Heikki Nousiainen on nähty 2000-luvulla kymmenissä elokuvissa, mutta tunnistaisitko häntä kadulla? Tällainen on Suomi-elokuvan ”tuntematon mestari”

Julkaistu:

Uudessa Tuntematon mestari -elokuvassa pääroolissa loistaa Heikki Nousiainen, 73. Nimeä voisi pitää enteenä: hän on esiintynyt 2000-luvulla 32 elokuvassa mutta läheskään kaikki eivät tunnista kadulla näyttelijää, joka on hyväksytty teatterikouluunkin kaksi kertaa.
Kun Heikki Nousiainen oli lapsi, kotikulmilla Helsingin Hakaniemessä kuvattiin Pekka ja Pätkä -elokuvaa.

Yhdessä kohtauksessa Pekka ja Pätkä pelasivat jalkapalloa.

Heikki meni kavereineen kuvauspaikan lähistölle – varmana siitä, että he näkyisivät elokuvassa.

– Ajattelin, että elokuvan tekeminen on hirveän jännää, Heikki Nousiainen, 73, sanoo.

Mutta elokuvaan ei päätynytkään se otto. Jalkapallokentän laidalla näkyi toinen poikalauma.

Ikuinen kipinä oli kuitenkin syttynyt.

Kun koulu ei sujunut, Heikki pakeni usein mielikuvitusmaailmaan.

– Olin koulussa vähän kuin Hesarin sarjakuvan Lassi ja Leevi. Ajatus ei pysynyt, vaan se lähti omille teilleen.

Liikunnallinen poika hyppäsi seivästä, työnsi kuulaa ja oli hyvä jalkapallomaalivahti.

Yhtenä vuonna hän jäi tahallaan luokalle, koska oli saamassa huonot numerot.

– Ajattelin, että voin istua ylimääräisen vuoden koulussa ja haaveilla.

Suku yllättyi, kun perheen ainoa lapsi, ujo ja arka poika, pyrki 19-vuotiaana teatterikouluun.

–  Sukulaiset sanoivat, että eikö siinä pidä puhuakin jotain.

Ensimmäinen päivä Suomen teatterikoulussa päättyi syvään pettymykseen.

Heikki oli päässyt ensiyrittämällä sisään, mutta yhdellä ehdolla. Ässäviasta piti päästä eroon ennen koulun alkua.

Kesän lopulla hän sai puheterapeutilta paperit, että ässävika on korjattu.

– Syksyllä kun aloitin teatterikoulussa sanottiin, ettei se ole korjaantunut.

Teatterikoulu loppui siihen. Heikki jäi tyhjän päälle. Hän oli jo ilmoittanut, ettei jatka lukiossa.

– Maailma pimeni. Makasin omassa huoneessani verhot ikkunan edessä.

–  Äitini suuttui ja sanoi, että soittaa kouluun. Sanoin, ettei sinne soiteta eikä hän soittanut.

Yliposteljoonina työskennellyt äiti eh­dotti, että Heikki aloittaisi työt Postissa.

Näin tapahtui.

– Postissa sanottiin, että menet esimieskurssille. Sanoin, etten ala ketään käskemään. Olin vuoden siellä ja menin sitten armeijaan sähköttäjäksi.

Armeija oli Nousiaisesta kamala paikka. Hän oli jo silloin pasifisti.

– Armeijassa en saanut pitää iltahartauden kuin kerran. Sanottiin, ettei täällä puheeseen mitään sävyjä oteta.

Seuraavana vuonna Suomen teatterikoulun ovet aukesivat.

– Siitä alkoi tämä naaman vääntäjän homma, Heikki Nousiainen kertoo nauraen.

Nousiainen lienee Suomen ainoa näyttelijä, joka on päässyt teatterikouluun kaksi kertaa.

53 vuotta sitten alkanut ura ei ole vieläkään päättynyt.

Tammikuisena keskiviikkona Heikki Nousiainen istuu vanhan työpaikkansa Kansallisteatterin sohvalla. Täällä hän työskenteli 33 vuotta, kunnes jäi eläkkeelle 2008.

– Näytteleminen on kivaa. Siksi näyttelen vieläkin, Heikki Nousiainen sanoo.

– Sitten kun se ei enää ole kivaa tai en muista vuorosanoja, kai ne heittävät minut pois.


Jo teatterikoulussa Nousiainen huomasi kuuluvansa ”humppapuoleen”, joka halusi tehdä komediaa ja pelleillä.

– Totuin teatterikoulussa, että näyttelin kaikki humalaiset ja hullut. Sankariroolit menivät muille.

Pitkään uraan mahtuu satoja rooleja Anton Tshehovin Vanja-enon professori Serebrjakovista Uuno Turhapuron appiukkoon ja presidentti Urho Kekkoseen. Ja suuren näyttämön päärooleista televisiosarjoihin ja menestyselokuviin.

Nousiainen on palkittu muun muassa parhaan miesnäyttelijän Jussi-patsaalla Klaus Härön elokuvasta Postia pappi Jaakobille.

– Tässä on myös sukurasitetta, hän sanoo.

– Isoisäni veli Tommi ja hänen vaimonsa olivat harrastajanäyttelijöitä Karjalassa.

Isän serkku, näyttelijä Veikko Nousiainen jäi Lahden kaupunginteatterista eläkkeelle. Myös Heikin poika Mikko Nousiainen on näyttelijä.

Helmikuussa isä ja poika astuvat yhdessä Kansallisteatterin lavalle Sammakkokuningas-nimisessä näytelmässä Sari Puumalaisen kanssa.

Pasi Lampelan ohjaama draamakomedia saa ensi-iltansa 13.2.

Näytelmä kertoo NHL-jääkiekkoilijasta, jonka ura on vaakalaudalla. Hän tulee isänsä mökille miettimään tilannetta.

Mökki on ollut Nousiaisen näyttelijäperheessäkin tärkeä paikka. Siellä leikataan ruohoa, lämmitetään saunaa ja kaadetaan puita. Eikä ajatella mitään.

Korpilahdella sijaitseva mökki on kuulunut Eija Nousiaisen vanhemmille jo 50-luvulta. Eija ja Heikki rakensivat vuosia sitten kolmen hehtaarin tontille toisen mökin, kun Eijan leskeksi jäänyt äiti ei halunnut olla mökillä yksin.

– Olen ollut liikaa töissä, mutta olemme yrittäneet korvata sitä niin, että ollaan pidetty kesät vapaina ja silloin on tullut oltua lasten kanssa, kahden lapsen isä sanoo.

Esikoistytär Miia työskentelee Yleisradiossa ohjaajana.

Tuleva vaimo Eija löytyi aikoinaan työpaikalta Helsingin kaupunginteatterista. He tapasivat hississä.

Oli vuosi 1969. Sitä ennen Heikki ei ollut koskaan seurustellut vakavasti.

– Olin jo 25 ja myöhäisherännäinen, Heikki Nousiainen kertoo.


Hän oli juuri valmistunut teatterikoulusta ja lähdössä kurssikavereiden kanssa näyttelemään Kotkan kaupunginteatteriin.

– Ajattelin, että Kotkassa alkaa villi poikamieselämä.

Lappeenrannan kaupunginteatterissa näytellyt Eija kiinnitettiin Kotkaan samana vuonna ja hänet otettiin Mestari Pateliiniin raskaana olevan Maria Aron tilalle.

Aluksi Mestari Pateliinia harjoiteltiin Helsingin kaupunginteatterissa.

– Villi poikamieselämä jäi, Heikki Nousiainen virnistää.

–  Kesäkuussa tavattiin ja vuoden vaihteessa mentiin kihloihin. Vähän taistelin sitä vastaan, että jos sitoudun, villi poikamieselämä jää elämättä.

Se oli hyvä päätös. Ensi vuonna vietetään kultahäitä.

Vaimoltaan Heikki Nousiainen on oppinut muun muassa sosiaalisuutta.

– Eija on kouluttanut minut elämään muiden ihmisten kanssa.

– Vaimoni on tehnyt minusta miehen. En vaihtaisi päivääkään pois.

Yksi pitkän avioliiton salaisuus on se, että kestää toista. Heikki Nousiaisen mielestä ei myöskään pidä kouluttaa toista olemaan samanlainen kuin itse.

– Pitää oppia sietämään sellaisia asioita, jotka ovat alussa vähän ärsyttäneet. Ne ovat niin pieniä asioita.

– Luulen, että meidän liitossa Eija on oppinut kestämään minua. Työ yhdistää meitä tietysti kiinteästi, koska molemmat ovat samalla alalla.

Kiireettöminä päivinä he pyrkivät kävelemään kaksi tuntia päivässä. Toinen harrastus on leffojen katsominen kotona.

Yöt ovat nyt rauhoittuneet. Ennen Heikki oli kuorsaaja. Tapahtui ihme.

– Kun lonkkani leikattiin, Eija sanoi, että sähän et kuorsaa enää. Ehdotin tohtorille, että etkö voisi tästä lähtien yhdistää, että poistat kuorsauksen ja lonkan aina samalla.

Vanhempiaan, Karjalan evakkoja, Heikki Nousiainen muistaa lämmöllä. Veturinkuljettajana työskennellyt isä kuoli 2003, äiti 1996.

– Minulla on ollut hirvittävän hyvä lapsuus. Pitää kumartaa maahan saakka, miten hyvä tuuri on käynyt näin tyhmällä miehellä.

– Olen kuulemma ollut lellilapsi numero yksi, sanoivat serkkuni jälkeenpäin. Jouluna he saivat aina pehmeän paketin ja minä kovan paketin, auton tai junan.


Heikki Nousiainen on kasvanut naisten huostassa. Sodan jälkeen Helsingissä oli asuntopula. Isoäiti ja täti asuivat Nousiaisten kanssa samassa 52 neliön asunnossa Hakaniemen Viherniemenkadulla.

– Muistan, kun istuimme isoäidin kanssa ikkunalaudalla ja katsoimme ulos. Siellä oli Hakiksen humppuja, niin kuin siihen aikaan sanottiin alkoholisteista.

–  Mamma sanoi, että jos kuka on ystävällinen, niin tuo humalainen toiselle. Jos hänellä on, niin hän antaa kaverille kanssa.

Aina välillä Heikki Nousiainen on katsonut asuntoilmoituksia. Jos vaikka lapsuudenkoti olisi myynnissä. Tuntuisiko asunto vielä yhtä isolta kuin pikkupoikana?

–  Luulen, että se kertoo siitä, että tunnelmat kotona ovat olleet oikein mukavat.

Yksi asia Heikki Nousiaista tosin harmittaa. Hän ei koskaan ehtinyt kysyä, minkä takia äiti lähti 13-vuotiaana Karjalankannaksen Toivolan kylästä ja muutti yksin Helsinkiin.

– Minulla oli jo videokamera valmiina, että haastattelen, mutta sitten se meni siihen, että perhonen lensi ohi ja otin siitä kuvan, ja sitten jäi ne kysymiset.

Heikki Nousiainen ei ehtinyt nähdä kumpaakaan isoisäänsä. He kuolivat varhain espanjantautiin.

Nuorena äiti asui jonkin aikaa Kansallisteatterin vieressä Itäisen teatterikujan puolella vaaleanpunaisessa talossa.

– Äiti kertoi, että piikavuosinaan hän katsoi ikkunasta, että onpa tuolla teatterissa hienoja ihmisiä. Hän sanoi aina, ettei osannut ajatella, että jonain päivänä oma poika on siellä töissä.

Työ on merkinnyt Heikki Nousiaiselle nautintoa ja palkkaa. Tutustumista toisiin ihmisiin ja näytelmäkirjallisuuteen.

– Minulla ei ole taiteilijan identiteettiä. Tästä olemme väitelleet Seela Sellan kanssa aina.

– Minä en ole taiteilija. Jos olisin taiteilija, kaikki mitä teen olisi taidetta, mutta niin ei suinkaan ole. Sieltä on tullut niin höpönpöppöä välillä, että siitä on pitkä matka taiteeseen. Minä olen näyttelijä. On muiden asia sanoa, että tuohan lähentelee jo taidetta, mutta se ei ole minun asiani sanoa.

Yhden asian hän on sanonut vaimolleen Eijalle: Jos kuulet, että olen suostunut johonkin monologijuttuun, soita heti lääkärille ja hae minut pois.

– Olen joukkuepelaaja. On hienoa tehdä joukkueessa töitä. En halveksi niitä, jotka tekevät yksin, mutta olen eri sarjan ihminen.

Lapsenlapset ovat tuoneet elämään rikkautta ja perspektiiviä. Maailma tuntuu isoisästä välillä kovalta. Se huolestuttaa, miten lapsenlapset tulevat pärjäämään.

– Kaikki tämä kiipeäminen kohti huippua on hurjaa. Kaikki pitäisi olla huippua eikä tavallista elämää ollenkaan. Tämä minua säälittää nykymenossa.

– Pitäisi onnistua ja tehdä eturivissä. Nämä takarivin taavit niin kuin meikäläiset ovat häipyneet kuvasta kokonaan.


Tuoreimmassa elokuvaroolissaan Heikki Nousiainen pohtii myös elämänarvoja. Hän näyttelee ikääntyvää taidekauppiasta Olavi Launiota Klaus Härön uutuuselokuvassa Tuntematon mestari.

– Minulle kaikkein tärkein asia tässä elokuvassa oli se, että ihminen pystyy korjaamaan välit läheisiin ihmisiin ennen kuin siirtyy ylä- tai alakertaan.

– Elokuva kertoo intohimosta työhön, mutta työn intohimo pitää olla määrätyissä rajoissa.

Heikki Nousiainen on aina ottanut työnsä vakavasti. Nytkin hän laihdutti omasta aloitteestaan yli kymmenen kiloa elokuvaroolia varten. Hän halusi tulla kärsivämmän näköiseksi.

– Aamulla söin yhden leipäpalan ja päivällä puolikkaan maksalaatikon ja yhden pullan kello 17, että pääsin pirteänä teatterin näytökseen ja harjoituksiin.

Kymmenen kiloa lähti kolmessa viikossa. Joulunpyhien aikana kilot tulivat takaisin.

Vaikka työ on näytellyt suurta osaa Nousiaisen elämässä, hänestä on turha katua. Se ei siitä muuksi muutu.

– Kun katsoo omia lapsia, on parempi, etten ole ollutkaan kotona. Lapset ovat kasvaneet niin hyviksi, hän sanoo.

Kaikki Nousiaisen ammatilliset toiveet ovat täyttyneet. Jossain vaiheessa hän tosin halusi Kapteeni Koukun roolin Peter Panissa.

– Psykologi sanoisi, että niin haaveilee mies, joka ei halua kasvaa aikuiseksi.

– Ehkä tässä työssä on sellainenkin taka-ajatus, että saa säilyttää leikkimielen. Eihän tätä hommaa muuten tekisi.

Heikki Nousiaisen tv- ja elokuvarooleja

Pääluottamusmies 1970

Sodan ja rauhan miehet 1979

Ryydinkeksijät 1976

Vallan miehet 1986

Ruusun aika 1990–1991

Kotikatu 1995–1996

Ihmeidentekijät 1997–1998

Tuliportaat 1998

Taivaan tulet 2013–2014

Rakkautta vain 2017

Manillaköysi 1976

Kulkuri ja joutsen 1999

Pelon maantiede 2000

Hurmaava joukkoitsemurha 2000

Sibelius 2003

Tummien perhosten koti 2008

Postia pappi Jaakobille 2009

Täällä Pohjantähden alla 2009

Vuonna 85 2013

Saattokeikka 2017

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt