Hugo Simbergin enkeli antoi kasvot sisällissodan julmuudelle – vaikka synkkä salaisuus vei maalarin hautaan jo ennen - Viihde - Ilta-Sanomat

Hugo Simbergin enkeli antoi kasvot sisällissodan julmuudelle – vaikka synkkä salaisuus vei maalarin hautaan jo ennen

Kuoleman maalari Hugo Simberg eli pelossa, joka tuli kuviksi, kirjoittaa erikoistoimittaja Seppo Varjus.

7.10.2018 17:02

Julma käärme katsoi katosta kirkkoon ahtautuneita naisia, lapsia ja vanhuksia. Taistelun melu läheni ja koveni. Jotkut varmasti vilkuilivat outoja maalauksia seinällä. Ehkä suurta kukkaköynnöstä kantavien poikien kuvat helpottivat hetkeksi lasten pelkoja. Katse saattoi unohtua seuraamaan heidän matkaansa.

”Oli omituista kulkea kynttilä kädessä läpi pimeän kirkon, liikuttavaa nähdä pienten turvattomien lapsien nukkuvan suloista lapsenunta käytävämatolla äitinsä vieressä perhekunnittain. On mahdotonta heltymättä katsella sellaista nukkuvaa viattomuutta, joka ei aavista, mikä kauhea hyökylaine heidät on siihen paiskannut”, kirjoitti toimittaja Matti Kivekäs päiväkirjaansa.

Piiritettyyn kaupunkiin jäänyt Kivekäs toimi Punaisen ristin sanitäärinä Tampereella. Hän joutui usein vierailemaan kirkossa, josta valtava joukko haki turvaa. On puhuttu jopa 1700 ihmisestä.

Sisällissodan taisteluja Tampereen tuomiokirkkoon paenneet ihmiset saattoivat katsella seinällä Simbergin Haavoittunutta enkeliä.

Kun lapset heräsivät paukkeeseen, heidän katseensa saattoivat osua seinämaalauksen outoihin luurankomiehiin, jotka hoitivat hellästi Kuoleman puutarhaansa. Vielä oudompi oli kuva, jossa kaksi työläispoikaa kantaa haavoittunutta enkeliä, jonka silmät ovat siteessä. Taulu tuntui kertovan siitä mitä kirkon ulkopuolella juuri tapahtui ja vielä pahemmasta, joka kohta oli tulossa.

4. huhtikuuta 1918 Kivekäs saattoi kirkkoon kätilön auttamaan synnyttävää äitiä. Kirkon pihalla luoti osui Kivekkään päähän ja tappoi.

Hugo Simberg ei koskaan selittänyt, mitä Haavoittunut enkeli tarkoitti. Hän ei olisi halunnut antaa teokselleen edes nimeä. Ensimmäisessä tauluksi tehdyssä versiossa vuonna 1903 hän käytti taustana Helsingin Töölönlahtea. Tampereen Johanneksen kirkon, nykyisen tuomiokirkon, freskoon on lisätty savupiippuja muistuttamaan siitä, missä ollaan.

Poliittista sisältöä taululla tuskin oli. Toisin kuin ystävänsä ja opettajansa Akseli Gallen-Kallela Simberg ei ollut tulisielu. Kerran Helsingissä vuoden 1905 suurlakon aikana he tosin joutuivat yhdessä kaartilaisten pidättämiksi, kun Gallen-Kallela huusi herjoja palopuhetta pitäneelle työläiselle. Vapaaksi päästyään Simberg luikki kotiin. Keväällä 1918 Gallen-Kallela palveli Mannerheimin päämajassa.

Simberg ei ehtinyt nähdä veljessotaa. Hän kuoli puoli vuotta aiemmin vain 44-vuotiaana. Silti voi ajatella, että hänen Haavoittunut enkelinsä on paras kuvaus juuri kevään 1918 sokeasta julmuudesta.

Hugo Simberg maalaa käärmettä kirkon kupoliin. Suurtyötään varten hän matkusti Italiaan tutustumaan vanhoihin freskomaalauksiin.

Käärme kirkon katossa herätti kauhistusta. Oli vähällä, että Simbergin töitä ei poistettu.

Tampereen freskot olivat Simbergin uran huippu. Silti niistä kiisteltiin. Helena Ruuskan uudessa elämäkerrassa Hugo Simberg – pirut ja enkelit (WSOY) kerrotaan, että vain yksi ääni tarkastuslautakunnassa pelasti maalaukset vuonna 1907, kun ne otettiin käyttöön. Monet pitivät maalauksia kirkkoon sopimattomina. Miksi kunniapaikalla katon pääholvissa on käärme, Saatana?

Mutta pirut ja luurankomiehet, kuoleman sanansaattajat olivat Simbergin mieliaiheita. Usein hän teki niistä sympaattisia ja leikkisiä. Yksinkertainen selitys on Simbergin suosima tyylisuunta symbolismi. Hänen ulkomaalaiset esikuvansakin suosivat keskiajan kirkkojen seiniltä hypänneitä hahmoja, joista Simberg teki omiaan.

 Hugo Simberg ei ollut synkkä ihminen, pikemminkin leikkisä. Mutta synkkä salaisuus hänellä oli.

Päällisin puolin Simbergin elämässä ei ollut synkkyyden aiheita. Hänen isänsä, entinen tsaarin armeijan eversti oli varakas mies, vaikka hänelle siunaantui kahdesta liitosta valtaisa lapsilauma elätettäväksi.

Isä ei pahemmin pistänyt vastaan Hugon taiteilijanuralle. Hän tuki ja rahoitti katkonaisia opintoja Suomessa ja ulkomailla sekä uran alkua. Isä oli myös mielellään poikansa mallina. Sisar Blenda toimi käytännössä palkatta veljensä sihteerinä.

Kauhistus Simbergin piruista meni pian ohi yleisöltä. Eräs mahdollinen asiakas kuitenkin jätti tilaamatta muotokuvan vaimostaan, koska pelkäsi, että tämä ei elä pitkään, jos istuu ”kuoleman maalarin malliksi”.

Hugo Simberg ei ollut synkkä ihminen, pikemminkin leikkisä. Mutta synkkä salaisuus hänellä oli.

Kukkaköynnöstä kantavien poikien alastomuus kirkossa herätti paheksuntaa 1900-luvun alussa.

Ruuskan mukaan Simberg sairasti suurimman osan aikuisikäänsä ilmeisesti prostituoidulta saamaansa syfilistä. Tauti oli parantumaton ja saattoi olla syynä hänen varhaiseen kuolemaansa. Simberg tiesi vaaran.

Joillekin tauti teki perhe-elämästä mahdotonta. Simbergin Blenda-siskoa kosi mies, jonka veljen epäiltiin kuolleen taudin vaikutuksesta. Isä kielsi avioliiton ja Hugo oli ilmeisesti samaa mieltä. Blenda ei koskaan mennyt naimisiin.

Hugo meni ja sai kaksi lasta. Hänellä oli myös avioton lapsi työväenluokan tytön kanssa. Simberg käytti herrasmiehen oikeuttaan eikä tunnustanut tytärtään. Kun äiti kuoli, tytär kasvoi lastenkodissa.

Avioliitto Anni Bremerin kanssa vaikuttaa hyvin onnelliselta. Tämä oli Simbergin oppilas Ateneumissa mutta jätti unelmat omasta taiteilijanurasta solmittuaan liiton mestarinsa kanssa.

Kuoleman puutarha oli Simbergin lempiaiheita, jota hän käytti myös Tampereella.

Simberg eli aikana, jona kuvataiteella oli merkitystä. Valokuvaus oli vapauttanut taiteilijat tehtävästä kuvata tarkasti ulkoista todellisuutta, ja tyylisuunnat seurasivat toisiaan. Juuri kun Simbergin symbolismi oli voittanut suomalaisen yleisön, se alkoi vaikuttaa jo vanhentuneelta. Sairauskin haittasi työskentelyä ja uusien asioiden omaksumista.

Jo 35-vuotiaana Simbergistä puhuttiin ”vanhemman polven taiteilijana”. Vuonna 1912 Ateneumissa järjestettiin Septem-ryhmän kohuttu yhteisnäyttely. Mukana oli Simbergin ystäviä kuten Magnus Enckell, Juho Rissanen ja Verner Thomé.

Simbergiä ei pyydetty mukaan. Helena Ruuska arvelee, että hän ei hirveästi halunnutkaan. Uskollisesti hän kävi kyllä ystäviensä näyttelyiden avajaisissa ja yritti näyttää iloista naamaa.

Vaimo Anni ja poika Tom Simberg. Hugo Simbergin perhe-elämä jäi lyhyeksi mutta oli onnellinen.

11. heinäkuuta 1917 Simberg lomaili perheineen Ähtärissä, Helsingin ruokapulaa paossa.

Hän maalasi ulkona koko päivän. Yöllä hän sai kouristuksia. Simberg kuoli tuskissaan. Kuolintodistukseen syyksi kirjattiin ”aivo-kompressiosta johtunut halvaus”.

Tieto kuolemasta levisi hitaasti kesäisessä pääkaupungissa. Elettiin levotonta aikaa. Painotyöntekijät olivat lakossa, eivätkä porvarilliset lehdet ilmestyneet.

Pian tulisi vielä synkempi syksy ja Simbergin synkimmät näyt muuttuisivat lihaksi Tampereella ja koko Suomessa.

Lähteenä käytetty Helena Ruuskan Hugo Simberg – pirut ja enkelit (WSOY) -kirjan lisäksi vuonna 2006 Suomen Kuvalehdessä ilmestynyttä Risto Lindstedtin artikkelia Matti Kivekkäästä.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?