Näyttelijä Nina Sallisen ensiesiintyminen Yhdysvalloissa oli täysi floppi – houkutteli tyhjään katsomoon kodittoman kadulta

Julkaistu:

ura yhdysvalloissa
Hollywoodissa pitkään asunut näyttelijä Nina Sallinen on alan outo lintu. Filmikaupunkiin virtaa väkeä havittelemaan tv- ja elokuvarooleja, mutta Nina viihtyy paremmin elävän yleisön edessä.
Chicago, 1998. Yhdysvaltoihin vastikään muuttanut Nina Sallinen koettaa saada itselleen nimeä esittämällä yhden naisen näytelmäänsä, jonka on kääntänyt englanniksi.

– Olin tekemässä Poor Poor Learin ennakkoesitystä kaupungissa, jossa kukaan ei tuntenut minua. Mietin, että tuleekohan paikalle ketään. Ei näkynyt yhtään ainutta katsojaa. Sitten tuottaja Kristan Schmidtin kanssa näemme kodittoman miehen kadulla. Sanomme, että hei, haluatko tulla katsomaan teatteria? Ei maksa mitään. Tule vaan sisään, saat viiniä, pullaa ja keksiä, Sallinen muistelee.

Esityksen ajan esillä on ruokaa tarjottimilla.

– Mies tulee eturiviin, katsoo koko ajan ruokapöytää. Ja mä esitän Learia ihan hulluna ja hiki hatussa. Tulee väliaika. Sanon miehelle, että ottaa ruokaa. Hän syö, työntää loput taskuihinsa ja lähtee. Sitten ei ole toista puoliaikaa ollenkaan. Se oli Poor Poor Learin ensimmäinen katsoja Amerikassa, Nina hymyilee.


Idea näytelmään tuli Teatterikorkeakoulussa. Nina oli raskaana ja mietti uran ja äitiyden yhteensovittamista. Poor Poor Lear kertoo ikääntyvästä teatteridiivasta, joka on valinnut uran lastensa kustannuksella.

Diiva järjestää jäähyväisnäytännön, johon kutsuu kaksi aikuista tytärtään. He eivät koskaan saavu paikalle. Näytelmä alkaa farssina, mutta tummenee loppua kohden. Kappale on säilynyt tuoreena kaikki nämä vuodet, tosin hiukan eri painotuksin kuin alkuaikoina.

– Olin nuorempana traagisempi, nykyään ilo kiinnostaa enemmän. Ja sitten mä aina vanhennan sitä mun henkilöhahmoa. Aikaisemmin hän oli 80, nyt 90 ja kohta sata. Pian ei tarvitse laittaa enää vanhentavaa meikkiäkään, Nina veistelee.


Sallisen Amerikan-valloitus alkoi oikeastaan jo 16-vuotiaana, kun hän lähti vaihto-oppilaaksi Iowaan. Nina tutustui paikalliseen kaveriin nimeltä Chris Ladegaard. He alkoivat seurustella. Mutta sitten Nina palasi Suomeen ja valmistui maisteriksi. Työväen teatterissa ollessaan jokin sai hänet kynäilemään kirjeen kymmenen vuoden takaiselle ensirakkaudelleen.

– Aloimme kirjoitella ja tapasimme Chicagossa, jossa Chris asui. Päätettiin mennä naimisiin, nainen muistelee.

Sallinen oli samaan aikaan kiinnitettynä Kansallisteatterin kahteen kappaleeseen.

– Olin kirjoittanut vierailijasopimuksen, että olen niissä näytelmissä niin kauan kuin ne pyörivät. Yksi oli Tohvelisankarin rouva, jota tuli bussilasteittain ihmisiä maakunnista katsomaan. Toinen, Lentoliskot, ei ollut samanlainen kansansuosikki, näyttelijä kuvailee.

Sitoumuksista päästäkseen piti joko sairastua, mennä armeijaan tai saada lapsi. Nainen valitsi jälkimmäisen vaihtoehdon. Nina ja Chris menivät naimisiin ja asettuivat Chicagoon. Heille syntyi poikalapsi, joka sai nimekseen Andrew.

– Chicagossa on talvella kylmempää kuin Helsingissä. Suomalaisena en koskaan ymmärtänyt, että joku asia perutaan sään vuoksi. Olin ainoa, joka lumimyrskyn aikaan ilmestyi teatterille tai näyttelijätunnille.


Turhaan ei Chicagoa myöskään kutsuta tuuliseksi kaupungiksi.

– Menin tammikuussa lenkille Michigan-järven rannalle. Tuuli niin kovaa, että oli kuin olisi juossut ilmassa liikkumatta eteen päin, sorjavartinen Nina kikattaa.

Näyttelijä huomasi, että eri kansallisuudet käyttäytyvät eri tavalla teatteriyleisönä.

– En tuntenut lainkaan Chicagon suomalaisia. Kerran yksi suomalaisporukka kävi katsomassa Learia. Kun esityksen jälkeen ja kasvoni pestyäni tulin takaisin yleisön joukkoon, kukaan ei sanonut mitään, näyttelijä ihmettelee.

Toisella kertaa taas Sallinen esiintyi itäeurooppalaisten teatterifestivaalissa.

– Kaksi kundia lähti kesken esityksen pois. Ajattelin, että he eivät ilmeisesti tykänneet siitä. Esityksen jälkeen miehet koputtavat pukuhuoneeni ovelle ja ojentavat nahistuneen kukkakimpun sanoen, madam, olette uskomaton näyttelijä. Eli he olivat saaneet impulssin kesken esitystä mennä ostamaan kukkia, mutta tuottajamme ei ollut päästänyt heitä takaisin teatteriin.


Nina ja perhe viihtyivät Chicagossa viisi vuotta. Sitten perhe muutti editoijana työskentelevän miehen työn perässä Los Angelesiin.

– Musta LA oli ihan kamala paikka, koska tämä ei ole urbaani kaupunki. Ihmiset istuvat yksin autoissaan ja kukaan ei kävele kadulla. Kyllä mä nykyään pidän kaupungista, kun tunnen täältä enemmän ihmisiä ja on omat ympyrät, nainen pyörittelee.

Perhe asuu omakotitalossa North Hollywoodissa.

Etelä-Kalifornian vauraista taidepiireistä avautuu joskus yllättäviä mahdollisuuksia.

– Kerran esitin Learia Ojain vuoristokylässä, erään naisen kotona Shakespearen syntymäpäivänä. Hän maksoi minulle siitä hyvän liksan. Eturivin 90-vuotias nainen nukahti esityksen alkaessa. Hänen vieressään istui todella ärsyttävä näsäviisas pikkupoika, joka puhui koko ajan. Näytöksessä oli jälleen esillä ruokia. Annoin pojalle ison vadillisen keksejä. Tämä söi ne kaikki ja oli hiljaa, Nina naurahtaa.


Sallinen käy säännöllisesti parin tunnin päässä, Santa Barbaran rantakaupungissa, koska siellä toimii pitkäaikainen yhteistyökumppani, Lit Moon Theatren ohjaaja John Blondell.

– Hän pyysi minut alunperin sinne esittämään sitä monologi-show’tani, Sallinen valaisee.

Tätä nykyä temperamenttisella valkoparralla on aina rooli Ninaa odottamassa, tosin niistä ei yleensä makseta.

– John on sellainen ihminen, joka antaa minun esittää Scrooge-setää Charles Dickensin Joulukertomuksessa, Nina kiittää.

Tällä kertaa työn alla on William Shakespearen Rikhard III. Blondellin versiossa neljä naista vetää kaikki roolit.

– Näytelmä kertoo hirmuvaltiaasta. Se on sikäli ajankohtainen juuri nyt, kun maailma on tämmöinen. Meillä on Trump. Me tehtiin ensin Julius Caesar. Menemme kummankin näytelmän kanssa syksyllä Armeniaan ja Georgiaan, Nina kertoo.


Rikhardia saapuu seuraamaan kesäisenä arki-iltana viitisenkymmentä henkeä. Teos on fyysinen, taiteellinen ja visuaalinen. Puolentoista tunnin ajan Nina Sallinen hyppii ja pomppii ja säntäilee estradilla kuin päästäinen. Suoritus muistuttaa pantomiimia. Vuorosanansa näyttelijä lausuu selkoenglannilla.

– Teatteri on mun koti. Mun on pakko tehdä teatteria, muuten en pystyisi hengittämään. Käyn Santa Barbarassa saakka, koska se muistuttaa eniten eurooppalaista teatterin tekemistä, Nina perustelee.

Esimerkkinä alan paradoksaaleista kuvioista Sallinen tienasi taannoin kunnioitettavat 8 000 dollaria viiden viikon esityksistä – esiintymättä itse kertaakaan yleisölle! Hän oli näet pääosanesittäjän paikkaaja suuressa Geffen Playhouse -teatterissa. Eli, jos kyseinen näyttelijä olisi jostain syystä estynyt, Nina olisi astunut hänen saappaisiinsa. Mutta niin ei käynyt, eikä paikkaajan panosta tarvittu.

Nina koe-esiintyy elokuva-, teatteri- ja tv-rooleihin, sekä mainoksiin keskimäärin kerran viikossa. Hän on teatteriliitto Equityn ja näyttelijäliitto SAG:in jäsen. Parhaillaan näyttelijä filmaa Rico Lowryn ohjaamaa, löyhästi tositapahtumiin perustuvaa trilleriä Evil Doers (Pahantekijät).

– Esitän äitiä, jonka kadonnut lapsi löydetään raiskattuna ja murhattuna. Poliisi on jo luopunut etsinnöistä. Nainen jatkaa murhaajan jäljittämistä ja löytää tämän. Olen roolista todella innoissani. Olemme kuvanneet puoli tuntia valmista matskua. Elokuvaa kuvataan kronologisesti. Siksi en saa leikata tätä tukkaa, tähti selittää.

Näyttelijä myöntää avoimesti, ettei elä näyttelemisellä, vaan että aviomies huolehtii perheen toimeentulosta. Jos ei glamour tai suuret palkkiot, niin mikä siinä teatterissa sitten vetää?

– Se on joku näyttelemisen ilo tai semmoinen. Pakko olla. Samalla lailla kuin lapset leikkivät, tämä on mun leikkiä, Sallinen selittää.

Nina Sallinen

  • Syntynyt: Nackassa, Tukholman esikaupungissa. Asui Ruotsissa seitsemänvuotiaaksi saakka.
  • Koulutus: Maisterin tutkinto Teatterikorkeakoulusta, 1994.
  • Uran huippukohdat: Monologinäytelmä Poor Poor Lear, jonka kirjoitti Katja Krohin kanssa. Suomalaiset voivat muistaa Ninan tv:n viihdesarjoista Heikki Kinnusen ja Eija Ahvon kanssa. Myrtlen rooli Tennessee Williamisin näytelmässä Kingdom of Earth ja Marie Curien rooli kappaleessa The Radiant.Perusti Kristan Schmidtin kanssa yhä toiminnassa olevan A Walk About Theater Company -ryhmän Chicagoon 19 vuotta sitten.
  • Siviilisääty: Naimisissa Chris Ladegaardin kanssa vuodesta 1998, perheeseen kuuluu 20-vuotias Andrew-poika.
  • Asuu: Los Angelesissa.
  • Harrastaa: Kuntosalilla käymistä.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt