Viihde

Kaunis nainen houkutti taideopiskelijan Lontoosta Varkauteen – nyt Jim Pembroke palaa Kansasista Wigwamin keikoille

Julkaistu:

Musiikki
Se, että Englantiin ei lähdetty tekemään läpimurtoa, oli bändin oma päätös, eikä johtunut miljärdööri Richard Bransonin vaatimuksista, sanoo Jim Pembroke.
Lontoolainen James Frances ”Jim” Pembroke saapui Suomeen ensimmäisen kerran huhtikuun viimeisenä päivänä 1965.

– Katsoin, että tämähän on mahtava paikka – kuin Rio de Janeiro: iloiset ihmiset juhlivat kadulla, melkein kaikilla on valkoiset lakit päässä, hän kuvailee.

19-vuotias englantilainen tuli Suomeen rakkauden takia. Hän oli tavannut Lontoossa au pairina työskennelleen suomalaisen, jota kuvailee yhä ”kauneimmaksi naiseksi, jonka oli koskaan nähnyt”. Säästettyään kolme kuukautta rahaa, hän saapui Suomeen rahtilaivalla.

Helsingin vappuhulinoista hän matkusti bussilla Varkauteen, jossa au pair asui.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

 

Katsoin, että tämähän on mahtava paikka – kuin Rio de Janeiro: iloiset ihmiset juhlivat kadulla, melkein kaikilla on valkoiset lakit päässä.

– Matka tuntui kestävän ikuisuuden, Pembroke muistelee.

Mutta se kaikki kannatti – sekä lyhyellä että pidemmällä tähtäimellä. Ihastuminen, säästäminen, reissaaminen rahtilaivalla ja bussilla. Varkaudessa oli ”tyttö ja sen ihana äiti vastassa” – ja Pembroke vietti Varkaudessa ikimuistoisen kesän.

Pembroken saapuminen Suomeen mullisti myös suomalaisen rockin.

Jo kesällä 1965 Varkaus vaihtui Helsinkiin, kun tuon ajan aktiivinen ohjelmamyyjä Jorma Weneskoski kuuli englantilaisen lahjakkuuden Kämärin tanssilavalla. Pembroke oli vain kiivennyt lavalle esittämään vierailijana pari biisiä Eero ja Jussi Raittisen Boysin kanssa.

Helsingissä Pembroke soitti ja lauloi aluksi Beatmakers- ja Pems-kokoonpanoissa muun muassa Pepe Wilbergin rinnalla, sitten taustabändiksi tuli ensilevyllekin Raittisten Boys – ja sitten jo varsin hyvin kotoutunut britti perusti suomalaisessa rockhistoriassa tärkeinä pidetyt Blues Section- ja Wigwam -yhtyeet.


Tänä syksynä tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun Wigwam aloitti. Juhlan kunniaksi järjestetään kiertue, jonka konsertit Helsingissä, Jyväskylässä, Tampereella, Turussa ja Oulussa myytiin loppuun nopeasti.

– Se on hyvä. Tällä kertaa jää soittajillekin rundista jotain, Pembroke sanoo – suomeksi, puhelimitse nykyisestä kotikaupungistaan Kansas Citystä Yhdysvalloista.

Sinne hän muutti 1990-luvun puolivälissä 30 Suomessa asutun vuoden jälkeen - ja Kansas Cityssä hän asuu jälleen, piipahdettuaan viime vuosikymmenen alussa parin vuoden reissulla Suomessa ja Englannissa.

Yhdysvaltoihinkin Pembroke meni ensin soittamaan, mutta sieltä löytyi myös puoliso, aviovaimo Cady. Ura muusikkona jatkuu, mutta myös perhe-elämä Cadyn kanssa – suhde, jonka yli 20 vuoden taivalta Pembroke ylistää suomalaisen äijämäisesti: ”en ole katunut hetkeäkään”.

– Haluan muuten oikaista tässä jutussa yhden väärinkäsityksen, joka on istunut sitkeästi 1970-luvulta saakka, hän sanoo.

Wigwam oli 1970-luvulla kehuttu ja ihailtu, Pembroken luontevan englannin ja koko yhtyeen musiikillisen virtuositeetin takia kansainvälisesti kiinnostava yhtye.


Sen tunnetuin levy Nuclear Nightclub julkaistiin vuonna 1975, vain vuosi sen jälkeen, kun bändi oli ollut hajoamaisillaan. Kosketinsoittaja Jukka Gustavson ja basisti Pekka Pohjola olivat eronneet bändistä keskittyäkseen soolotuotantoihinsa.

Wigwamista lähti kaksikon mukana progressiivisesta rockista innostunein osa. Tuon jälkeen biisintekovastuu siirtyi täysin Pembrokelle ja yhtyeeseen vuonna 1973 tulleen kitaristi Pekka ”Rekku” Rechardtille. Tyyli muuttui popimmaksi.

– Mielestäni Beatles on edelleen kaikkien aikojen paras bändi. John Lennon teki musiikkia, joka elää ikuisesti. Ja jotain samanlaista kuin Lennonissa ja McCartneyssä oli Rekun ja minun yhteistyössä. Huomasimme, että biisinteko yhdessä on helppoa. Kun matkustimme keikoilla, asuimme aina samassa hotellihuoneessa – ja soitimme koko ajan, tuntikausia päivässä, Pembroke kertoo.

Wigwam ei tosiaan hajonnut, vaan basisti Måns Groundstroem ja kosketinsoittaja Esa Kotilainen liittyivät mukaan.

Ja tuolla kokoonpanolla, kesällä 1974 Pembroke muistaa kokeneensa Wigwam-uransa antoisimman ajanjakson. Siihen ei liittynyt keikkailu, ei levytys eikä julkinen huomio. Ihan parasta suomalaistuneelle britille olivat valoisat viikot Groundstroemin mökillä Porvoossa.


– Saimme kirjoittaa biisejä ja harjoitella paikallisella tanssilavalla ihan rauhassa. Do I Die, Freddie Are You Ready ja kaikki Nuclear Nightclubin biisit syntyivät tuosta vaan, muutamassa viikossa. Meillä oli myös aikaa antaa laulujen kehittyä kaikessa rauhassa. Sitä ei ollut enää koskaan myöhemmin, hän muistelee.

Ilmapiiri muuttui hektisemmäksi, kun Tukholmassa Marcus Musicin -studioilla valmisteltu levy julkaistiin. Sittemmin miljardööriksi, yrittäjä-visionääriksi noussut englantilainen Richard Branson innostui Nuclear Nightclub -albumista ja halusi yhtyeen Virgin-levy-yhtiönsä listoille.

Ja nyt päästään siihen, mitä Pembroke haluaa oikaista:

– On sanottu, että Branson ja Virgin olivat joku villain, konna, että he vaativat meiltä mahdottomia. Mutta ei se niin ollut. Oli bändin oma päätös, että Englantiin ei lähdetä.

 

Oli bändin oma päätös, että Englantiin ei lähdetä.

Lontooseen olisi siis pitänyt muuttaa asumaan – koko yhtyeen.

Wigwam äänesti sopimuksesta kolmen sanan takia: constant persons required – vakituinen läsnäolopakko. Virgin pyrki sitouttamaan suomalaisyhtyeen jäsenet Lontooseen niin, että he olisivat olleet nopeasti, lyhyellä varoitusajalla ohjattavissa vaikkapa tv-esiintymisiin ja haastatteluihin.

– Minä ja Rekku hävisimme äänestyksen 3–2. Olisimme olleet valmiita muuttamaan, mutta ymmärsin silloin ja ymmärrän vieläkin myös muiden ratkaisun: Pedrolla, Måssella ja Ronniella (Wigwamin alkuperäinen rumpali Ronnie Österberg, 1948– 1980) oli Suomessa rauhallinen perhe-elämä. He olivat ystäviäni, vaimot ja lapsetkin. Tiesin etukäteen, miten äänestyksessä Love Recordsin toimistolla käy, Pembroke sanoo.

– Nyt kyllä muuttaisin. Jos Rekku ja minä olisimme menneet Lontooseen, olisimme saaneet bändin kasaan hyvistä soittajista yhdessä iltapäivässä. Se ei olisi ollut Wigwam, mutta se olisi ollut jotain muuta. Ehkä se bändi olisi sitten valloittanut maailman – ja Rekku olisi valittu maailman parhaaksi kitaristiksi niin Englannissa, Jenkeissä kuin Pohjois-Koreassakin.


Edellisen kommentin loppuosa on vinoilua, sillä Pembroke on yhä ärsyyntynyt siitä, että Wigwamin levytyssopimuksesta Virginin kanssa puhuttiin Suomessa ”maailmanvalloituksena” – ja kun yhteistyö firman kanssa jäi vähiin, niin ”epäonnistuneena valloituksena”.

– Ei musiikki ole olemassa minkään valloituksen takia, hän puuskahtaa.

Wigwam jatkoi muutaman vuoden, ja Pembroke jäi Suomeen muiden bänditoverien tavoin. Yhtye hajosi vuonna 1978 ja jatkoi toimintaansa taas 1990-luvulla.

Helsingin Kulttuuritalosta ensi keskiviikkona alkava kiertue on ensimmäinen kerta 12 vuoteen, kun Pembroke soittaa muiden Wigwam-jäsenten kanssa.

Kokoonpanossa ovat mukana Pembroken lisäksi Rechardt, Gustavson, Kotilainen, Nuclear Nightclubin aikanaan tuottanut Pave Maijanen basistina, rumpali Jan Noponen sekä vierailijoina yhtyeessä eri vaiheissa vaikuttaneet kosketinsoittajat Pedro Hietanen ja Mikko Rintanen.

Uuttakin musiikkia Pembroke säveltää ja sanoittaa. Edellinen soololevy If The Rain Comes julkaistiin neljä vuotta sitten.


– Totta kai kirjoitan uusia lauluja, olenhan musiikintekijä. Ei näistä töistä jäädä eläkkeelle, hän sanoo.

Monille suomalaisille Jim Pembroken nimi on tuttu myös Euroviisuista: hän sävelsi Suomen edustuskappaleet vuosina 1981 ja 1982. Riki Sorsan Reggae OK ja Kojon Nuku pommiin eivät kuitenkaan menestyneet. Pembroke ei asian takia öitään valvonut: jos musiikkia ei tehdä valloitusten takia, sillä ei hänen mielestään ole myöskään tarkoitus kilpailla.

– Euroviisut eivät merkitse minulle mitään, Pembroke sanoo.

– Paljon kovempi juttu oli Wigwam – ja vaikkapa se, kun esiinnyimme Hyde Parkissa.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt