Ulla Appelsinin kommentti: Pelkääkö valkoinen mies naispuolista James Bondia?

Julkaistu:

Voisiko ajatella, että uudet, kiehtovat naissankarit vievät tasa-arvoa parhaiten eteenpäin – sen sijaan että poliittisen korrektiuden nimissä väkisin yritetään vääntää vanhat hahmot kokonaan uusiksi? kysyy Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin.
Ensi vuonna ensi-iltaan tulee 25. Bond-elokuva. Äskettäin juonesta vuodettiin julki paljastus: näyttelijä Daniel Craig esittää eläkkeelle jäänyttä James Bondia ja legendaarinen koodi – 007 – onkin yllättäen elokuvan alussa toisella hahmolla, ainakin aluksi. Tarkemmin sanottuna tummaihoisella naisella, näyttelijä Lashana Lynchilla. Kuinka iso rooli Lynchilla elokuvassa lopulta on ja mikä on James Bondin ja tämän uuden 007:n suhde, ei ole vielä tarkalleen tiedossa. Voisi kuitenkin kohtuullisen suurella todennäköisyydellä arvella, että tuskin eläkeläinen Daniel Craig koko elokuvan ajan pelkkiä ristikoita keittiönpöydän ääressä ratkoo. Roistot – keitä he sitten ovatkaan – saanevat tämän maailman tunnetuimman agentin vastaansa uudessakin elokuvassa.

Juonipaljastusta voidaan pitää markkinointikikkana, mutta niin tai näin, nainen 007:nä on herättänyt laajasti keskustelua niin maailmalla kuin Suomessakin. Sekä sosiaalisessa että perinteisessä mediassa moni on riemuinnut asiasta ja pitänyt merkittävänä tasa-arvon askeleena sitä, että ensin 007 ja tulevaisuuden elokuvissa mahdollisesti jopa Bond itse voisi olla nainen. Esimerkiksi Yleisradio uutisoi aiheesta otsikolla: ”Bond-leffat harppaavat kerralla nykyaikaan: seuraava 007 on tummaihoinen nainen”. Erikoinen otsikko pitää sisällään tämän ajatuksen: Bondit ovat olleet vääränlaisia ja vanhanaikaisia; on hienoa, jos se aika jää taakse ja pelkästään valkoisen miehen vaihtaminen tummaihoiseen naiseen 007:n roolissa – juonesta riippumatta – automaattisesti tekee elokuvasta modernin.

Arvostettu brittilehti Guardian puolestaan arvioi, ettei uudelta Bondilta pidä odottaa liikoja, koska ”valkoiset miehet ovat haluttomia siirtämään perintöään kenellekään muulle”. MeNaiset-lehden kolumnisti taas harmitteli, ettei tekijöillä ollut ”munaa” tehdä James Bond -elokuvan sankarista oikeasti naista. On siis mitä ilmeisemmin munatonta, jos Bond jatkaa miehenä.

Voisiko James Bond sitten oikeasti olla nainen? Tietysti. Ihan samalla lailla Peppi Pitkätossu, Lumikki tai Ronja Ryövärintytär voivat puolestaan olla miehiä, jos joku ohjaaja jostain syystä niin sattuisi haluamaan. Elokuvantekijöillä on oikeus ja mahdollisuus luoda hahmoistaan tismalleen sellaisia kuin he tahtovat ja katsojilla puolestaan vapaus pitää tai olla pitämättä. Ja siinä tulikin se oleellinen, mutta monelle näköjään kovin vaikea asia: vapaus olla myös pitämättä.

Bond on omanlaisensa sankari. Heitä on muitakin. Viime vuosina elokuvateollisuus on tuonut valkokankaalle nähtäväksi monia mahtavia (ja suosittuja!) naispuolisia actionhahmoja, vaikkapa Gal Gadotin esittämästä upeasta Wonder Womanista Nälkäpeli-sarjan vahvaan Katniss Everdeeniin, jota näyttelee Jennifer Lawrence. On hölynpölyä väittää, että fiksut aikuiset ihmiset eivät vuonna 2019 kestäisi maailmaa pelastavaa naista. Takuuvarmasti kestävät, jopa janoavatkin uusia sankareita. Voisiko ajatella, että nimenomaan nämä uudet, kiehtovat sankarit vievät myös tasa-arvoa parhaiten eteenpäin ja samalla ilahduttavat katsojia – sen sijaan että väkisin ja kömpelösti poliittisen korrektiuden nimissä yritetään vääntää vanhat hahmot kokonaan uusiksi?

Bond on harvinaisen pitkäikäinen populaarikulttuurin hahmo. Hän on naukkaillut martineja valkokankaalla jo peräti 57 vuotta. Se on käsittämättömän pitkä aika tässä nopeatempoisessa maailmassa. Hahmo on toki matkan varrella muuttunut monta kertaa, ja kaikki nuo muutokset ovat fanit enemmän tai vähemmän suostuneet nielemään (jopa Timothy Dalton on kyetty antamaan anteeksi). Silti tietyt asiat ovat pysyneet: nopeat autot, vaara, tekniset kikat, kauniit naiset, istuvat puvut…

Moni suomalainenkin on kasvanut Bondin kanssa ja pitää hahmosta juuri tällaisena. Ja miksi ei saisi pitää? Onhan ihmisillä lempibändejäkin. Jos lähtee konserttiin kuullakseen tutulta bändiltä kevyttä poppia, mutta bändi onkin yllättäen vaihtanut rajuun punkiin – tai päinvastoin – kyllä siinä saattaa mennä festariolut väärään kurkkuun.

Jostain syystä Bondin yhteydessä on jälleen lupa julkisesti arvostella ja nauraa valkoiselle miehelle. Jos satut valkoisena miehenä pitämään jostain asiasta, tässä tapauksessa Ian Flemingin luomasta fiktiivisestä brittivakoojasta, etkä halua sen radikaalisti muuttuvan, et voi sanoa sitä ääneen. Jos erehdyt sanomaan sen ääneen, se on joidenkin mielestä automaattinen merkki siitä, että pelkäät. Pelkäät muuttuvaa maailmaa. Koet muutokset uhkana. Olet konservatiivinen, sorrettuja ymmärtämätön sovinisti ja vielä pelkuri kaiken päälle. Tämä on omanlaistaan ”oletko jo lakannut pieksämästä vaimoasi” –peliä, jota ei voi voittaa.

Voitaisiinko ajatella, että mahdollisessa vastustuksessa ei ehkä ole kyse pelosta lainkaan? Ehkä Bond-fani vain pitää tarinasta sellaisenaan, kaikkine kliseineen päivineen? On viihtynyt hahmon seurassa. Toivoo samanlaista viihdettä lisää.

Sillä sitähän Bond on: viihdettä. Kenties stereotyyppistä viihdettä, mutta ehkä osin juuri siksi monen mielestä niin nautinnollista. Kun menet katsomaan Bondia elokuviin, pääpiirteissään tiedät, mitä saat – ja nimenomaan haluat sitä. Eli vastauksena otsikon kysymykseen: ei, valkoinen mies ei pelkää naispuolista James Bondia, hän vain sattuu tykkäämään siitä vanhasta. Ravistettuna, ei sekoitettuna.

Eräs suomalainen twitteristi, Sean Connerya takaisin kaipaava nainen (kyllä, moni meistä naisistakin katsoo erittäin mielellään Bondeja), tiivisti tunnot hyvin. Hän kirjoitti, että ei hänellä ole mitään naisagentteja vastaan, mutta Bondin osalta hän taitaa olla juuri tuota ”kliseistä nauttivaa porukkaa”. Mitä jos sallittaisiin jokaiselle omat kliseiset nautintonsa – ilman että niiden takia saa taantumuksen leiman otsaansa?

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt