Amerikkalainen rocktähti muutti Suomeen – asuu jokilaivassa Turussa: yksi asia suomalaisessa talvessa yllätti täysin

Julkaistu:

W.A.S.P.-yhtyeen pääkitaristi Douglas Blair kotiutui Suomeen neljä vuotta sitten. Aurajokeen ankkuroidusta laivasta käsin hän valmentaa aloittelevia yhtyeitä ja keikkailee maailmalla.
  • Juttu on julkaistu Ilta-Sanomissa alun perin 2. maaliskuuta. IS julkaisee pääsiäisenä alkuvuoden luetuimpia juttuja ja puheenaiheita.
Hoikka ja poikamainen Douglas Blair, 56, tilaa paahtoleipää Steampunk Cafessa, josta on tullut bändin tukikohta silloin kun se äänittää lähellä olevassa studiossa. Kahvila näkyy olevan nuorten ja trendikkäiden suosiossa.

– Pääsyynä Kaliforniaan tuloon oli paeta Turun pimeyttä. Yleensä olen ollut kiertueella tähän vuodenaikaan. Vasta edellisvuoden syksyllä koin ensi kertaa todellisen Turun kaamoksen. Jatkoin harjoittelua ja rutiiniasioiden tekemistä, mutta mielialani oli alhaalla. Sitten uutisissa kerrottiin, että kuukauden aikana oli ollut tunti auringonpaistetta, Kaliforniassa levyttämässä oleva Blair naurahtaa.

Kunnon talvet ovat miehelle tuttuja. Hän varttui Connecticutissa, Yhdysvaltain itärannikolla. Hänen isänsä oli insinööri ja äiti kotirouva. Douglas on lapsista keskimmäinen ja ainoa poika. Lapset laskettelivat ja ratsastivat. Nuorimies alkoi näppäillä isänsä armeija-aikaista kitaraa ja ottaa soittotunteja.

– Sain ajokortin 16-vuotiaana ja oman auton seuraavana vuonna. Pystyin heittämään kitaran ja vahvistimen autoon ja liittymään bändeihin, jotka olivat tunnin matkan päässä, muusikko muistelee.


Koulukavereiden kanssa perustettiin yhtye nimeltä Foxx. Doug maalasi nimen autonsa kylkeen.

– Aluksi soittaminen oli vain harrastus, mutta sitten oivalsimme, että voisimme esiintyä eri juhlissa. Soitimme sen ajan suosikkiyhtyeiden biisejä, joista kaikki tykkäsivät. Meistä tuli koulussa suosittuja, mies kuvailee.

Blair liittyi klassista rockia soittavaan W.A.S.P:iin vuonna 1992. Bändi keikkaili Euroopassa. Douglas tykästyi vanhan mantereen kulttuuriin. Palattuaan kotimaahansa hän kohtasi saksalaisen naisen. He rakastuivat ja menivät naimisiin. Lapseton liitto päättyi eroon seitsemän vuotta myöhemmin.

– Ajattelin lasten hankkimista, lähinnä siksi, että näin muiden tekevän niin. Mutta sitten on mietittävä, mikä itselle on parasta. Ehkä minun on määrä tehdä muita asioita. Minun ”lapseni” on se lahja, jonka voi jakaa muille muusikoille. Bändin mukana matkustelu ei sopinut vaimolleni, Blair kuittaa eron syyksi, mutta kiirehtii sanomaan, että on yhä hyvissä väleissä ex-vaimonsa kanssa.

Doug palasi bändiin vuonna 2006, ja sai huomata Yhdysvaltain musiikkibisneksen muuttuneen.

– Meidän genremme, klassinen rock, ei enää ole kovin suosittua. Se on saavuttanut nostalgiavaiheen. Ainoa tapa lähteä kiertueelle on tehdä nostalgiakiertue, sillä yleisö vanhenee. Fanit eivät halua kuulla mitään uutta, vain heidän lapsuutensa hitit 1980-luvulta, muusikko harmittelee.

Bändi levyttää yhä uusia biisejä muutaman vuoden välein. Eurooppa on alkanut näytellä aina vain suurempaa osaa yhtyeen keikkakalenterissa.

– Jos Elvis olisi elossa, hän kiertäisi tänä päivänä Eurooppaa niin kuin muutkin suuret nimet. Euroopassa on markkinat klassiselle rockille. Siellä rakastetaan myös uutta musiikkiamme, eikä meitä pidetä pelkästään 80-luvun bändinä, Blair kiittää.

Perinteitä kunnioitetaan silti sen verran, että joka konsertti avataan klassikkokappaleella On Your Knees.


Eurooppaa tarpeeksi kierrettyään Blair löysi suojaisan sataman Suomen Turusta. Hän kävi siellä soittamassa Down by the Laituri -festivaalissa. Silloin hän kuuli kaupungissa asuvalta stage manager Mark Bertenyiltä nuoria muusikoita sparraavasta Rock Academystä.

– Vuosien varrella olin huomannut amerikkalaisten kitaristien tekevän klinikoita silloin kun eivät olleet kiertueella. Mietin, että minun on tehtävä samaa.

Viilettää pyörällä pitkin jokirantaa

Niinpä Doug palasi Turkuun ja teki siellä klinikan sen vuoden 2012 joulukuussa. Hän alkoi käydä Suomessa muutaman kuukauden välein, kunnes sai maahan työviisumin. Aluksi mies asui hotellissa, mutta ryhtyi sitten etsiskelemään pysyvämpää kotia, jonka voisi huoletta jättää kuukausiksi.

Ratkaisu löytyi Aurajokeen ankkuroidusta laivahostelli S/S Boresta.

– Asun siellä paljon mieluummin kuin jossain vuokrakämpässä. Siellä on muita samanlaisia puolivakinaisia asukkaita, kuten yliopiston tutkijoita. Tunnen laivan joka nurkan. Konehuone on iso paikka, jossa voisi järjestää vaikka rock-konsertin. Menen Borelle kuukaudeksi ja lähden sitten Bostoniin, Douglas kuvailee.

Blair maksaa asumisestaan runsaat 600 euroa kuussa. Hänen vakiohuoneestaan avautuu jokinäkymä.

– Minun on oltava ylhäällä yhdeksältä, jotta ehdin laivan aamiaiselle. Sitten jumppaan ulkona kannella, tai sisällä, jos on liian kylmä. Harjoittelen kitaransoittoa nylonkielikitaralla keulan ankkuribaarissa. Tässä iässä soitto alkaa hidastua. Kaverit, jotka harjoittelevat liikaa saavat jännetuppitulehduksen, Blair tietää.

Sitten mies ajaa jopolla pitkin jokirantaa työpaikalleen, Auran Panimon studioille.

– Turku on loistava pyöräilykaupunki. En aja autoa kuukausiin, eikä minulla edes ole autoa siellä, Doug myhäilee.


Rock Academy on ohjelma, joka perustuu Turku Bandstand -kilpailuun, joka pidetään helmi-maaliskuussa. Joka vuosi kisaa noin 60 bändiä, joiden jäsenet ovat ovat 12–30-vuotiaita. Kuusi yhtyettä valitaan kaksivuotiseen valmennusohjelmaan.

– Bändit alkavat äänittää ja esiintyä. Heidät opetetaan tekemään sound check, laulamaan yhdessä, kuuntelemaan muita muusikkoja ja niin edelleen. Toimin heidän äänimiehenään keikoilla. Siinä vaiheessa tunnen bändien musiikin ja saan sen kuulostamaan hyvältä, Blair selittää.

Hommasta ei varsinaisesti makseta, tosin joskus yhtyeet kompensoivat Douglasia vähän miksaustyöstä. Yhtä asiaa ei voi opettaa.

– Ei ole olemassa tapaa, millä opettaa säveltämään hyvää musiikkia. Se kumpuaa kokemuksista ja sielusta. Se vaatii löytämään tavan avata sydämesi niin, että toiset saavat siihen yhteyden. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, kuinka hyvin osaat soittaa jotain instrumenttia. Se on vain elettävä, veteraanimuusikko tietää.

Blair on käyttänyt Turkua tukikohtanaan nyt nelisen vuotta, mutta suomea hän ei vielä ole oppinut fraasia ”mitä kuuluu” enempää.

– En vielä, vasta sitten, jos saan toisen oleskelulupani, mies myöntää.

Lupa myönnetään kahdeksi vuodeksi kerrallaan. Menettely on tiukentunut vuoden 2015 pakolaistulvan jälkeen. Mikään yksinäinen vene Blair ei ole maailmalla seilatessaan. Turustakin on löytynyt ystäviä ja hänestä on tullut osa sikäläistä yhdyskuntaa.

– Olen päivittäin tekemisissä kymmenien ihmisten kanssa. Suomalaiset ovat hyvin verkostoituneita. Kun tapaa yhden ihmisen, tämä tutustuttaa toiseen. Minulla on pitkä lista kontakteja, Doug kehuu.

Mutta rakkaussuhteen ylläpitäminen olisi haasteellista siirtolaiselämää viettävälle muusikolle.

– Olen käynyt ne asiat läpi aiemmassa elämässäni. Ymmärrän, ettei minusta ole ihmissuhteeseen. Muut saavat pitää sen. Itse koetan tehdä sitä, mitä minun kuuluu tehdä – tavoittaa niin monta nuorta muusikkoa kuin mahdollista ja opettaa heille niin paljon kuin voin. Minulla on hyviä ystäviä, Doug huitaisee.

Muusikkoa huolestuttaa kansallismielisyyden leviäminen maailmalla. Voisiko musiikki tuoda ihmiset yhteen?

– Kyllä voi, jos muusikot eivät ala kansallismielisiksi. Näen sen hiipivän sisään. Ensimmäinen osoitus siitä on, että bändit kertovat, mistä maasta ovat kotoisin. En koskaan mennyt Eurooppaan ja sanonut kuuluvani amerikkalaiseen bändiin. Me olemme bändi, joka voisi olla mistä tahansa. Musiikin on oltava rajatonta. Siihen ei saa yhdistellä nationalismia tai politiikkaa, muuten siitä tulee likaista, Blair neuvoo.

Vuodesta 2019 mies uskoo muodostuvan mielenkiintoisen.

– Uskon, että nuoret Turku Bandstand -bändit alkavat soittaa paremmin ja paremmin. Ne pitävät minutkin nuorena. Unelmoi! Mene katsomaan nuoria kykyjä ja maksa muutama euro! Älä mene klubeihin ainoastaan ryyppäämään, rokkari neuvoo.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt