuivunut, yleisön huomio siirtynyt seuraaviin artisteihin ja bändeihin. Kela nautti esiintyjien buffetista raakakakkua heti oman esiintymisensä jälkeen, juuri lavalta laskeutunut Kilpeläinen napostelee keskustelun lomassa.

Eletään elokuun alkua, ja Kilpeläisen havainto on totta: kesätöitä on jäljellä enää loppusuoran verran.


Keikkakesä 2019 on ollut tämän vuosikymmenen kesien tapaan yhtä juhlaa ainakin suosituimmille suomalaisartisteille. Ja heihin Anssi Kela ja Tuure Kilpeläinen kuuluvat. Festarikeikkoja riittää useampia joka viikonlopuksi.

Viime viikonvaihteessa Kela ja Kilpeläinen esiintyivät bändeineen perjantaina Kemissä. Lauantaiksi Kela riensi Haminaan ja Kouvolaan, Kilpeläinen Lahteen.

Festarikaudella esiintyjät kohtaavat toisiaan ohimennen useampana viikonloppuna. Moikkaamiset ovat kuitenkin useimmiten nopeita, kaikilla on omat aikataulunsa.

– Tänä vuonna on oltu jostain syystä monilla juhlilla samaan aikaan J. Karjalaisen kanssa. Viime vuonna puolestaan Lauri Tähkän, Kilpeläinen kuvailee.

Kesällä liikkuvat niin yleisö kuin esiintyjätkin. Pimeämpinä vuodenaikoina keikkatyö on toisenlaista, ainakin nykyisin. Vielä 1990-luvulla bändit ajoivat itsensä loppuun kiertämällä tasaisen tappavaan tahtiin ympäri vuoden. Yleisöä riitti ravintola- ja lavakeikoille arkisinkin. Nykyisin esiintymiset keskittyvät viikonloppuihin ja isoimmat nimet noudattavat vuosirytmiä, johon mahtuvat kevättalven kiertueet laskettelukeskuksiin sekä rockklubeihin ja konserttisaleihin, kesän festivaaliesiintymiset ja syksyyn mahdollisesti myös kiertueen verran klubi- tai salikeikkoja.

– Kesällä keikkailu on ihan erilaista kuin muulloin, Kela ja Kilpeläinen sanovat – ehkä vähän haikeasti.

Keikoilla käyminen on toki heidän työnsä, mutta myös kutsumuksensa. Musiikin huipulle ei nousta, ellei sitkeään harjoitteluun todella tunne vetoa, lahjakkuuden lisäksi.


Kela ja Kilpeläinen ovat yhtyeidensä keulakuvia, solisteja ja biisintekijöitä, mutta molempien bändien kaikki jäsenet saavat esiintymisistä saman palkkion kuin laulaja. Kaikki artistit eivät toimi samoin, vaan laulajatähdet kuittaavat isomman korvauksen kuin vaikkapa muusikkojen liiton liksoja saavat soittajat. Kelalla ja Kilpeläisellä on kuitenkin tasapuoliselle palkkaukselle perustelut.

– Keikkamatkoilla ollaan kuitenkin samalla roistoretkellä, Tuure sanoo.

– Kaikki välittävät hommasta enemmän, kun ollaan tasapuolisia, Anssi sanoo – ja muistuttaa, että biisintekijä saa sitten taiteellisista ponnistuksistaan tekijänoikeuspalkkion.

Reilu liksapolitiikka on palkittu uskollisuutena. Anssi Kelan yhtyeessä ovat soittaneet vuodesta 2001 eli Nummela-hittilevyn julkaisusta saakka veli Ville Kela (aiemmin kitaraa, nyt rumpuja), kosketinsoittaja Saara Metsberg ja basisti Antti Karisalmi. Tänä kesänä kitaraa on bändissä soittanut Mikko Kosonen.


Tuure Kilpeläisen Kaihon Karavaani -yhtye perustettiin kymmenen vuotta sitten – eikä ryhmän kokoonpano ole muuttunut kertaakaan.

Linjapäätös on siis kannattanut. Varsinkin, kun kuluvalla vuosikymmenellä festivaalit ovat alkaneet luottaa esiintyjävalinnoissaan yhä enemmän kotimaisten nimien vetovoimaan.

– Muistan, kun nuorena kävin festivaaleilla, siellä oli aina pari ulkomaista nimeä – ja niiden lisäksi sitten kotimaisia bändejä, Kela muistelee.

Nyt on toisin. Suurin osa kesän festivaaleista tarjoaa valikoiman noin 30 suosituimmasta suomalaisesiintyjästä, Kemissä tältä artistien A-listalta oli mukana 20 nimeä Apulannasta Popedaan, Chisusta Ellinooraan ja Vesalaan sekä Pyhimyksestä Neljään ruusuun.

Satama Open Air on tyypillinen suomalainen festivaali: alueellisesti iso tapaus, mutta 6 000 ihmisen loppuunmyyty yleisöjoukko ei tavallisesti ylitä valtakunnallista uutiskynnystä, toisin kuin jopa viisinkertaiseen yleisömäärään yltävät jättitapahtumat.

Toisaalta, miten jättitapahtuma määritellään? Kemin asukaslukuun (21 024) suhteutettuna Helsingissä (650 033) järjestettävän tapahtuman – vaikkapa ensi viikonvaihteen Flow-festivaaliin – pitäisi saavuttaa jopa 185 000 kävijää ollakseen paikallisesti vastaavankokoinen tapahtuma!


Suomipop on siis suosittua. Vai pitäisikö sanoa suomirock? Vai iskelmä?

Anssi Kela ammensi soolouransa alkuvuosina laulaja-lauluntekijöiltä, oli vähäeleinen trubaduurirokkari Bruce Springsteenin ja Neil Youngin tapaan.

– Aina olen ollut osa jonkinlaista suomirockilmiötä, hän kuvailee nyt.

Ja niin on ollut pari vuotta Kelan Nummela-levyn hämmästyttävän suursuosion jälkeen ensimmäisen oman levynsä julkaissut Kilpeläinenkin.

– Muistan, kuinka silloin aluksi harmitti, kun minua verrattiin Anssiin, hän tunnustaa nyt.

– Silloin haluttiin nähdä, että on tällainen laulaja-lauluntekijä-ilmiö. Halusin olla oma juttuni.

Sittemmin eroja on todella löytynytkin. Kilpeläinen ammentaa Kaihon karavaanin kanssa paljon muusta kuin ihan anglo-amerikkalaisesta popista ja rockista, muun muassa afrikkalaisesta ja karibialaisesta musiikista. Kela taas on ollut varsinkin kuluvalla vuosikymmenellä Springsteenin sijasta muiden 1980-luvun lapsuudensankariensa, muun muassa Duran Duranin ja hevibändien keinovalikoiman äärellä.

Koetteko sitten olevanne osa samaa suomipoppia? Niin keskenänne kuin vaikkapa taustalla kaikuvan Teflon Brothersin suomalaisen räppipopin kanssa?

Molemmat nyökkäävät. Alkaa keskustelu siitä, miten musiikkityylien nimet ovat vuosien kuluessa muuttuneet. Aikanaan suomirockin tekijöille ”iskelmä” oli kirosana.

– Suututti, kun kutsuttiin iskelmäntekijäksi ensimmäisen kerran, Kela tunnustaa – ja Kilpeläinen nyökkää jälleen. Ja hän sentään tuntee olevansa osa Reino Helismaan ja Juice Leskisen lauluntekijäperinteen jatkaja, tosin kuin Kela.

Sittemmin Kelakin on tottunut siihen, että iskelmän, hit-sanan mainion suomennoksen määritelmä on muuttunut. Ja niinpä esimerkiksi Iskelmä-radiokanavalta voi kuulla suomirockin perustekijöitä Eppu Normaalista lähtien.

Keski-ikäistyneitä suomirokkareita naurattaa, miten Kilpeläisen 11- ja 14-vuotiaat tyttäret olivat vastanneet isälleen. Tämä oli kysynyt: kumpi on parempaa, iskemä vai rock?

– ”Tietysti iskelmä.” Rock on heille jotain tosi läävästä, vanhojen äijien juttua: ”Ne vetävät röökiä.” Ja kun kysyin, mikä on iskelmää, he vastasivat: ”No, vaikka Ellinoora!” On siis tosi laveaa, mitä iskelmäksi nykyisin käsitetään.


Laveaa ja suurieleistä on viime vuosina ollut myös sekä Kelan että Kilpeläisen esiintyminen. Kemissäkin nähtiin, miten kumpikin laulaja huitoi käsillään kuin Freddie Mercury. Huusi ja huudatti – ja hymyili hammasrivi loistaen.

Toista oli aikanaan, uran alkuvuosina. Kilpeläinen oli vähäeleinen, ujohko trubaduuri bändin solistinakin. Ja juuri sellainen oli Kelakin – jopa niin, ettei tunnista itseään vanhoista videoista.

– Näin juuri vanhan taltioinnin, jossa esiinnyn Kaisaniemessä vuonna 2001. Katsoin, että kuka tuo on? Kadun sitä, että en osannut nauttia menestyksestä silloin. Se tuli aivan liian nopeasti, hän arvioi.

Esiintymisen vapautuminen ei kuitenkaan ollut mikään yhtäkkinen muutos.

– Minulle kehittyminen on ollut juuri sitä avautumista. Olen alkanut mennä kohti korniutta. Tehdä lavalla asioita, jotka lähtökohtaisesti vähän hävettävät. Sen kautta uskaltaa olla yleisölle enemmän auki. Ihmisiin saa paremman kontaktin, kun ei ota itseään niin kauhean vakavasti, Kela sanoo.

Kilpeläiselle puolestaan Kaihon Karavaani -yhtyeen perustaminen merkitsi uudenlaisen esiintymistavan omaksumista.

– Bändin idea oli egon tappaminen, hän sanoo.

Mutta paikalleen ei saa pysähtyä. Eivät ole pysähtyneet Kemissä nähdyt kotimaisen musiikin veteraanitähdet Popeda tai J. Karjalainen – eivätkä keski-ikäisiin tekijöiden laskettavien Kelan ja Kilpeläisen nuoremmat haastajat kuten Chisu, Ellinoora, Pyhimys tai Vesala.

Tuure Kilpeläinen miettii, miten esiintymistään kehittäisi jatkossa:

– Haaste on nyt se, ettei rupea vain maneerimaisesti räiskymään. Voisi olla kiva yrittää sellaista esiintymistä, ettei koko ajan yritäkään villitä yleisöä niin, että sen perseen pitää heilua väkisin.