Christer Kihlman kirjoitti miessuhteistaan sekä ryhmäseksistä vaimonsa ja rakastajansa kanssa ja aloitti tunnustuskirjojen buumin – ”Periaatteessa en kadu mitään” - Viihde - Ilta-Sanomat

Christer Kihlman kirjoitti miessuhteistaan sekä ryhmäseksistä vaimonsa ja rakastajansa kanssa ja aloitti tunnustuskirjojen buumin – ”Periaatteessa en kadu mitään”

Julkaistu: 17.12.2018 18:29

1960-luvulla kirjailija Christer Kihlman tajusi, ettei kukaan kirjailija ole vielä kirjoittanut omista heikkouksistaan. Hän alkoi kirjoittaa alkoholismistaan, miessuhteistaan ja myrskyisästä avioliitostaan. Nyt leskeksi jäänyt kirjailija ei ymmärrä, miten avioliitto kesti sen kaiken, yli 50 vuotta.

Olen vähän hämmästynyt siitä, että olen vielä elossa, 88-vuotias kirjailija Christer Kihlman sanoo.

– Ajattelin, että kuolen 70-vuotiaana. Olen ryypännyt ja elänyt sellaista elämää, että luulin, ettei ruumiini olisi jaksanut. Mutta täällä minä vielä istun.

Christer Kihlman tuli tunnetuksi Suomen ensimmäisenä ns. paljastuskirjailijana.

Omaelämäkerrallinen romaani Ihminen joka järkkyi (Tammi 1971) teki Kihlmanista suomalaisen kirjallisuuden ensimmäisen avoimesti biseksuaalisen kirjailijan. Kirjassa hän kertoo myrskyisästä avioliitostaan, alkoholismistaan ja miessuhteistaan – aikana, jolloin homoseksuaalisuus oli vielä rikos.

Marraskuussa Kihlman palasi julkisuuteen lähes 30 vuoden tauon jälkeen Yleisradion tv-ohjelmassa.

  • Voit kuunnella katkelman kirjasta yllä olevalta videolta.

Kihlman hurmasi katsojat suorapuheisuudellaan ja rehellisyydellään. Kirjailija kertoi, että hänen vaimoaan Selindaa loukkasi, että aviomies kirjoitti totuuden vaimostaan ja rakastajastaan.

Silti avioliitto kesti yli 50 vuotta.

– En välittänyt muista ihmisistä, Christer Kihlman kertoi Efter nio -ohjelmassa.

– En kysynyt muilta lupaa, hän jatkoi.

Nykyään Kihlmanin edustama autofiktio on suosittua. Tunnustukselliset romaanit ovat tehneet norjalaisesta kirjailija Karl Ove Knausgårdista maailmankuulun. Autofiktio on kirjallisuutta, jossa kirjailija on päähenkilö tai kertoja. Kirjan tapahtumat ovat usein totta.

– Nimeäni ei mainita tässä yhteydessä koskaan. Olen kirjoittanut autofiktiota jo 60-luvulla, Christer Kihlman kertoi Efter niossa.

Christer Kihlman alkoi kirjoittaa jo 1960-luvulla omaelämänkerrallista tekstiä.

Äänessä oli surua. Katsojaakin hirvitti. Miten nopeasti katoaa kokonainen elämäntyö!

Christer Kihlman avaa oven palvelutalossa Helsingin Pikku-Huopalahdessa.

Hän auttaa takin vierailijan päältä.

Heti ovella huomaa, ettei olla ihan tavallisessa kodissa. Eteisessä on Eero Järnefeltin maalaus. Se on Kihlmanin isoisän muotokuva.

Christer Kihlman kasvoi Helsingin Korkeavuorenkadulla niin sanotussa Kihlmanin talossa. Suomenruotsalaisessa porvarisperheessä oli oma keittäjä ja lastenhoitaja.

Tätä näennäistä porvarillista idylliä hän aikuisena kirjoissaan kritisoi.

– Se nyt vain oli nuoren niin sanotun intellektuellin elämää, hän kertoo istuessaan olohuoneen sohvalla.

– Minun täytyi jotenkin vapautua taustastani ja siitä syystä kritisoida ja haukkua, mutta en minä ole koskaan haukkunut vanhempiani, ainoastaan heidän ystäviään, Kihlman sanoo ja hymyilee.

Christer Kihlmanin ensimmäinen romaani Varo, Autuas! kertoi pikkukaupunki Lexåsta.

Romaani sai Kihlmanin silloisen kotikaupungin Porvoon porvariston karvat pystyyn: moni väitti löytäneensä kirjasta itsensä.

Kihlmanilla oli missio. Hän ei uskonut, että henkilökohtaisten salaisuuksien salassa pitäminen olisi rakentavaa tai merkityksellistä.

– Salailemalla salaisuuksiaan käy tarpeettoman suureksi ero sen välillä, mitä on itselleen ja mitä teeskentelee olevansa muille, Christer Kihlman kirjoittaa Ihminen joka järkkyi -kirjansa esipuheessa.

Nyt harmaapäinen kirjailija istuu sohvallaan ja kuuntelee 1971 kirjoittamaansa tekstiä.

– Se on hyvin sanottu, hän naurahtaa.

Krittinen vasemmistokirjailija Christer Kihlman 1970-luvulla.

Ensimmäinen omaelämäkerrallinen romaani sai alkunsa, kun Kihlman tajusi, ettei kukaan kirjailija ole vielä kirjoittanut omista heikkouksistaan.

– Ajattelin, että jos kukaan ei tee, minä voin tehdä.

Ihmisillä on hänen mielestään oman minän näyttämisen pelko.

– Mitä yksityisempi ihminen on, sitä enemmän pelkää tulla paljastetuksi. Lopulta siitä tulee salailun vyyhti, jota ei pysty enää yksin selvittämään.

Kihlman toivoi, että hän onnistuisi kirjoillaan vähentämään jonkun ihmisen pelkoja tai tarpeetonta ahdistusta. Silloin kirja on saavuttanut tavoitteen.

– Vaikuttaa sosiaaliseen kanssakäymiseen, jos ihminen elää valhekuvan keskellä. Olemme kuitenkin samanlaisia saman yhteiskunnan jäseniä. Kannamme kaikki samoja salaisuuksia.

Romaanissaan Ihminen joka järkkyi Kihlman antoi palaa. Kihlman kuvaa yksityiskohtaisesti kolmen ihmisen – Rickyn, Selindan ja kirjailijan itsensä – yhteistä seksiaktia. Hän myös kertoi, kuinka hänen vaimonsa Selinda särki kahvikupin aviomiehensä naamaan ja veri valui Christerin paidan sisään.

– En muista tätä tilannetta, mutta jos olen kirjoittanut, se tapahtui, hän sanoo.

Pariskunta erosi ja palasi takaisin, kymmeniä kertoja. Avioliitto päättyi vasta vaimon kuolemaan lähes kymmenen vuotta sitten. Kihlmaneilla on kaksi lasta.

– Selinda ei tykännyt, että kirjoitin hänestä. Hän oli hyvin hyvin loukkaantunut, mutta sitten koko asia unohtui, ja me jatkoimme samalla tavalla kuin aikaisemmin, Christer Kihlman sanoo nyt.

– En ymmärrä, miten avioliitto kesti kuitenkin 50 vuotta ja suhde lapsiin on ollut harmoninen. Se oli jonkinlainen rakkaus, joka piti meidät yhdessä.

Toinen häpeällinen asia oli olla avoimesti biseksuaali.

– Häpeällisyyden jakaminen oli keino selviytyä, Christer Kihlman sanoo nyt.

– Ei minulla ollut minkäänlaisia vaikeuksia sen jälkeen, kun kirjani ilmestyi.

Olohuoneen maalaukset ovat Christer Kihlmanin appiukon taidemaalari Tor Enckellin tekemiä. – Nämä taulut ovat minulle hyvin rakkaita, kirjailija sanoo,

Kihlman kirjoitti avoimesti myös alkoholismistaan. Jo opiskeluaikoina Helsingin yliopistossa Kihlman istui ravintolassa ja ”ryyppäsi hirveästi”.

– En tiedä, miksi join. Meitä oli kolme, jotka pitivät hauskaa, ja viinaa oli aina, mutta nämä kaksi muuta eivät juoneet samalla lailla. Jotenkin tunsin jo silloin, että olen alkoholisti.

Kirjassaan Ihminen, joka järkkyi Christer Kihlman kirjoittaa elämästään: ”Me juomme itsemme mahtavaan känniin samalla kun lapsi nukkuu ja valvoo ja minä vaihdan hänelle kuivaa ja annan tuttipullon. Eikä humalaisessa isässä mitään vikaa ole. Kunhan hän vain on kiltti ja jossakin määrin vakaa käsistään niin että hän selviytyy omasta osuudestaan hoidossa. Parempi humalainen isä kuin kymmenen ylettömän virkaintoista äitiä, sanoisin”.

– Uskon, että se oli lapsille hirveä kokemus, että isä muuttui kokonaan, koska oli humalassa, Christer Kihlman sanoo nyt.

– Isä ei ollut enää se henkilö, johon he olivat tottuneet. Hyväksyn kaiken kritiikin, joka tulee, että olen ollut humalassa, kun vaimo ja lapset olisivat tarvinneet minua isänä ja miehenä.

Juomisen hän lopetti vaimonsa Selindan kuoleman jälkeen.

– Olin nähnyt elämässäni monia miehiä, jotka istuivat yksin juomassa itsensä humalaan vaimon kuoltua. Minä päätin, ettei näin tarvitse käydä. Ei juomisen lopettaminen ole dramaattista. Nyt se on loppu.

Tunnustukselliset romaanit tekivät Kihlmanista julkkiksen. Tosin hän ei itse pidä tunnustuskirjailijaksi luonnehtimisesta.

– ”Minulla ei ole mitään tunnustettavaa. En ole tehnyt syntiä”, hän sanoi sanomalehden syntymäpäivähaastattelussaan.

1994 Kihlman päätti, ettei jaksa olla enää julkisuuden henkilö.

– Sain tarpeekseni julkisuudesta. Ihmiset tunnistivat minut kadulla. Minulla ei ollut enää yksityiselämää.

Julkisuuden jätettyään Christer Kihlmanin on ollut yllättynyt siitä, kuinka nopeasti hän muuttui anonyymiksi ihmiseksi, jota kukaan ei enää katso.

– Nyt minusta tuntuu, ettei kukaan välitä kirjoistanikaan. Se on vähän turhauttavaa. Luulin, että kirjani elävät ja vain minä vietän yksityiselämää.

Vuosi sitten Christer Kihlman sanoi hyvästit Porvoon Diktarhemmetin kirjailijatalolle, jossa hän asui yli 20 vuotta. Omakotitalossa oli kolme kerrosta ja yhdeksän huonetta. Vaimon kuoleman jälkeen talo oli liian iso yhdelle.

Elämä Helsingissä on yksinäistä. Oman pojan menehtyminen syöpään lähes 60-vuotiaana on ollut suuri suru.

– Kun vaimoni ja poikani kuolivat, se muutti elämäni kokonaan.

– Minulla on ollut avioliitto, joka aikanaan oli myrskyisä, mutta minulla on ollut hyvin ikävä vaimoani. Ja kun poikani kuoli, se oli vaikeaa ja on vieläkin. Etsin selitystä, miksi kaikki tapahtui.

Kihlmanista tuntuu, että kaikki mikä on tuonut iloa elämään, on nyt loppunut.

– Asun täällä aivan yksin. Elämästä on tullut varsin ikävää.

Ainoa läheinen on tytär, joka asuu muualla.

– Hän on hyvin ystävällinen. Hän kyllä tulee kun hän ehtii.

18 kirjaa kirjoittanut kirjailija on tyytyväinen, ettei hänen enää tarvitse tehdä mitään. Hän on tehnyt niin pitkään kaikenmoista. Knausgårdia hän ei ole lukenut.

– En enää pysty lukemaan niin hyvin kuin aikaisemmin. Minulla pitää olla suurennuslasi, että näen lukea lehteä.

Puhumme onnesta. Christer Kihlman ei ole oikein koskaan ajatellut sitä, onko hän onnellinen.

– Kyllä kai minä olen ollut onnellinen.

– Kun olin nuori ajattelin, että olen hyödytön enkä riitä, mutta sitten rupesi tapahtumaan. Ja minä riitin sekä vaimolle että lapsille. Se oli onnellista elämää.

Kihlmanilla on kolme lapsenlasta ja kolme lastenlastenlasta ja neljäs tulossa.

Kukaan heistä ei asu Helsingissä. Vaaleatukkaisen tytön kehystetty valokuva piirongin päällä ilahduttaa isoisoisää.

– Näen heitä harvoin, ja silloin olen onnellinen. Olen onnellinen myös siitä, että tiedän, että he ovat olemassa.

Nyt 88-vuotiaalla miehellä on tunne, että hän on elänyt elämänsä – ja on aika kuolla.

– Kuolema tulee joskus liian aikaisin, mutta minulle on ollut korkea aika melko pitkään. Ja minä en tiedä, minkä takia minä elän.

– Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, on aivan vailla mielenkiintoa. Tietysti toivon, että kirjani muistetaan, mutta ilmeisesti, kun henkilö kuolee, kaikki häneen liittyvä kuolee nykyään.

Porvarillisesta elämästä kirjailija ei onnistunut vapautumaan. Vanhoina päivinään hän on hyväksynyt sen, että on porvarilliseen perheeseen syntynyt – ja elänyt koko elämänsä porvarina.

– Elän hyvin porvarillista elämää. Minulla ei ole enää kavereita eikä vihollisia.

– Kaikki ikäiseni ovat kuolleet. En ole ajatellut sillä tavoin, että olisin vapautumassa mistään. Koko asia ei ole ollut minulle pitkään aikaan ajankohtainen ja tärkeä.

Omia kirjojaan hän katsoo ystävyydellä. Ne hän on tehnyt kaikki niin hyvin kuin vain on pystynyt.

– Periaatteessa en kadu mitään. Olen kirjoittanut mitä olen kirjoittanut.

Jos hän voisi elää elämänsä uudelleen, kirjojen aiheet saattaisivat olla toisenlaiset.

– Kukaan ei ole irrallaan ympäristöstään. Pitäisi osata kuvata kirjoissa muutakin kuin itseäni.

– Mutta en kirjoita enää. En jaksa enää.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?