Olli Lindholm oli yllytyshullu jo nuorena – ystävä todisti hillitöntä tempausta pizzeriassa: ”Näyttämisentarve tuli ilmi jo silloin”

Julkaistu:

olli lindholm 1964-2019
Nina Honkanen muistaa Olli Lindholmin kanssa samassa porukassa vietettyä nuoruusaikaa äärimmäisen hauskana, mutta lämpimänä ja turvallisena.
– Jos oli blues-fiilis, niin ei tarvinnut kuin lähteä Raumalta Poriin. Siellä oli aina hauskaa.

Näin muistelee kirjailija, seksuaaliterapeutti Nina Honkanen, 51. Hän on syntynyt Porissa, asunut lapsuus- ja nuoruusvuosia Raumalla, mutta viettänyt ikimuistoista aikaa ”mummujensa ja kavereidensa” luona Porissa.

Ja kaveripiirin kuuluivat tärkeinä jäseninä myös Olli Lindholm, Jussi Hakulinen, Veikko Lehtiranta, Jani Viitanen ja Juha ”Liuhu” Rauäng – jossain vaiheessa Yön perustanut porilaisviisikko.

– Pojat ja tytöt mahtuivat Centrumin baariin tai Rattaanpyörän jukeboksille hyvin kimpassa, Honkanen muistelee.


– Jos pojista ei olisi tullut muusikkoja, he olisivat voineet perustaa jonkinlaisen esi-Kummelin. Nauroimme Ollin, Liuhun (Rauäng) ja Veikon jutuille niin, että hyvä kun housut pysyivät kuivina. He ovat olleet hauskimpia ihmisiä, jotka tunnen. Liuhu ja Veikko pitivät herjaa heittäessään aina naaman peruslukemilla, vain Olli nauroi omille jutuilleen – niin myös muut.

– Käytiin usein Liuhun äidin omistamassa pizzeriassa Kauppahallin vieressä. Ollin poikamainen näyttämisentarve tuli ilmi jo silloin. Esimerkiksi niin, että Olli joi koko pullon Tabascoa jälkiruuaksi.

Olli Lindholmin kuolema on koskettanut Honkaseen syvästi. Perjantaina hän totesi IS:lle, että vanhan ystävän menetys alkaa kaikessa karuudessaan selvitä vasta nyt, yllättävän suru-uutisen tyrmistyksen hälvennyttyä muutaman päivän ajan.

Ollia on ikävä, mutta myös kaikkea sitä, mitä hän edusti – kokonaista elämänvaihetta, mennyttä maailmaa.

– Suru on kaihoa ajan kulumisesta. Elämäntilanteet muuttuvat, mutta ihmisen ydin pysyy samana, Honkanen sanoo.


– Joku saattoi sanoa 1980-luvulla tummaihoisia neekereiksi ja muitakin asioita kommentoitiin aika karusti. Onneksi n-sana hävisi sanavarastoista. Silloin ennakkoluulot ja suvaitsevaisuus löivät iloisesti kättä. Ollilla oli tukka pystyssä taivasta kohti ja Liuhulla housut niin rikki, että hyvä kun pysyivät jalassa, mutta ei se ollut mikään juttu, Honkanen kertoo.

– Kaikki saivat olla sellaisia kuin halusivat. Kun Olli tai muut pojat tulivat meille, isä kysyi, haluatteko lainata harjaa ja käydä pesulla. Se oli satakuntalaiseen muotoon puettua hyväntahtoisuutta, hän lisää.

– Lapsuudenkodeissa oli ovet auki kavereille tulla ja mennä – ja niin oli Ollillakin. Me tosin pidimme Ollin Helmi-äitiä hirveän vanhana, vaikka hän ei ollut kuin viisikymppinen – saman ikäinen kuin me nyt! Ajattelimme, että Helmi on kiltti sen takia, kun se on jo niin iäkäs. Jestas, mitä ikärasismia!

– Tuohon aikaan kaveria ei jätetty. Toisesta pidettiin huolta. Siihen aikaan kuului välittämisen ja pärjäämisen eetos. Nyt sen on syrjäyttänyt jatkuvan suorittamisen eetos.


Nina Honkasen isälle Olli uskoutui myös miettien ammatillista koulutusta. Levyseppähitsaajan ammatin lisäksi hän suunnitteli putkimiehen koulutuslinjaa – jos musiikkityöt eivät lähtisikään etenemään toivotusti.

– Olli jutteli muidenkin isien kanssa, kaipuu miehen mallille oli kova, Honkanen kertoo äitinsä kanssa kasvaneesta Lindholmista.

Aikanaan Honkanen, Lindholm ja muu porukka tapasivat usein viikonloppuisin ”Rännillä”, Porin keskustakorttelien kävelyreitillä.

– Kierrettiin vastakkaiseen suuntaan kuin kiinnostuksen kohde, Honkanen muistelee.

– Olli tuli yleensä vastaan. Pian aloimme kiertää Ränniä porukalla samaan suuntaan. Nauroin usein Ollille: ”Nyt etsitään kimpassa sulle joku sopiva mimmi!”

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt