Olli Lindholmin vaikea isäsuhde varjosti elämää: kertoi Ylen dokumentissa kuinka Raimo-enosta tuli yksi elämän tärkeimmistä ihmisistä

Julkaistu:

Olli Lindholm avasi elämäänsä Ylen dokumentissa Olli Lindholm – mies Yöstä (2010), joka on nähtävillä Yle Areenassa.
Eno oli Olli Lindholmille rakkaimpia ihmisiä maailmassa. Lindholm avasi elämäänsä Ylen dokumentissa Olli Lindholm –mies Yöstä (2010), joka on nähtävillä Yle Areenassa.

Lindholm vei kuvausryhmän Pomarkussa sijaitsevaan mummolaansa, jossa oli vastassa hänen Raimo-enonsa. Lindholm asui Pomarkussa 2-vuotiaasta kuusivuotiaaksi ja vietti mummolassa kaikki kesät 16–17-vuotiaaksi asti.

– Isä oli monesti kuukaudenkin pois matkatöissä, niin Raimo oli tavallaan mulle isänä, Lindholm selitti.

Enolla oli hyvin tärkeä paikka Lindholmin elämässä.

– On ollut kauhean hienoa, että on ollut tällainen Raimo-eno, jolle on voinut kertoa, kun mulle sattunut kaikenlaista.

Lindholm muistelee dokumentissa, kuinka sai enoltaan mopon. Se maksoi 870 markkaa ja eno oli säästänyt palkkarahansa siihen.

– Mä sain sillä alkaa ajelemaan ensiksi tien pätkää ja eno korjasi sitä.



Myöhemmin eno hitsasi mopon taakse jalkatapit, joilla pystyi Lindholm pystyi heittämään tyttöjä kotiin.

Mummolan kamarista alkoi Lindholmin ura muusikkona. Hän osoittaa dokumentissa enonsa levysoitinta ja kitaraa, jonka lavan eno oli tehnyt metrisestä halosta Lindholmin synnyinvuonna 1964.

– Siihen maailman aikaan, kun kuuntelin radiota ja kuulin Nuorten sävellahjasta ensimmäisen kerran Pelle Miljoonan Häpeän olla valkoinen, niin tällä tiellä ollaan. Mä hypin täällä yksinäni ja kuvittelin olevani Pelle Miljoonan kitaristi Rubberduck Jones. Muut joutui kärsimään siitä mekkalasta, hän virnisti.

Vain elämää -ohjelmassa Yön laulaja avautui vaikeasta isäsuhteestaan.

– Meillä oli isän kanssa todella huonot välit. Pelkäsin häntä ihan helvetisti. Sitä aina odotti kädet ristissä, että toivottavasti isä olis juovuksissa, niin se olisi mukavampi.


Lindholm kertoi ohjelmassa saaneensa syksyllä 1998 puhelun yllättäen Satakunnan keskussairaalasta, jossa kerrottiin isän olevan aivokuollut.

– Mä olin hänen ainoa läheinen. Menin hänen luo, sanoin isälle, että kaikki on ok, ymmärrän, että näin meille on käynyt. Sitten ne otti piuhat irti.

Hän ei tiennyt, missä isän viimeinen leposija sijaitsee.

– Mä en edes tiedä, minne hänet on haudattu. Eihän meillä ollut mitään välejäkään, mutta onhan se tietysti vähän outoa.