Viihde

Raija Oranen kuuli Mannerheimin äänen päässään romaania kirjoittaessaan: ”Hän oli suorastaan poikamaisen romanttinen”

Raija Oranen kuuli Mannerheimin äänen päässään romaania kirjoittaessaan: ”Hän oli suorastaan poikamaisen romanttinen”

Julkaistu:

Raija Oranen on käynyt läpi presidenteistä jo Mannerheimin, Paasikiven ja Kekkosen, ja seuraavaksi on vuorossa Koivisto. Kirjoja ovat kiitelleet niin Veijo Meri kuin Sauli Niinistökin, mutta viihdekirjailijan leima on syvällä.
– Yllätyin, kun ymmärsin, että Mannerheim oli myös tavattoman ujo ja herkkä, Raija Oranen kertoo historiallisen romaaninsa päähenkilöstä, jossa herkkyys ei ollut näkyvimpiä luonteenpiirteitä.

Marsalkan ruusu (Otava) on koukuttavaa luettavaa, eikä ilmeisesti yksikään fakta ole väärin. Tämän kirjan kohdalla Oranen ei tehnyt aikajärjestyksessä etenevää synopsista.

– Tajusin, että kirjasta tulisi tylsä, jos kertoisin Mannerheimin elämän syntymästä kuolemaan. Joka päivä oli yllätys, mitä Mannerheim tänään minulle sanoo, Oranen kertoo kirjoitusprosessistaan.

Kirjassa ollaan ensin vuoden 1945 loppupuolella, jolloin Mannerheim oli pari kuukautta Portugalissa Praia da Rochassa. Hotelli Bela Vistan flyygelin päällä on edelleen hänen kuviaan ja ovenpielessä on muistolaatta.

Kaukana velvollisuuksistaan tasavallan presidentillä on aikaa muistella elämäänsä. Romaanissa Mannerheimin ajatukset ja tunteet ovat fiktiota, mutta ne on kytketty tosiasioihin. Juuri näin hän saattoi kokea elämänsä.


Mannerheim lähti Portugaliin hoitamaan terveyttään, mutta suurempi syy oli lähestyvä sotasyyllisyysoikeudenkäynti. Mannerheim pelkäsi, että Stalin vaatii hänet syytteeseen.

Vangitsemisensa varalle Mannerheim piti mukanaan myrkkykapselia. Olisiko hän myös nielaissut sen hätätilanteessa?

– Kyllä, Mannerheim oli rohkea mies, Oranen uskoo.

Mannerheimista Oranen kirjoitti jo Metsästäjän sydän -romaanissaan, joten uusi tuttavuus marsalkka ei hänelle ollut.

– Oli se aika ihana mies! Onneksi Jyrki on vähän samannäköinen, Oranen heittää viitaten aviomieheensä.


Istumme kahvila Strindbergissä Esplanadin varrella. Vuonna 1918 ratsuväenkenraali Mannerheim ratsasti valkoisen armeijan kärjessä voitonparaatissa juuri tästä kohdasta. Kuvissa hän näyttää järkähtämättömältä ja tyylikkäältä.

– Hän oli tarkka tyylistään, se on myös johtamismenetelmä, Oranen tietää.

Kun Oranen aloitti romaaniaan, hän tiesi Mannerheimin suurmieheksi, mutta romaanin valmistuttua hän totesi tutustuneensa titaaniin.

– Mannerheim kantoi vastuunsa pelottomasti, auttoi lapsia ja veteraaneja eikä ollut koskaan välinpitämätön.

Orasen mielestä Mannerheimin vahvuus oli monipuolisuus ja viisaus kaikkien hänen työvuosiensa aikana.

– Mannerheim oli herkkä ja taiteellinen, mutta samaan aikaan kovan tason sotilas. Sotilaana ja myös poliitikkona hänellä oli laaja näköala: hän näki asioita, joita muut eivät pystyneet näkemään. Hän tiesi, mitä seuraa, mitä pitää tehdä.

Mannerheimin ”näkökykyyn” vaikutti Orasen mielestä merkittävästi kansainvälisten asioiden tuntemus.

– Koska Mannerheim tunsi eri kulttuurit, maailman, hänen arvionsa osuivat oikeaan.

 

Koska Mannerheim tunsi eri kulttuurit, maailman, hänen arvionsa osuivat oikeaan.

78-vuotiaana Mannerheim sai tuntea vielä kerran rakastumisen ihmeen. Kreivitär Gertrud d’Arcon-Valley oli pitkä, hoikka ja tyylikäs. Orasen kuvaus rakkaussuhteesta ei valu siirappia, mutta hyvin koskettava se on.

– Mutta hän ei löytänyt koskaan naista, jonka kanssa olisi jakanut elämänsä, Oranen toteaa.

Orasen mielestä ei ole epäilystäkään, etteikö Mannerheim tuntenut vetoa naisia kohtaan. Jälkikäteen marsalkassa on yritetty nähdä homoseksuaalisuutta, mistä Oranen ei ole löytänyt todistetta.

– Hän oli hyvin romanttinen naisten suhteen, suorastaan poikamaisen romanttinen, Oranen sanoo marsalkan herkkyydestä.

Mannerheimista tuli suurmies traagisesta lapsuudestaan huolimatta. Hänen isänsä lähti Pariisiin rakkauden perään ja äiti kuoli varhain.

– Poika purki sitten ahdistustaan koulukiusaajana. Nykyään hän olisi kuulunut terapian piiriin, Oranen huomauttaa.


Oranen halusi löytää Mannerheimista ihmisen, ei vain historian sankaria. Työn kiivaimmassa vaiheessa hän kuuli marsalkan äänen kaiken aikaa.

– Kun katsoin illalla telkkaria, en ymmärtänyt, mitä siellä tapahtuu, koska Mannerheim ei lakannut puhumasta hetkeksikään. Tainnutin sen välillä unilääkkeillä, Oranen naurahtaa.

Tosin Oranen ei muutenkaan ymmärrä, mitä nykyisillä televisio-ohjelmilla halutaan kertoa.

– Television pitäisi peilata tätä elämää, mutta siitä on tullut sontaluukku, surkeimman elämän manifesti, hän sanoo.

Kun Oranen teki romaania Kekkosesta, hän näki unta, missä Kekkosen ruumis makasi hänen päällään. Kun hän kirjoitti Paasikivestä, tuli kivempi uni: heillä oli suhde.

Oranen on saanut historiallisista romaaneistaan kiitosta asiantuntijoilta ja muun muassa presidentti Sauli Niinistöltä ja kirjailija Veijo Mereltä. Silti jotkut saattavat edelleen kutsua häntä viihdekirjailijaksi, väheksyvään äänensävyyn.

– Jotkut kirjalliset piirit eivät arvosta sujuvaa kerrontaa, Oranen toteaa.

Hän on tuntenut itsensä joissakin alan piireissä syrjäytetyksi pelkästään suorapuheisuutensa takia.

– Olen maksanut siitä, kun en ole pitänyt suutani kiinni. Kosto on tullut syrjään jättämisellä.


Marsalkan ruusu on saanut ylistäviä arvioita. Myös Helsingin Sanomissa kritiikki oli positiivinen.

Oranen sanoo kirjoittavansa ”oikeita romaaneja”, mitä hänen mielestään monet romaaneiksi luokitellut teokset eivät ole.

– Nautin lukea Juha Hurmeen Niemi-kirjaa, mutta sen olisi pitänyt saada tietokirjapalkinto, ei romaanipalkintoa, Oranen toteaa.

Suorapuheisuus, siinä se taas tuli. Oranen ei kuitenkaan päästele mielipiteitä, joita hän ei pysty perustelemaan – ainakaan yleensä.

– Nykyään ei uskalla sanoa mielipidettään mistään, Oranen harmittelee havaitsemaansa muutosta.

Nuorena hän oli taistolainen ja Tiedonantaja-lehden toimittaja, mutta sen ajan mielipiteitään hän ei enää kanna. Tänä syksynä häntä raivostutti lakkoilu.

– 1946 Neuvostoliiton valvontakomissio hallitsi maata ja Mannerheim oli maanpaossa. Kommunismin ajatuksena oli, että Suomessa tapahtuu vallankaappaus. Niiltä ajoilta on laki, joka sallii ammattiliikkeiden poliittiset lakot. Äärimmäisen ahdistavaa, että sitä käytetään edelleen.

– Ammattiliitot aiheuttavat sen, että meillä ei pelaa demokratia. En minäkään tykkää hallituksen kaikista päätöksistä, mutta ammattiliitot aiheuttavat kustannuksia tahoille, joilla ei ole mitään tekemistä niiden kanssa.


Oranen on suorapuheinen eikä piilottaudu vaatimattomuuden kaapuun, mutta tylsää hänen seurassaan ei ole. Kiivaskin hän voi olla, mutta hän on myös hyväntahtoinen.

Kun Oranen päättää tehdä jotakin, sen pitää hoitua heti. Hän ei jahkaile pienissä eikä suurissa asioissa.

– Olen nopealähtöinen, enkä ajattele nokkaani pidemmälle. Mies kyllä toppuuttelee, ja nykyään olen varovaisempi, Oranen naurahtaa.

Oranen kiittelee onneaan, että sai nopea­liikkeisenä kainuulaisena miehekseen harkitsevan savolaisen. Jyrki Oranen on usein apuna kirjailijapuolisolleen myös tiedon hankkimisessa.

Oraset asuvat Veikkolassa, jonne he palasivat asuttuaan pitkään Espanjassa. Nyt he haluavat olla lähellä lastenlapsiaan. Tärkeä perheenjäsen on myös Topi-koira.


Elokuussa Raija Oranen täytti 70 vuotta, mutta kirjoittaminen on hänelle edelleen yhtä tärkeätä kuin hengittäminen. Romaanien tekeminen vaatii tosin itsekuria ”kaikki heti valmiiksi” -luonteelta.

– Rakastan kirjoitusprosessia, mutta silti on aina kiire saada se päättymään. Koska maailma ei tule muutenkaan valmiiksi, olen koko ajan hälytystilassa. Kun yritän nukkua, asiat kaatuvat päälle.

Georges Simenon kirjoitti Maigret-kirjojaan nukkumatta lainkaan. Kun kirja oli valmis, hänet vietiin sairaalaan.

– Olen monesti ajatellut, että pääsisinpä jonnekin, missä joku hoitaisi, Oranen toteaa.

Kun Oranen lopetti masennuslääkkeet, seurauksena oli unettomuus, johon hän tarvitsee lääkkeitä. Masennuslääkkeiden lopettaminen oli silti oikea päätös.

– Kun mikään ei auta unettomuuteen, otan myös diapamin. Sitä tarvitsen myös paikoissa, joissa on paljon ihmisiä, muuten panikoidun.

– Veikkolan terveyskeskuslääkäriltä en saanut miedointa diapamia, se ei kuulu hoitosuosituksiin. Sotella on kiire, jos julkinen terveydenhuolto ei lääkitse todellisia tarpeita, Oranen lataa.

Oranen tietää kyllä: joistakin lääkkeistä voi tulla riippuvaiseksi.

– Ihan sama, mistä tulen 70-vuotiaana riippuvaiseksi. Jos marihuanaa saisi vapaasti, käyttäisin sitä. Täällä saa kyllä juoda itsensä hengiltä.


Juomisen Oranen lopetti 2001, kun maksa-arvot nousivat eikä viinistä tullut enää hyvää oloa. Siihen asti hän joi kaksi pulloa päivittäin – ja teki koko ajan töitä.

– Ne olivat hienoja vuosia Kosmoksen yliopistossa, Raija Oranen naurahtaa viitaten legendaariseen taiteilijaravintolaan.

Jos Oranen tekisi muistelmansa, materiaalista ei olisi pulaa. Kun hän osti puolisonsa kanssa Mäntsälästä ”unelmatalon”, se osoittautui homepesäksi, joka piti polttaa. He hävisivät oikeustaistelun ja paljon velkarahaa.

Kaunis järvenrantatontti ja sen pienempi rakennus on yhä myynnissä, samoin heidän Hirvensalmella oleva hirsitalonsa.

 

Joka aamu herään ahdistukseen, mutta sitten ajattelen, mitä kaikkea minulla on: mies, lapset, lastenlapset, ihana koira.

– Asumme tyytyväisinä asumisoikeusasunnossa, mutta velka vie vapautta. Vapaana olisin vähemmän ahdistunut ja uneton, Oranen uskoo.

Sitä Oranen ei odota, että elämä olisi helppoa.

– Olen aina tyytymätön siihen, mitä teen. Joka aamu herään ahdistukseen, mutta sitten ajattelen, mitä kaikkea minulla on: mies, lapset, lastenlapset, ihana koira.

– Itsekuriakin olen saanut, mutta olen myös kovaa vauhtia erakoitumassa, Oranen kertoo.

Hän on nykyään mieluiten kotona miehen ja koiran kanssa – yleensä tosin työhönsä syventyneenä.

– Varmistan, ettei lepoaikaa tule niin, että aina on seuraava työ odottamassa, Oranen itseironisoi.

Raija Orasen seuraava romaani Selvä peli on satiiri kunnallispolitiikan hauskuuksista. Ensi syksyksi hän saa valmiiksi romaanin Mauno Koivistosta.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt