Olli Lindholmin kantapäässä oli kammottava muistutus julmasta isäsuhteesta – ”Hän oli siedettävä silloin kun joi, muuten ei”

Julkaistu:

lapsuus
Olli Lindholm kertoi elämäkerrassaan, ettei muista minkäänlaisia hyviä hetkiä isänsä kanssa.
Yön edesmennyt laulaja Olli Lindholm kantoi kantapäässään viiltoa muistona isästään.

”Olen siitä erikoinen lapsi, että mulla on kantapäässä jännä viilto. Se kertoo, että isyystesti on tehty. Isä ei halunnut tunnustaa, että olen sen lapsi”, hän kertoo elämäkerrassaan Olli –Yhden miehen varietee (Docendo) kirjailija Arno Kotrolle.

Lindholm syntyi Porissa vuonna 1964. Hän oli perheensä ainoa lapsi. Isä kiersi jatkuvasti rakennustyömailla ympäri Suomea, äiti taas lähti parin kuukauden äitiysloman jälkeen töihin Porin puuvillatehtaalle. Pientä poikaa hoitivat äidin sisarukset.

Perhe muutti Ollin ollessa 2-vuotias Pomarkkuun lähelle sukulaisia. Poika tukeutui äitinsä veljeen, Raimo-enoonsa, josta tuli äärettömän rakas ihminen hänen elämässään.

– Äitini sai mut, kun oli 37. Olen äitini ainoa lapsi. Hän on kasvanut kanssani tosi vaatimattomissa ja niukoissa oloissa. Joskus olen miettinyt, olenko ollut äidille vähän niin kuin liiankin rakas. Jostakin syystä enosta on tullut sillä tavalla kaikista rakkain, hän pohti Ylen Olli Lindholm – Mies Yöstä -dokumentissa (2010).

– On ollut kauhean hienoa, että on ollut tällainen Raimo-eno, jolle on voinut kertoa, kun mulle sattunut kaikenlaista.


Lapsuuttaan Lindholm kuvaili kirjassa monella tapaa onnelliseksi vaikeasta isäsuhteestaan huolimatta.

”Kavereita oli paljon ja me tehtiin kaikenlaista. Pelattiin jalkapalloa, pesäpalloa, jääkiekkoa, kymmentä tikkua laudalla. Tekemisen puutetta ei tosiaankaan ollut. Ja me saatiin liikkua tosi vapaasti, kun autojakaan ei paljon ollut. Silloin oli myös semmoinen hyvä ”koko kylä kasvattaa” -meininki, jota tarvittaisiin enemmän nykyäänkin.”

Pieni Olli rakasti olla huomion keskipisteenä. Poika oli myös melkoinen yllytyshullu.

”Jos jätkät sano että sulla ei ole pokkaa mennä naapurin pihaan alasti kun siellä on ihmisiä, niin minähän menin. Jos jätkät sano että et muuten uskalla sytyttää nurmikkoa palamaan niin kohta oli nurtsi tulessa. Me asuttiin silloin vielä Pomarkussa ja taisin olla suunnilleen viiden vanha, kun kaverit sanoi ettet uskalla polttaa tupakkaa. Minähän poltin. Ja oksensin. Mutta poltin.”

Lindholm muistelee dokumentissa, kuinka sai enoltaan mopon. Se maksoi 870 markkaa ja eno oli säästänyt palkkarahansa siihen.

– Mä sain sillä alkaa ajelemaan ensiksi tien pätkää ja eno korjasi sitä.

Myöhemmin eno hitsasi mopon taakse jalkatapit, joilla pystyi teiniksi kasvanut Lindholm pystyi heittämään tyttöjä kotiin.


Mummolan saunakamarista alkoi Lindholmin ura muusikkona. Hän osoittaa Ylen dokumentissa enonsa levysoitinta ja kitaraa, jonka eno oli tehnyt Lindholmin synnyinvuonna 1964. Kirjassaan Lindholm muistelee Jukka Raitasen Vangin toiveen (1976) olleen ensimmäinen levy, jonka kaikki kappaleet hän opetteli ulkoa.

Kun hän kuuli Pelle Miljoonan Häpeän olla valkoinen -kappaleen, uravalinta oli selvä. Kappaletta luukutettiin saunakamarissa.

– Siihen maailman aikaan, kun kuuntelin radiota ja kuulin Nuorten sävellahjasta ensimmäisen kerran Pelle Miljoonan Häpeän olla valkoinen, niin tällä tiellä ollaan. Mä hypin täällä yksinäni ja kuvittelin olevani Pelle Miljoonan kitaristi Rubberduck Jones. Muut joutui kärsimään siitä mekkalasta.

Perhe muutti takaisin Poriin Lindholmin ollessa 6-vuotias, mutta mummola pysyi rakkaana paikkana. Koulunsa Lindholm kävi Porissa. Koulu meni hänen omien sanojensa mukaan penkin alle.

”Ei siitä vain tullut mitään. Oli pakko aina soittaa suutaan tunneilla ja opettajat ei tietenkään tykänneet. Kun Lapuan patruunatehdas räjähti – olin ala-asteella silloin – onnistuin möläyttämään jotain niin sopimatonta, että kun muut katsoivat luokan telkkarista muistotilaisuutta, opettaja Helga Rajala laittoi minut käytävään. Eikä tosiaan ollut ainoa kerta.


Mutta musiikissa hän loisti. Mieleen jäi varsinkin kolmannen luokan laulukoe Syksy on ja kesä on pois, talvea ootellaan -kappaleella, joka onnistui miehen mukaan timanttisesti.

”Kymppiä ei tosin tullut, koska tein laulettuani tietysti pari kainalopierua. Mutta yleensä sain musiikista kuitenkin kiitettävän.”

Isä muuttui Lindholmin mukaan hiljalleen.

”Hassua kyllä, hän oli siedettävä silloin kun joi, muuten ei. Isä sai hankittua jossain vaiheessa autonkin ja alkoi tulla aina viikonloppuisin käymään kotona. Mutta hän oli jo muuttunut sellaiseksi, että me lähdettiin yleensä äidin kanssa silloin evakkoon.”

Lindholm kertoi Kotrolle, ettei muista minkäänlaisia isän ja pojan välisiä hyviä hetkiä. Mieleen tuli vain synkkiä muistoja.

”Itse muistan että joskus murrosikäisenä tulee isän kanssa riita joulutähden asennosta tai jostain, haen kirveen ja yritän lyödä sillä isää. Äiti ei tuota muista. Mutta oikeastaanhan se on toisarvoista, oliko mukana kirves vai ei.”


Isä lähti perheen elämästä 1980-luvun alussa. Lindholm kertoi törmänneensä sattumalta isäänsä, kun oli kavereiden kanssa kaupungilla. Isä oli sanonut lopuksi: ”Kerro isälles terveisiä”.

Lindholm ehti tavata isänsä ennen tämän kuolemaa. Se oli hoitokoti Pihlavan pihalla, kun isä halusi antaa omia vanhoja tavaroitaan pojalleen.

”Tapasin isän palvelutalon pihalla. Hän antoi minulle matkaradion ja paristoilla käyvän lottokoneen. Vaikka isä arvostikin kovaa työntekoa, hän piti myös lottoamisesta. Mutta siinä oli se mun aineellinen perintö, matkaradio ja lottokone”, hän sanoo kirjassa ja kertoi antaneensa lottokoneen myöhemmin basistille.


Vain elämää -ohjelmassa Lindholm sanoi saaneensa syksyllä 1998 puhelun yllättäen Satakunnan keskussairaalasta, jossa kerrottiin hänen isänsä olevan aivokuollut.

– Mä olin hänen ainoa läheinen. Menin hänen luo, sanoin isälle, että kaikki on ok, ymmärrän, että näin meille on käynyt. Sitten ne otti piuhat irti.

Olli Lindholm osallistui isänsä hautajaisiin vuonna 1998.

”Ne oli erikoiset hautajaiset, ei pelkästään siksi etten tiedä isän lopullista hautapaikkaa. Kukaan ei surrut. Isällä ei ollut ketään, häntä ei kaivannut kukaan. Isälle ei suotu sitä, mistä äitini on puhunut: kun saisi kuolla niin, että edes joku suree.”
  • Alla olevalla videolla suomalaiset muistelevat Olli Lindholmia.