Viihde

Lastenhoitajan karmea teko ui Leila Slimanin uuteen romaaniin: ”Se oli niin julmaa, että halusin muistuttaa ihmisiä”

Julkaistu:

Leila Slimanin palkitun romaanin päähenkilö kokee, mihin sairas miellyttämisenhalu voi pahimmillaan johtaa.
Aloitetaan numeroilla.

Niiden valossa Leila Slimanin psykologinen trilleri Kehtolaulu (WSOY) on hyvin poikkeuksellinen.

Sitä on myyty Ranskassa yli 900 000 kappaletta.

Romaani on saanut myös Ranskan arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Goncourtin.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

Tarina kuulostaa jokapäiväiseltä. Pariisilainen pariskunta palkkaa lastenhoitajan.

Mutta uskallatko luottaa lastenhoitajaasi? Se on tämän menestysromaanin ydinkysymys, ja liippaa läheltä myös kirjailijan omaa elämää.

Leila Slimani on kahden pojan äiti, lastenhoitajan kasvattama, ja hänen omilla lapsillaankin on nanny.

Tullessaan äidiksi hän alkoi miettiä, mitä merkitsee olla äiti.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

– Mietin kaikkia eri tunteita, mitä äitinä tuntee: rakkautta, hellyyttä, pelkoa ja joskus myös tylsistymistä, Leila Sliman kertoo suomalaisen kustantajansa WSOY:n neuvottelutiloissa.


Pariisissa asuva kirjailija on tullut Helsinkiin markkinoimaan kirjaansa, joka kertoo vallasta ja vanhemmuudesta.

– Lastenhoitajalla ja äidillä on aina mielenkiintoinen suhde. Lastenhoitaja hoitaa sinun lastasi.

Ranskassa on yleistä palkata lastenhoitaja. Niin Leila Slimanikin teki, sillä hän halusi satsata uraansa. Hänen ensimmäinen romaaninsa Dans le jardin de l'ogre sai Marokon suurimman kirjallisuuspalkinnon, La Mamounian. Ensimmäisenä naisena koskaan.

– En koskaan kysy itseltäni, miksi kirja on menestynyt. Se on myrkyttävä kysymys kirjailijalle. Haluan vain kirjoittaa. Se, miten ihmiset kirjan kokevat, on mysteeri, ja se saakin jäädä mysteeriksi.


Kehtolaulu ei ole kirjoittajansa mielestä trilleri vaan enemmänkin romaani.

– Halusin rakentaa jännitteen. Alussa kaikki rakastavat Louisea.

Louise on kaikkea, mitä perhe on toivonut. Hän on hellä ja huolehtiva. Lasten ohessa hän hoitaa kodin.

Pinnan alla kuitenkin kytee. Pikku hiljaa Louisen persoona muuttuu.

– Hän haluaa miellyttää. Kun hän tajuaa, että perhe ei tarvitse häntä, hän sekoaa. Hän tajuaa, että ihmiset ovat kiittämättömiä.

– Elämänpituista kiitollisuutta ei ole olemassa, ja se pitää vain hyväksyä.

Palkittu kirja kertoo ihmisestä, joka ei kykene enää rakastamaan. Aiemmin Louise on pystynyt, mutta Slimani uskoo, että hän rakasti liikaa.

– Hän on kuin rikkinäinen kuppi. Kun laitat sellaisen kupin pöydälle, se menee rikki. Hänellä ei ole voimaa rakastaa.

Tarinan loppu paljastuu jo ensimmäisellä sivulla. Se on tarkoituksellista.

– Ymmärsin, että on aloitettava lapsen kuolemalla. Lukija aktivoituu ja alkaa ymmärtää, miksi kauheita asioita tapahtuu.

Slimani on saanut paljon palautetta ja kiitosta lastenhoitajilta. Ihmiset eivät tiedä, miten vaikeaa on olla lastenhoitaja.

– Yksi lastenhoitaja kertoi, että hän lopetti, koska tunsi, että kohta tapahtuu jotain, mitä hän katuu.

– Olisin itsekin huono lastenhoitaja. Vihaan lasten kaitsemista.

Louisen tarina perustuu tosielämään. Vuosia sitten Leila Slimani luki lehdestä uutisen, että Yhdysvalloissa työskennellyt au pair tappoi hoitolapsensa.

– Se oli niin julmaa, että halusin muistuttaa ihmisiä tapauksesta.

Aloittaessaan kirjoittaa hän ei vielä tiennyt, mihin suuntaan tarina veisi.

– Kirjoitin pahimmasta painajaisestani. Se oli hyvin jännittävää, 7- ja 1,5-vuotiaiden lasten äiti kertoo.

– On paljon vaikeampi kirjoittaa jokapäiväisistä tavallisista asioista.

Kirja kertoo myös yksinäisyydestä.

– Kaikki mitä teemme, kumpuaa yksinäisyydestä. Taistelemme yksinäisyyttä vastaan.

Leila Slimani uskoo, että ihminen on sitä, mitä hän päättää olla.

– Kirjassani Louise olisi voinut valita toisin. Hänellä ei ole omaa elämää. Siksi hän elää liikaa toisten ihmisten kautta.

 

Kaikki mitä teemme, kumpuaa yksinäisyydestä. Taistelemme yksinäisyyttä vastaan.

Leila Slimani on kirjoittanut kaksi kirjaa, jotka molemmat on palkittu. Kumpikin kertoo surullisesta naisesta.

– Minulla on perhe, jossa nauretaan paljon. Ehkä siksi kirjoitan surullisista ihmisistä. Haluan jotain erilaista, mitä elämäni on.

Slimanilla oli hyvä lapsuus. Hän kirmasi isovanhempiensa maatilalla Marokossa. Eliittikoulun käynyt nainen muutti Pariisin 18-vuotiaana ja aloitti filosofian ja kirjallisuuden opinnot yliopistossa.

– Minulla ei ole kirjoissani viestiä, hän sanoo.

Kirjallisuus ei ole hänen mielestään paikka viesteille.

– Kirjailijan tehtävä ei ole antaa vastauksia vaan kysyä kysymyksiä.

– Lukijan rooli on tärkeämpi kuin kirjailijan. Lukija vastaanottaa kirjan ja antaa sille tarkoituksen. Kun kirjailija päästää kirjan käsistään, se ei ole enää hänen.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt