Viihde

Suomalaissukuinen Elena oli seksisymboli Neuvostoliitossa – kansa jonotti katsomaan nakukohtauksia: ”Strategiset paikkani näkyivät valkokankaan laajuudelta”

Julkaistu:

Seksisymboli
IS tapasi Moskovassa 1990-luvun alun elokuvien seksisymbolin Elena Kondulaisen, joka on tosiasiassa inkerinsuomalainen Lembi Kontulainen Karjalankannakselta.
Näyttelijä Ville Haapasalon on arveltu olevan Venäjän tämän hetken kuuluisin suomalainen, mutta harva tietää, että jo kauan ennen Haapasaloa koko Neuvostoliitto kohisi eräästä suomalaisjuurisesta näyttelijästä.

Kyse on Karjalankannaksella syntyneestä inkerinsuomalaisesta vaaleaveriköstä, jonka syntyperäinen nimi on Lembi Kontulainen. Vilho-isältä peräisin oleva isännimi merkittiin puolestaan alkujaan neuvostopassiin muotoon Tuttovilhu – eli suomeksi sanottuna Vilhontytär.

Kuuluisuuteen kaunotar nousi kuitenkin nimellä Elena Kondulainen. Nimessä oli sopiva sekoitus venäläisyyttä, mutta myös paljon elementtejä hänen alkuperäisestä nimestään.

– Sukunimi Kontulainen olisi ollut venäläisille liian vaikea lausua ja se olisi antanut heti vaikutelman ulkomaalaisesta nimestä. T:n tilalle otettiin siksi d.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

– Etunimi Elena viittaa puolestaan Lena-jokeen, jonne isovanhempani ja isäni oli karkotettu sodan aikana. Isälläni oli siitä kädessään muistona jopa Lena-tatuointi, Kondulainen, 60, kertoi IS:lle kotikaupungissaan Moskovassa.

Etunimestään Kondulainen käyttää mieluummin kansainvälistä translitterointimuotoa Elena kuin Jelena, mikä olisi nimen suomalaistyylinen kirjoitusasu.

Kondulaisen isovanhemmat ja isä saivat palata Stalinin kuoltua asumaan Leningradin lähelle Toksovaan, jossa myös Lembi syntyi vuonna 1958. Kun Lembille tuli aika hankkia oma passi, passitoimiston virkailija neuvoi tyttöä häivyttämään suomalaisjuurensa.

– Isoäiti oli ottanut jo sukunimekseen Ivanova, vaikka hän oli alkujaan Värjä. Itse olisin halunnut, että passiini olisi merkitty kansallisuuden kohdalle suomalainen, kuten isovanhemmillani ja isällänikin oli, mutta sitten minut puhuttiin ympäri.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

– Passitoimistossa sanottiin suoraan, että Venäjällä on parempi olla venäläinen. Perusteltiin esimerkiksi, että jos tulisi sota ja passissani lukisi suomalainen, niin Neuvostoliitto ei puolustaisi minua.

Kondulainen taipui vaatimuksiin, mutta inkeriläisiä juuriaan hän ei ole silti koskaan salaillut edes suurimman suosionsa aikana.

– Moni luuli silloin, että Kondulainen oli taiteilijanimeni. Kävi siis niin, että vaikka puhuinkin totta sukunimestäni, kukaan ei uskonut minua suomalaisjuuriseksi.

Kondulainen kasvoi 18-vuotiaaksi asti Toksovassa, joka oli Karjalankannaksen inkeriläistaajama. Nuoruudessaan hän oppi myös muutamia sanoja suomea, mutta sittemmin kieli on unohtunut, sillä omien vanhempiensa kanssa Elena puhui venäjää.

– Äitini oli venäläinen, vaikka isovanhemmat olisivat halunneet poikansa valitsevan vaimokseen mieluummin inkeriläisen tytön. Isovanhemmat puhuivat keskenään suomea ja muistan, että he kuuntelivat radiosta aina pelkkiä suomenkielisiä lähetyksiä.

Kun Kondulainen alkoi kerätä kuuluisuutta 1980-luvun lopussa rohkeilla elokuvarooleillaan, hänen ulkonäköjään verrattiin usein esimerkiksi Marilyn Monroeen tai Marlene Dietrichiin. Pian häntä ryhdyttiinkin kutsumaan ”Neuvostoliiton ensimmäiseksi seksisymboliksi”.

Neuvostokatsojiin vetosivat nimenomaan hänen vaaleat piirteensä, joissa voi nähdä jotain hyvin suomalaistyylistä ”elovenatyttömäistä” kauneutta. Elenan mukaan tämä kaikki on perua Vilho-isältä – tai siis Ivanilta, kuten isän venäläistetty nimi kuului.

– Ulkonäköni geenit olen perinyt isältä. Olen huomannut sen sittemmin myös Suomessa käydessäni: Helsingissä kaikki ryhtyvät puhumaan minulle heti suomea, sillä he tunnistavat minussa tuttuja kasvonpiirteitä.

Kondulaisen läpimurtoelokuva tuli Neuvostoliitossa levitykseen vuonna 1990, eli vain vuosi ennen koko maan hajoamista. Elettiin kiivasrytmistä muutosten aikaa: ihmiset haaveilivat kaikesta aiemmin kielletystä länsimaalaisesta, mikä heijastui myös neuvostoelokuviin.

Neuvostoarmeijasta kertovan elokuvan nimi on venäjäksi Sto dnei do prikaza, minkä voisi kääntää suomeksi vaikkapa ”Sata päivää aamukammassa”. Kondulaisella on elokuvassa useita rohkeita kohtauksia, joissa hän on täysin alastomana – ja joissa alastomuus myös näytetään katsojalle sellaisenaan, häpykarvoja ja rintoja myöten.

Yhdessä kohtauksessa Elena ui uima-altaassa pitkän matkan ilman uimapukua ja nousee sitten altaan reunalle sulojaan peittämättä vain päätyäkseen suoraan altaan reunalla odottavan neuvostosotilaan suudeltavaksi.

Toisessa kohtauksessa Elena kävelee ankean kasarmirakennuksen käytävällä yllään pelkät saappaat ja paljaiden rintojen yli kulkeva upseerin komentovyö olkahihnoineen. Näkyä katseleva neuvostosotilas nieleskelee hermostuneesti ja kamera näyttää, kuinka hänen aataminomenansa nykii Elenan roolihahmon – Kuoleman – avatessa hänen paidannappejaan.

Tämä kaikki oli täysin mullistavaa Neuvostoliitossa, jossa valtio oli pyrkinyt kahlitsemaan jopa ihmisten seksuaalisuutta. Elokuvat kulkivat sensuurin läpi ja kaikki seksiin viittaava esitettiin verhotusti, jos esitettiin lainkaan.

– Alastonkohtauksille oli silloin selvä yhteiskunnallinen tilaus. Ihmiset halusivat kapitalismia ja he halusivat myös neuvostoelokuviin oman seksisymbolin. Oli kuitenkin monien sattumien summa, että se tilaisuus osui juuri minulle, Kondulainen muistelee.

Kun armeijadraama tuli levitykseen neuvostoteattereihin, nuoret miehet hullaantuivat näkemästään. Mutta myös moni neuvostonainen otti oppia Kondulaisen ujostelemattomasta seksuaalisuudesta, joten hän oli omalta osaltaan romuttamassa vanhaa sanontaa, jonka mukaan ”seksiä ei Neuvostoliitossa ole”.

– Ihmiset jonottivat elokuvateattereihin, sillä siellä minun strategiset paikkani näkyivät koko valkokankaan laajuudelta. Pian sen jälkeen minua alettiin kutsua Neuvostoliiton ensimmäiseksi seksisymboliksi, Kondulainen kertoo.

Alastonkuvauksia hän ei kokenut koskaan häiritseviksi.

– Minun on aina ollut helppo onnistua eroottisissa kuvissa, joten miksi en olisi sitä tehnyt? Ja kun minua alettiin kutsua ­seksisymboliksi, heittäydyin täysillä siihen rooliin myös arkielämässäni ja pukeutumisessani, sillä sehän oli minulle näyttelijänä helppoa.

90-luvulla Kondulaisesta tuli myös Venäjän politiikan omanlaisensa Cicciolina. Hän ilmoitti esimerkiksi perustavansa Rakkauden puolueen, ja julkisuuteen hän ilmaantui usein hyvin vähissä vaatteissa.

– Puolue oli pelkkä taideprojekti, tarkoitettu kohahduttamaan. Todellisuudessa en ymmärrä politiikasta mitään enkä halua siihen puuttua.

Venäjän julkkispiireissä Kondulainen on yhä tunnettu nimi ja paikalliset lehdet arvuuttelevat esimerkiksi, kuka mahtaa olla hänen nykyinen miesystävänsä. Tätä juttua varten IS kysyi myös kymmeniltä satunnaisilta venäläisiltä, sanooko nimi Elena Kondulainen heille mitään. Kaikki muistivat hänet.

Kondulaisella on takanaan kaksi avioliittoa ja hänellä on kaksi jo aikuista poikaa. Viime vuosina häneen on yhdistetty useitakin nuorempia miehiä romanttisessa mielessä.

– Seksuaalisuus on hyvin tärkeää minulle yhä edelleen, rakkautta ei ole koskaan liikaa. Televisiossa näytetään nykyisin paljon sotaa ja tappamista, kun sen sijaan parempi olisi näyttää erotiikkaa ja romantiikkaa, hän perustelee.

Lännessä paljon puhuttanut elokuvamaailman metoo-kampanja tuntuu Kondulaisesta vieraalta teemalta. Hän sanoo selvinneensä itse koko uransa vailla mitään merkittävämpää seksuaalista häirintää.

– On ollut muutama tilanne, jossa ohjaaja on ehdottanut tai yrittänyt jotain ja ikään kuin testannut minua. Yhdellekin ohjaajalle sanoin, että hänen pitää valita: meille voi tulla ehkä suhde, mutta sen ehto on, että minä en esiinny kuvissasi – tai päinvastoin.

– Kerran läksin ohjaajan luota ovet paukkuen ja sanoin, että minä en tarvitse sellaista roolia, jossa minulta edellytetään vastapalveluksia. Kului hetken aikaan ja sain häneltä virallisen roolitarjouksen sähkeellä, eikä hän enää koskaan sen jälkeen yrittänyt lähestyä minua sopimattomasti.

Kondulainen myöntää, että hänellä on ollut useita suhteita myös teatteri- ja elokuvamaailmassa, mutta hän ei ole koskaan tuntenut itseään hyväksikäytetyksi.

– Sain kollegojen parissa jopa lempinimen Jäävuori, kun en suostunut peleihin. Olen aina säilyttänyt ohjaajiin tietyn etäisyyden ja arvoituksellisuuden. Mutta on myös niitä näyttelijöitä, jotka ovat itse epävarmoja ja provosoivat siksi itse ohjaajaa seksuaalisesti.

Katsojien ihailun lisäksi Kondulainen on saanut tunnustusta myös valtiolta. Vuonna 2002 hänelle myönnettiin Venäjän ansioituneen taiteilijan arvonimi, mikä tarkoittaa käytännössä muun muassa 500 euron suuruista lisäeläkettä.

– Vastikään sain myös Kirgisian valtion ansioituneen taiteilijan arvonimen. Monissa neuvostotasavalloissa hullaannuttiin silloin minuun, hän myhäilee.

Kondulainen on yhä tarkka ulkonäöstään eikä hänen kropassaan ole ikävuosienkaan myötä yhtään ylimääräistä. Elantoaan hän hankkii vierailemalla tv-ohjelmissa, esittämällä säveltämiään ja sanoittamiaan lauluja sekä näyttelemällä muun muassa Katariina Suuren roolia Luna-teatterin Casanova-näytelmässä.

Pienessä teatterissa pyörivä näytelmä on suomalaisin silmin katsottuna hyvin venäläistyylinen toteutus värikkäine puvustuksineen ja mahtipontisine käänteineen, mutta osa yleisöstä vaikuttaa tulleen sinne nimenomaan nähdäkseen Kondulaisen lavalla.

– Vastikään näytöksen jälkeen tuntematon mies tuli ja lahjoitti minulle taulunsa. Hän tarjoutui myös kuljettamaan minut taulun kanssa kotiin, mutta siihen en tietenkään suostunut, Kondulainen kertoo.

1990-luvulla Kondulainen sai myös tarjouksia, joissa hänelle olisi pedattu paikkaa amerikkalaisiin elokuviin, mutta ehdotetut roolit eivät miellyttäneet.– Mitä olisin voinut Amerikassa näytellä vailla kielitaitoa? Vain venäläistä prostituoitua. Sitä en halunnut, sillä katsoja sekoittaa roolin aina myös näyttelijän tosielämään. Nyt kun näyttelen Katariina Suurta, se on eri asia: hän oli seksuaalinen, mutta hänen hahmoonsa liittyy arvostusta.

Kondulainen julkaisee uusia kappaleitaan myös internetissä. Voit kuunnella seuraavista linkeistä kappaleet Prihodi ko me, Potselui ja Odinokaja voltshitsha. Ensimmäisen kappaleen taustalla pyörii Kondulaisen valokuvia uran varrelta ja kahdessa viimeisessä on kyse live-esiintymisestä.

Jos asiat olisivat menneet 1990-luvun lopussa toisin, Kondulainen saattaisi asua nyt Suomessa. Hän oli juuri saanut toisen lapsensa ja laittanut silloisen miehensä kanssa anomuksen Suomeen muuttamiseksi inkeriläisenä paluumuuttajana.

– Minua tutkittiin vuoden verran ja todettiin, että täyttäisin kaikki Suomen kansalaisuuden ehdot. Meille oli jo luvattu asuntokin Helsingistä, mutta sitten mieheni ilmoitti, että hän ei halua muuttaa.

Kondulainen on sittemmin ymmärtänyt, että päätös Venäjälle jäämisestä oli oikea, vaikka hän pitää myös Suomesta.

– Venäjällä minut tunnetaan ja olen noussut osaksi yhteiskunnan eliittiä. Suomessa minun olisi pitänyt alkaa kaikki alusta: kielen opiskelu, suhteiden luominen ja suosion rakentaminen. Elämästäni Suomessa olisi tullut varmaan todella tylsää.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt