Viihde

Kovaa faktaa pukinkonttiin – IS arvioi 12 kiinnostavaa tietokirjaa vuoden varrelta

Julkaistu:

Näistä riittää luettavaa ensi vuodellekin.

Kiveä rujosti rakastaen

Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni (Siltala)

Aleksis Kiven uusin elämäkerta on suositeltava kirja syyspimeille. Keskisarja on mainio tieteen popularisoija: rikas ja kaunokirjallinen teksti tempaa 1800-luvun jälkipuoliskolle, joka oli täynnä kärsimystä, riehakkuutta ja toivoa paremmasta. Vähät dokumentit ja epävarmat muistikuvat ovat luoneet myytin, jota historioitsija ravistelee – rakastavasti. Hän kuvaa Aleksis Stenvallin karismaattiseksi lahjakkuudeksi, joka hyödynsi hetkensä mutta oli sarjaepäonnistuja polttaen loppuun ystävät.

”Hyväpäisen” maalaispojan intohimo oli kirjoittaa romaani suomeksi suomalaisille; velka, nälkä, puute ei merkinnyt mitään. Keskisarja kuvaa raastavasti Kiven piinaa, joka sammutti elämänilon. Arvostelijoiden vihapuheet pahensivat sairauksia ja yllyttivät viinanhimoa. Kansalliskirjailija kuoli rakkaudettomana ja vailla ammatillista tunnustusta.
Antti Virolainen

Musiikin työmyyrät

Lamppu Laamanen: Roudarit – Vastuun ja kamojen kantoa jo vuodesta 1965 (Johnny Kniga)

Ilman roudareita musiikki ei soisi lavoilla. Siksi on hieno idea kasata kirja alan historiasta ja päästää ääneen tekijät. Touhu on maanläheistä, suorastaan hikistä, kun roudarit kertovat omituisen ammattinsa hienouksista ja varjopuolista. Vaikka kirjassa on toistoa jonkin verran ja ajatuskin harhailee välillä, tekijöiden tarinat ovat todellista suomalaisen kevyen musiikin historiaa tien päältä.
Petri Lahti

Tiukasti populaarista

Tommi Uschanov: Sininen tango (Teos)

Mielipidekirjoittamisen erikoisosaaja Tommi Uschanov keskittyy esseekirjassaan populaarikulttuuriin ja sen histo­riaan. Hän pöyhii orkesterimusiikin kadonnutta arvostusta, käsitystä että kaikki äänitetty musiikki on kuultavissa suoratoistopalveluista ja havaintoa, miten uusilta sukupolvilta alkaa kadota käsitys jopa The Beatles -yhtyeestä ja sen levytystahdista. Uschanov onnistuu avaamaan silmät terävillä näkemyksillään, vaikka kokoelman aihe- ja aikakirjo onkin melkoinen.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy
Petri Lahti

Suursotaa isosti

Antony Beevor: Kohtalokas silta (WSOY)

Sotahistorioitsija Antony Beevorin kirja kertaa vuoden 1944 Arnhemin taistelun tapahtumia 681 sivun verran. Beevor lähestyy tapahtumia yksittäisten ihmisten kautta ja näin tuo tapahtumat lähelle, käsinkosketeltaviksi. Tavallisten sotilaiden lisäksi taisteluiden jalkoihin jääneet siviilit ovat kirjassa merkittävässä määrin äänessä. Beevorin kirjat ovat kuin toimintaelokuvia, joita on mahdotonta laskea käsistä.
Ville Hildén

Virtuaalisesti sisällissodassa

Mike Pohjola: Sinä vuonna 1918 (Gummerus)

Roolipeliekspertti Mike Pohjola loihtii alkusivuille vuoden 1918 lavasteet ja jättää sitten lukijan oman onnensa nojaan. Poliittiset ja moraaliset valinnat pitää tehdä itse ja niistä myös kannetaan vastuu – tai sitten ei. Kirjan 500 sivua ei kannata kavahtaa, sillä jokainen tarina kattaa kokonaisuudesta vain pienen siivun.
Ville Hildén

Monipuolisuusmies muistelee

Jukka Rislakki: Mullistusten mies (Otava)

Toimittaja-pilapiirtäjä-kirjailija Jukka Rislakki keskittää omaelämäkerrassaan paljon huomiota kahteen asiaan, syventymiseensä tiedustelumaailmaan sekä Baltian itsenäistymisvuosiin. Rislakki välttää kirjassa kitkerän jälkiviisauden ja tekee rehellisiä tunnustuksia siitä, missä pimeydessä eli välillä itsekin 1960-70-luvuilla. Elämäkerta on tekijänsä näköinen: valpas, tietävä ja monipuolinen.
Petri Lahti

Konmaritusta ruotsalaisittain

Margareta Magnusson: Mitä jälkeen jää – taito tehdä kuolinsiivous (Tammi)

82-vuotias ruotsalaiskirjailija on saanut aikaan puheenaiheen: kannattaisi luopua jo elinaikanaan turhista tavaroista. Perusajatus on hieno, mutta kirjan anti on heppoinen. En tarvitse kirjaa opettamaan, että tavaraa on liikaa, jos kaapin ovi ei mene kiinni. Teosta voi silti sanoa saavutukseksi. Harva onnistuu kirjoittamaan kirjan, josta puhutaan.
Suvi Kerttula

Suoraa puhetta kauneuskuningattarelta


Virpi Miettinen ja Tuula Nieminen: Tuhma prinsessa – Selviytymistarina (Tammi)

Kauneuskisoista, kansainvälisistä mallin töistä ja moninaisista otsikoista tutulla Virpi Miettisellä riittää muisteltavaa, kun työt, asunnot ja elämänkumppanit ovat vaihtuneet välillä aika vauhdikkaasti. Miettinen ei keskity elämäkerrassaan itseanalyysiin vaan painaa eteenpäin seikkailusta ja selkkauksesta toiseen. Miljööt vaihtelevat kasvuvuosista Porvoossa formula ykkösten varikoille saakka. Nopealukuisessa kirjassa on mukana paljon mainiota ajankuvaa.
Petri Lahti

Marskin mies ja muutakin

Kati Juva: Marskin luottokirurgi – Simo Brofeldt 1892–1942 (Into)

Kun elämäkerta kirjoitetaan sukulaisesta, vaarana on, että lopputulos on siloteltu. Lääkäri Simo Brofeldtin tyttärentytär Kati Juva on välttänyt tämän sudenkuopan. Välillä Brofeldtin tarina olisi kaivannut lisää taustoittamista. Vaikka Gustaf Mannerheim oli mukana Simo Brofeldtin elämässä siellä täällä, enemmän elämäkerta kertoo lääketieteen vaikuttajasta suomalaista yhteiskuntaa rakentamassa kuin marsalkasta leikkauspöydällä.
Petri Lahti

Parviaista koko rahalla

Maria Roiha: Jussi Parviainen – Jumalan rakastaja (Tammi)

Kun heti alkuvaiheissa ylistetään Parviaisen heittämää Pohjois-Suomen keihäsennätystä, lukija miettii, millaisiakohan väitteitä opuksessa seuraavaksi esitetään. Onneksi fokus siirtyy pian moderniin kulttuurihistoriaan: teatterisotiin, Jouko Turkkaan, eri tuotantoihin, Parviaisen vauhdikkaaseen elämään. Kuten arvata saattaa, Jumalan rakastaja ei ole elämäkerta helpoimmasta päästä, mutta silti kiinnostava sukellus todella ristiriitaisen persoonan elämään.
Petri Lahti

Veikko-setä kotioloissa

Eero Marttinen: Hiljaisen hymyn mies – Veikko Huovisen elämä (Into)

Toimittajan haastatteluhommista aloittanut, mutta myöhemmin kirjailijan ystäväksi päätynyt Eero Marttinen käy läpi Huovisen elämää läheltä, mutta silti riittävän kaukaa. Tarkoitus on saada esiin hiljaisen Huovisen persoonaa vuosilukujen ja teosanalyysien sijaan – ja siinä hän onnistuu.
Petri Lahti

Nostalginen rikostrippi

Mikko Ylikangas: Rikosmuseo kertoo (Crime Time)

Pitkän linjan rikostutkija ja poliisikouluttaja Mikko Ylikangas vie lukijat melkoiselle nostalgiatripille suomalaiseen rikoshistoriaan. Kymmenen mitä erilaisimman rikostapauksen vaatima purkaminen kirjallisesti mukaansa tempaavaksi kirjamateriaaliksi on vaatinut mittavasti paneutunutta arkisto- ja jalkatyötä. Vanhimmat kirjan tapaukset ovat 1800-luvulta, joten vetävä teksti tarjoaa aimo annoksen informaatiota siitä, miten rikoksia tutkittiin, kun dna-tekniikka tai matkapuhelinten tolppatiedot eivät vielä olleet edes tieteistarinoita.
Pekka Holopainen

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt