Viihde

Mietitkö yhä, mistä lukemista pukinkonttiin? Lue arvostelut kaikista Finlandia-ehdokkaista

Julkaistu:

Mikä Finlandia-ehdokkaista olisi paras romaani lahjaksi itselle tai toiselle? Lue tästä Ilta-Sanomien arviot.

Oppimisen riemua

Olli Jalonen: Taivaanpallo (Otava)

Olli Jalosen 1600-luvulle sijoittuvassa suuressa kertomuksessa on taivaan­kappaleiden havainnointia, väkivaltaa ja kurjuutta sekä oppimisen riemua. Lapsuus loppuu, kun uskonnon ja tieteen maailmankuvat törmäävät.
Polyfonisen näkökulmatekniikan avulla (mestari Vladimir Nabokovin tapaan) lapsikertojan narratiiviin tarttuu milloin itse tähtitieteilijä Edmond Halleyn ajatuksia, milloin äidin varoituksia tai pastorin oppeja.

Näin Jalonen pakottaa lukijan katsomaan todella tarkasti tätä vallan ja alistamisen keitosta. Ja kuinka tähdet piirtyvät paikoilleen taivaalle ja karttoihin lapsityövoimalla.
Eeva Ojala

Kauniisti kirjoitettu lestadiolaisyhteisöstä

Pauliina Rauhala: Synnin­kantajat (Gummerus)

Oululaisen Rauhalan palkittu esikois­romaani Taivas­laulu (2013) oli niin kauniisti kirjoitettu, että se meni yli ymmärryksen. Samanlaista kieltä on myös Synnin­kantajissa. Aihe­piirikin on sama. Rauhala tuntee pohjoisen lestadiolaiset tavat hoito­kokouksineen ja tervehdyksineen.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

Kun maalailevan kauniiseen kieleen yhdistetään kirjan erikoinen rakenne, lukemattomat kasvi- ja lintufaktat sekä runsaat filosofiset viittaukset, loppu­tulos on sekava. Osa viittauksista ei avaudu millään.

Jo Taivas­laulussa vierastin Rauhalan tapaa kirjoittaa miesten suuhun sanoja, jotka eivät tunnu luonnollisilta. Voiko suomalainen mies puhua näin sulokielisen kauniisti?
Mirja Rintala

Mestarillista henkilökuvausta

Lars Sund: Missä musiikki alkoi (Teos & Förlaget)

Finlandia-ehdokkaana oleva romaani kertoo Pietar­saaren ihmisistä ja elämästä 1960-luvulta alkaen. Kertoja on kirjaa säveltäjä Alf Homista kirjoittava nimettömäksi jäävä mies. Sund on mestarillinen kuvaamaan henkilöitä ja miljöötä tarkasti ja uskottavasti, ja hänen kielensä on soljuvaa ja kirkasta. Suomentaja Laura Jänis­niemi on tehnyt hyvää työtä. Mieli­pideasia on sitten, miellyttääkö Sundin lavea ja rönsyilevä kerrontatapa. Itselleni vähän tiivistetympi muoto olisi toiminut paremmin.
Kirsi Jääskeläinen

Kerran vielä sisällissodasta!

Jari Järvelä: Kosken kahta puolta (Tammi)

Jos joku jaksaa vielä yhden kirjan vuoden 1918 melskeistä, niin tässä se on! Pari perustelua: romaanissa pyritään sovintoon ja sodan järjettömyyttä tarkastelevat 7-vuotiaan pojan uteliaat silmät.

Tarina on fiktiivinen, mutta perustuu osittain kirjailijan omiin kokemuksiin ja hänen mummiensa kertomuksiin. Niitä Järvelä kuunteli jo pikkupoikana, jolloin mieli­kuvitus ja todellisuus helposti sekoittuvat.

Mummit ovat vielä pikku­tyttöjä hulluna vuonna 1918. Heidän perheensä asuivat Länsi-Suomessa kosken kahta puolta ja asettuivat sodassa eri puolille. Sekä punaiset että valkoiset syyllistyvät julmuuksiin, jotka katkeroittavat tyttöjen mielet loppuiäksi. Heidän haavansa eivät tahdo arpeutua, vaikka jälkeläiset solmivat perhesiteitä.

Järvelä tuo pienoisromaaninsa hienosti 1970-luvun loppuun, jo nuorukaiseksi varttuneen pojan aurinkoisiin lakkiaisjuhliin. Siellä iäkkäiden naisten sovinto vihdoin orastaa, mutta tärkeämpää on, että nuori polvi selviää aikuisuuteen ilman katkeruutta.
Antti Virolainen

Humaani Hunan

J. Pekka Mäkelä: Hunan (Like)

Suomalainen Helvi Söderman lähti 1930-luvun puolivälissä Kiinan keskiosissa sijaitsevaan Hunanin maakuntaan lähetyst­yöhön. Hän vietti siellä reilut kymmenen vuotta ja joutui keskelle katkeraa ja veristä sotaa, joka käytiin Kiinan ja Japanin välillä 1937–1945.

Södermanin tuona aikana pitämä päiväkirja muodostaa hänen sukulaisensa J. Pekka Mäkelän kirjoittaman mukaansatempaavan historiallisen romaanin Hunanin rungon.

Mäkelä on kuitenkin luonut isotätinsä ympärille joukon uskottavia henkilöhahmoja, suomalaisia, eurooppalaisia ja kiinalaisia, jotka kokevat vaikeat vuodet omista näkökulmistaan ja joiden tiet risteävät tapahtumien virrassa.
Mikko Knuuttila

Villi teksti tuo fintiaanin iholle

Katja Kettu: Rose on poissa (WSOY)

Rose on poissa kertoo viisi­kymppisestä naisesta, intiaanin ja suomalais­siirtolaisen tyttärestä, joka palaa reservaattiin ja tapaamaan muisti­sairasta isäänsä; mielessään äitinsä katoaminen 70-luvulla. Kirja on helppo määritellä näin mutta sitä on mahdoton kuvata: se on tajunnan­virtaisen ekspressiivinen trilleri, jossa äidin mysteeriä selvitetään, ja intiaanien elämän – luonnon, sorron, kansalais­liikkeen – kuvaus, se kertoo suomalais­siirtolaisten asemasta ja fintiaaneista ja seksuaalisesta hyväksi­käytöstä ja syrjäytymisestä ja viisikymppisen juurettomuudesta ja siinä on monta rakkaustarinaa. Vaikka tarina tapahtuu kaukana, se tulee lähelle, ja tunteet tunnistaa.

Kaikki tämä Ketun huikean upealla kielellä ja alle 300 sivussa. Mahtava, villi kirja.
Riika Kuuskoski

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt