Aggressiivinen rintasyöpä pakotti Eija-Riitta Korholan hiljentämään tahtia: ”Pidin aika todennäköisenä skenaariona, että tulen kuolemaan”

Julkaistu:

Toipumisprosessi
– Kun on nähnyt sen realistisessa valossa, ettei minua ehkä ole enää olemassa vuoden päästä, joka hetki tuntuu arvokkaalta, sanoo 60 vuotta täyttävä Eija-Riitta Korhola. Konkaripoliitikko kamppailee yhä rintasyövän jälkihoitojen kanssa.
En tiedä, tuleeko tästä elämänkirja vai kuolemankirja.”

Nämä sanat Eija-Riitta Korhola kirjoitti lentokoneessa matkalla Amsterdamista Suomeen maaliskuussa 2017. Hän oli saanut kuulla samana aamuna sairastavansa nopeasti leviävää, aggressiivista rintasyöpää.

Viikkoa myöhemmin Korhola makasi leikkauspöydällä Helsingin Kampissa. Operaatio osoittautui haasteelliseksi. Syöpä oli ehtinyt tehdä kolme kasvainta ja levitä kainalon imusolmukkeisiin.

Hän kuitenkin selvisi.

Toipumisprosessista kertova teos Kuolemaa nopeampi – lähikuvia elämästä (Tammi) ilmestyi viime tammikuussa. Kirjassa Korhola halusi avata syöpähoitojen lomassa laajemmin omaa sielunmaisemaansa: syntyi tarinoita politiikasta, elämästä, rakkaudesta ja uskosta.

Kirjan hän tarkoitti erityisesti läheisilleen.

– Pidin aika todennäköisenä skenaariona, että tulen kuolemaan, Korhola toteaa.

– Lapsenlapseni olivat sairastuessani vielä hyvin pieniä, yksi- ja kolmevuotiaita. Halusin heidän tietävän, minkälainen mummu on. Samalla tahdoin kertoa omille lapsilleni, mitä asioita rakastan ja minkälaisille jutuille hymyilen; mille elämäni sykkii.

Korholan ansioluetteloa selailemalla voisi sanoa, että ilmeisen monelle. Lahdessa 1959 syntynyt Korhola on tehnyt pitkän ja monipuolisen uran bisneksen, tieteen, journalismin ja politiikan välimaastossa. Hänen näkyvin tehtävänsä oli Euroopan parlamentin jäsenyys vuosina 1999–2014.

Vuonna 2014 Korhola väitteli tohtoriksi Helsingin yliopiston ympäristötieteiden laitokselta aiheenaan ilmastopolitiikka. Viime vuosina hän kertoo keskittyneensä erityisesti aasialaiseen ilmastopolitiikkaan. Hän on toiminut muun muassa Pekingin yliopiston vierailevana tutkijana ja Japanin hallituksen ilmastofoorumin ICEF:in johtoryhmän jäsenenä.

Niiden ohella hän toimii Brysselissä toimivassa Euroopan talous- ja sosiaalikomiteassa ja muutaman cleantech-alan eli puhtaaseen teknologiaan keskittyvän yrityksen hallituksessa.

Korhola myöntää olevansa nykyisin ahkera ihminen.

– Välillä pelottavankin ahkera, hän sanoo.



TYÖNARKOMAANI tai mailanpuristaja hän ei kuitenkaan tunnusta olevansa. Korhola toteaa, että hänelle on ollut aina luontaista tehdä asioita tehokkaasti. Esimerkiksi elokuvaa katsellessaan hän vähintäänkin kutoo tai polkee kuntopyörää samaan aikaan.

Korhola sanoo olevansa onnellinen siinä, että on saanut tehdä työkseen asioita, joita rakastaa.

– Ihminen on onnekas, jos hän kokee pystyvänsä antamaan työllään olennaisen panoksensa yhteiskunnalle. Itselläni on ollut aina työssä sellaisia elementtejä, jotka ovat hyvin lähellä sitä, mitä itse ihmisenä olen. En ole joutunut tekemään kauheasti puuduttavia juttuja.

Erityisesti kirjoittaminen on ollut hänen sydäntään lähellä.

– Tuntuu, että olen syntynyt kynä päässä. Kirjoittamalla saan itsestäni selville asioita. Se on tapani nähdä maailmaa. Jos kirjoittaminen lasketaan työksi, niin siinä tapauksessa työ määrittelee itseäni aika paljon.

Korhola kertoo monen olettaneen, että sairastumisen myötä hänen suhteensa työhön olisi jollain tapaa muuttunut. Näin ei kuitenkaan käynyt. Korhola sanoo, että vaikka työ on merkinnyt hänelle aina paljon, ei se ole koskaan mennyt esimerkiksi hänen perheensä edelle.

Tahtiaan hän on joutunut silti kahtena viime vuonna hiljentämään. Vaikka kasvaimet saatiin onnistuneesti poistettua, on syövän jälkihoito osoittautunut mutkikkaaksi. Sädehoito aiheutti Korholan keuhkoihin vakavan tulehduksen ja haavatulehduksen hoitoon käytetyt antibiootit puolestaan kivuliaan akillesjännetulehduksen.

Lisäksi edessä on ainakin kaksi korjaavaa leikkausta.

– Elän silti toipuvan terveen naisen elämää, Korhola summaa.



KORHOLAN tarina on koskettanut monia. Hän kertoo saaneensa kirjastaan valtavasti lukijapalautetta. Monet palautteen antajista ovat olleet rintasyövän kanssa kamppailevia naisia. Korhola sanoo palautteen lämmittävän häntä, vaikka ei koekaan omaavansa syöpäpotilaan identiteettiä.

– En määrittele itseäni ollenkaan sairauden kautta. Ajattelen, että tämä tapahtuu aika monelle ihmiselle. Nyt se sattui tapahtumaan minulle. Itselläni on ollut aina hyvin realistinen käsitys siitä, että elämässä myös sairastutaan ja kuollaan.

On kokemus häntä silti muuttanut.

Korhola paljastaa olleensa aina yhdistelmä rohkeaa ja ujoa: mielipiteitään hän ei ole koskaan arastellut kertoa, mutta itsensä tyrkyttämisen ja pinnalle nostamisen hän on kokenut sen sijaan vaikeaksi.

– En ole koskaan halunnut mielelläni häiritä ihmisiä. Monesti ihmiset ovat tulkinneet sen koppavuudeksi. Se on onneton väärinkäsitys, Korhola sanoo.

Hän kertoo esimerkin. 1990-luvun alussa Korhola opiskeli sivuaineenaan teologiaa Helsingin yliopistossa. Eräänä kesänä hän teki opintoharjoittelujakson rippikoululeirillä.

Leirin yhtenä ohjaajana toimi Marttaliiton nykyinen toiminnanjohtaja Marianne Heikkilä. Korhola pani ihaillen merkille, miten luontevasti Heikkilä lähestyi nuoria; meni halaamaan ja oli leiriläisten jutuissa saman tien rennosti mukana.

Korholasta sellainen tuntui hirveän vaikealta.

– Tuntui, että jos halaisin muita, jokin kohta itsessäni olisi mennyt rikki. Sellainen ei tuntunut yhtään omalta. Nyt huomaan, että jotkin sellaiset estot ovat sulaneet itsestäni melkein kokonaan pois. Sellainen ei tunnu enää pahalta.

Mistä se johtuu?

– Kun on maistanut kuolemaa, alkaa nähdä asioita eri tavalla. Kun on nähnyt sen realistisessa valossa, ettei minua ehkä ole enää olemassa vuoden päästä, joka hetki tuntuu arvokkaalta ja ujostelu turhalta numerontekemiseltä. En osaa sitä muutoinkaan selittää.



KUOLEMA on koskettanut Korholan elämää myös toisella tavalla. Korholan Irene-äiti kuoli toukokuun alussa sadan vuoden ikäisenä. Viimeisen päivän perhe vietti äidin sängyn ympärillä laulaen ja halaillen.

Samaan aikaan Korhola kävi oman eurovaalikampanjansa loppuvaihetta. Äidin hautajaiset olivat päivää ennen vaalipäivää. Korhola sai kerättyä loppujen lopuksi 42 872 ääntä. Äänimäärä oikeutti kokoomuksen listalla ensimmäiselle varasijalle.

Häiritsikö äidin kuolema hänen kampanjaansa? Tietysti niin väistämättä kävi, Korhola toteaa.

– Mutta ensimmäiset asiat ovat aina ensimmäisiä asioita. En esimerkiksi miettinyt, meneekö viimeinen kampanjapäiväni piloille. Ei sellaisella asioilla ole siinä vaiheessa tietenkään merkitystä. Ei yhtään mitään, hän sanoo.

– Kannoin ennemminkin huolta siitä, onko itselläni riittävästi aikaa surra. Tiedän kokemuksesta, että jos itselleen ei suo aikaa suremiselle läheisen kuollessa, niin suru muuttuu syväksi väsymykseksi. Siksi se tulee hoitaa asianmukaisesti.



TÄLLÄ hetkellä Korhola kirjoittaa poliittisia muistelmiaan. Ilkeitä ongelmia – tarinoita politiikasta (Tammi) ilmestyy lokakuussa. Kirjassa Korhola kertoo tarinoita itsestään ja politiikasta, myös kollegoistaan.

Tuleeko joku pahoittamaan mielensä? Sitä Korhola ei osaa sanoa.

– Elämme nykyisin sellaisessa kulttuurissa, jossa on hirveän matala kynnys haavoittaa ja haavoittua. Poliitikot ovat nykyisin hirveän herkillä. Itse kirjoitan kriittisesti asioista ja ilmiöistä, mutta en koskaan ihmisiä loukatakseni. En myöskään esitä arvioita toisten motiiveista. En voi nähdä kenenkään korvien väliin.

Lauantaina Korhola täyttää 60 vuotta. Kun Korholalta kysyy, minkälainen on hänen suhteensa ikääntymiseen, hän hymyilee.

– En tunne itseäni vieläkään niin vanhaksi kuin miksi tunsin itseni täyttäessäni 40 vuotta. Silloin ajattelin olevani vanha täti. Nyt sellainen asenne vain naurattaa. Nelikymppinenhän on vielä ihan lapsi.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt